Pinja Nieminen

Sosiaali- ja terveyslautakunnan terveysasemapalveluiden iltakoulu 8.12.2011

2011-12-08T11:57:00.000-08:00

Sosiaali- ja terveyslautakunta keskusteli tänään terveyskeskusten tilanteesta eli esimerkiksi vaikeuksista rekrytoida henkilökuntaa sekä tarjota aikoja asiakkaille. Ongelmat eivät koske vain Espoota, vaan ovat varsin samanlaisia kaikkialla Suomessa. Pääkaupunkiseudulla yksityinen sektori vetää työvoimaa ja syrjäseuduilla kyse on henkilökunnan haluttomuudesta muuttaa alueelle.

Tässä tiivistelmä näkemyksistäni illan keskustelunaiheisiin:

Yhden terveysaseman yksityistäminen

Mielestäni yksityistäminen on erittäin pessimistinen viesti henkilökunnalle. Yksityistäminen viestittäisi sitä, että kunnan henkilökunnan omin voimin ja omilla taidoilla ei kyetä tekemään parannuksia toimintaan. Yksityistäminen ei ratkaise julkisen terveydenhuollon ongelmia. Terveysasemien yksityistämisestä on kokemuksia puolesta ja vastaan eri puolella Suomea. Yksityistäminen on muun muassa lisännyt kustannuksia ja se vaatii myös resurssien lisäämistä muun muassa hallintoon. Samat resurssit on ennemmin suunnattava kunnallisen palvelun kehittämiseen. Yksityistämistä perustellaan sillä, että siten saadaan selvitettyä yksityisen sektorin parhaita toimintakäytäntöjä. Haluan uskoa, että nämä käytännöt saadaan selville myös tekemällä yhteistyötä yksityistämistä kokeilleiden kuntien kanssa.

Palvelusetelien jakaminen yksityisille lääkäriasemille

Jos potilaille voitaisiin ajoittain jakaa palveluseteleitä yksityiselle sektorille, siten voitaisiin luonnollisesti helpottaa ruuhkahuippuja. Tässä kuitenkin piilee myös riskejä ja hallinnointi kilpailutuksineen vaatii jälleen resursseja. Suurin ongelma tässä on kuitenkin järjestelmän päällekkäisyys KELA-korvauksien kanssa. Jos palvelusetelin arvo ei kattaisi kaikkia kustannuksia, tästä myös muodostuisi jonkinlainen uusi erikoismaksuluokka, jolloin parempituloiset pääsisivät nyt myös kunnalla jonon ohi. Tämä aiheuttaisi myös sen, että terveyskeskustyö saattaisi olla entistä raskaampaa hoitohenkilökunnan näkökulmasta eli nykytilanne pahenisi entisestään (työterveyshuollossa ja yksityisellä sektorilla on terveempiä ja helppohoitoisempia potilaita.)

Lisää rahaa omaan toimintaan

En kannata sitä, että jos jonkin palvelun toteuttamisessa havaitaan haasteita, ne yritetään ensimmäiseksi ratkaista budjettirahoitusta kasvattamalla sen sijaan, että esimerkiksi pohdittaisiin resurssien allokointia uudelleen tai ylipäätänsä kehitettäisiin toimintaa. Terveysasematoimintaa kehitettäessä olen kuitenkin taipunut ajattelemaan, että lisäresurssit saattaisivat tulla tarpeeseen. Mikäli päätettäisiin yrittää palkata lisää lääkäreitä ja hoitajia, se vaikuttaisi terveysasemien toimintaan ja siten nykyisten lääkärien ja hoitajien toimenkuvaan positiivisella tavalla. Espoon terveysmenot ovat myös valtakunnallisen keskiarvon alapuolella, joskin väestö on keskimääräistä terveempää. Terveyspalveluihin ei kuitenkaan ole budjetoitu siinä määrin, mitä väestönkasvu edellyttäisi. Myös väestön syveneviin terveyseroihin pitäisi juuri nyt yrittää puuttua kaikin keinoin.

Illan aikana puhuin myös avustavan henkilökunnan määrästä terveyskeskuksissa (missä määrin eroaa yksityisen sektorin käytännöistä?) sekä mahdollisuuksista sosiaali- ja terveystoimen parempaan yhteistyöhön. Osa terveyskeskuksen asiakkaista hyötyisi erityisesti sosiaalialan osaamisesta. Mielestäni terveysasemapalveluiden kehittämisessä pitää jatkaa nykyisiä kehittämishankkeita ja hyödyntää sinnikkäästi kaikki mahdolliset pienetkin parannuskeinot sekä pyrkiä palkkaamaan lisää henkilökuntaa vähintään väestönkasvua ja lisääntyneitä velvoitteita (neuvola- ja kouluterveydenhuolto vie aiempaa enemmän työaikaa) vastaavasti. Hoitohenkilökunta ja virkamiehet ovat tehneet jo paljon, samalla tiellä jatkaminen toivottavasti tuottaa tulevaisuudessa tulosta. Valtion tasolla toivon, että terveydenhuollon monikanavaisen rahoituksen muokkaamiseen löytyy tulevaisuudessa rohkeutta. Tällä hetkellä järjestelmä suosii terveitä ja hyvätuloisia, ihmisiä joilla on työpaikka ja/tai varaa maksaa yksityisistä terveyspalveluista.

Sosiaali- ja terveyslautakunta 22.11.2011

2011-11-22T12:32:00.000-08:00

Käsittelimme sosiaali- ja terveyslautakunnassa 22.11.2011 muun muassa seuraavia asioita:

Lokakuun kuukausiraportti: Päätettiin esittää kaupunginhallitukselle menojen lisäystä erikoissairaanhoitoon, terveyspalveluihin, toimeentulotukeen, lastensuojeluun ja vammaispalveluihin. Näiden osalta siis talousarvio ylittyy. Esimerkiksi toimeentulotuen osalta kustannukset ovat nousseet vuodessa 11 prosenttia.

Lokakuun kuukausiraportin yhteydessä keskusteltiin myös muun muassa vanhusten palveluista. Vanhusten palvelujen johtaja Jukka Louhija on saanut lyhyessä ajassa huomattavan paljon aikaan. Kuntoutuksen tehostuminen on vähentänyt pitkäaikaishoidon tarvetta yhä useamman vanhuksen kuntouduttua niin hyvin, että kotiin palaaminen sairaalajakson jälkeen on mahdollista. Vanhusikäisen väestön määrä kasvaa lähivuosina jyrkästi ja hoidon tarvetta viivästyttävät toimintakykyä yllä pitävät palvelut sekä tehokas kuntoutus ovat mielestäni todella tärkeitä. Samaan aikaan kuitenkin pitkäaikaishoidon paikkoja on kuitenkin kyettävä lisäämään, koska jossain vaiheessa hoidon tarve kasvaa kuitenkin niin, että ikääntynyt ei enää selviä kotona. Vanhusten palvelujen rahoitus ja toteutus tulee luultavasti olemaan kuluvan vuosikymmenen suurin haaste sosiaali- ja terveysalalla.

Kuukausiraportin yhteydessä sivuttiin myös psykiatristen sairaalapäivien vähentymistä. Kuukausiraportista näkyvä sairaalapäivien vähennys johtuu siitä, että Kellokosken psykiatrisen sairaalan potilaat ovat siirtyneet aivan asianmukaisesti tuetun asumisen piiriin. Mitä yleensä sairaalapäivien vähentymiseen tulee, niin avohoidon kehittäminen on erittäin tärkeää, mutta sairaalapaikkojen leikkaamisella on myös rajansa. Esimerkiksi itsemurhaa yrittäneiden akuuttihoito on mielestäni varsin heikolla tolalla. Suoraan päivystyksestä kotiuttamisen sijaan itsemurhaa yrittäneellä täytyisi olla aina mahdollisuus päästä joksikin aikaa psykiatriselle osastolle sisään.

Kehitysvammahuollon asiakasmaksujen tarkistaminen: Asiakasmaksut tarkistetaan joka toinen vuosi kansaneläkeindeksin muutoksen mukaisesti. Lautakunta muutti vihreiden Jyrki Myllärniemen toiveesta esitystä niin, että jatkossakin tietyistä palveluista peritään maksu vain yli 18-vuotiailta, vaikka laissa 16 vuotta on se ikäraja, jolloin vammainen siirtyy esimerkiksi kansaneläkkeen piiriin ja tätä ehdotettiin jatkossa Espoossa sovellettavan palvelumaksuista päätettäessä. Olin kuitenkin itsekin sitä mieltä, että Espoossa aiemmin käytössä ollut 18 ikävuotta voitaisiin aivan hyvin pitää. Kyseessä ovat ihmiset, jotka ovat hyvin haavoittuvassa elämäntilanteessa ja kotona omaisiaan hoitaville pienilläkin rahasummilla on yleensä väliä.

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista voisi mielestäni käydä nykyistä paljon enemmän keskustelua. Joistain maksuista syntyvä tuotto on niin pieni, että maksujen keräämisellä on enemmän symbolista arvoa. Maksujen maksajalle itselleen kyseessä voi kuitenkin olla merkittävä summa. Toisissa maksuissa on Espoossa enemmän pohdittu asiaa: esimerkiksi terveyskeskusmaksuista on vapautettu useita väestöryhmiä, esimerkiksi työmarkkinatuen varassa olevat, opiskelijat ja kansaneläkettä tai takuueläkettä saavat ja maksukatto täyttyy loppujen kohdalla siinä vaiheessa kun terveyskeskuksessa on asioitu 3 kertaa kalenterivuoden aikana (käyntimaksu á 13,70 euroa).

Samaan aikaan esimerkiksi erikoissairaanhoidon maksut (maksukatto 633 euroa) tai omaishoitajien maksamat maksut pitämistään vapaapäivistään (omaisen hoidosta vapaan aikana) tuntuvat isoilta. Esimerkiksi erikoissairaanhoidon kuluista asiakasmaksut kattavat valtakunnallisen arvion mukaan 4 prosenttia. Päivähoidon kohdalla kyse on jo 11 prosentista ja hammashuollossa 21 prosentista. Taannoin Eduskunnassa käytiin keskustelua terveyskeskusten sairaanhoitajien vastaanottojen muuttamisista maksullisiksi. Toivottavasti tätä ei koskaan lähdetä toteuttamaan. Hoidon saamisen pitkittyminen saattaisi vain suurentaa kustannuksia ja kaikilla on oltava tulotasosta huolimatta oikeus saada terveydenhoitoa.

Työttömyys ei usein ole oma valinta

2011-06-20T03:11:00.000-07:00

Mielipidekirjoitus HS 20.6.2011

Helsingin Sanomat (11.6.2011) kirjoitti matalapalkkaisen työnteon kannattavuudesta verrattuna sosiaalitukien varassa elämiseen. Kirjoituksessa sanottiin, että jos työtön ”menisi matalapalkka-ammattiin, hänelle jäisi verojen jälkeen käteen vain hiukan enemmän”. Kirjoituksessa pohdittiin myös keinoja työn houkuttelevuuden lisäämiseksi ja se päättyi kaupan alan työntekijän haastatteluun, jossa työntekijä ihmetteli, miten joku voi mieluummin olla tekemättä mitään kuin käydä töissä.

Erilaiset sosiaaliturvan kannustinloukot ovat todellinen ongelma. Myös pienipalkkaisten verotusta olisi syytä keventää. Nuorten syrjäytymiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Keskustelu asiasta on siis aiheellista, mutta samalla toivoisi muistettavan, että pääsääntöisesti ihmiset eivät ole tahallaan työttöminä. Kirjoituksessa ei nyt mainittu lauseellakaan sitä vaihtoehtoa, että töitä ei saisi niiden hakemisesta huolimatta.

Kuitenkin pelkästään akateemisia työttömiä on tällä hetkellä lähemmäs 20 000. He tuskin ovat kouluttautuessaan ajatelleet päätyvänsä elämään toimeentulotuella. Oma rekrytointikokemukseni todistaa, että sekä ei-akateemista että akateemista koulutusta vaativiin työtehtäviin saattaa tulla yli 200 hakemusta. Tutkimusten mukaan erityisesti pelkän perusasteen koulutuksen varassa olevien työllistyminen on erityisen vaikeaa. Osassa Suomea teollisuuden rakennemuutos on siirtänyt tuhansia ammatti-ihmisiä työttömyyskortistoon.

Aikana, jolloin asenteiden on jo todettu koventuneen, ei liene kovin rakentavaa kirjoittaa työttömistä sellaisesta näkökulmasta, että työttömyys on ensisijaisesti oma valinta. Suomalaisen sosiaaliturvan sirpaleisuutta ja sen tuottamia ongelmia on mahdollista käsitellä myös syyllistämättä kokonaista ihmisryhmää. Hedelmällisempää olisi myös ollut kiinnittää kirjoituksessa enemmän huomiota matalapalkka-aloilla käteen jäävään summaan. 1200 euron nettopalkalla elämistä voi ainakin pääkaupunkiseudulla luonnehtia niin ikään köyhyysloukuksi.

Pinja Nieminen

Projektipäällikkö, FM

Espoo

Ihmisen hinta?

2011-05-29T07:02:00.000-07:00

Espoon kaupunginvaltuusto käsitteli kokouksessaan 23.5 perussuomalaisten aloitetta maahanmuuton kustannuksista. Seppo Huhta (ps) ei ollut tyytyväinen kaupunginhallituksen vastaukseen.

Katsoin kyseisen kohdan 14 nauhoitteen kahteen otteeseen vakuuttuakseni siitä, että Huhta todellakin vaatii tietoja yksittäisten maahanmuuttajien aiheuttamista kaikista mahdollisista kuluista alkaen lääkekorvauksista. Maahanmuuttajapalvelujen kustannukset sen sijaan löytyvät kaupungin budjetista, jota Huhta on ollut hyväksymässä paitsi valtuustossa, myös käsittelemässä sosiaali- ja terveyslautakunnassamme. Nauhoitteella Huhta sanoo, että jokaisen meidän kustannukset on laskettu jossain. Kotisivuillaan hän mainitsee yhden vaalitavoitteensa olleen muun kuin työperäisen maahanmuuton puolittaminen.

Vanhuspalvelujen kustannukset on oltava tiedossa. Meidän on tiedettävä, paljonko tarvitsemme hoitopaikkoja tulevaisuudessa ja millä veroasteella hoivapalvelut kyetään järjestämään. Terveyspalvelujen kustannukset on oltava tiedossa. Maahanmuuttajapalvelujen kustannukset on oltava tiedossa. On tiedettävä, paljonko maahanmuuttajapalveluihin tarvitaan henkilökuntaa, paljonko suomen kielen opetusta tarvitaan, miten se rahoitetaan ja järjestetään ja niin edelleen. Sen sijaan sitä, mitä yksittäinen ihminen yhteiskunnalle maksaa, se ei voi eikä pidä ollakaan tiedossa.

Ajattelin ensiksi, etten jaksa välittää Huhdan toiveista ja väitteistä. Ajatus siitä, että Suomessa alettaisiin rekisteröidä ihmisiä etnisen syntyperän mukaan ja sitten alkaa laskea ja kirjata ylös yksittäisen ihmisen tuottavuus sekä kaikki hänen aiheuttamansa menot alkaen syntymästä (Huhta sivuaa tätä nauhoitteella) jokaiseen sairastumiseen(kuten myös tätä) kuulostaa niin hullulta, ettei sitä voi ottaa tosissaan.

Mutta mitä enemmän Huhdan lausumaa miettii, sitä enemmän tuntuu siltä, ettei sitä voi sivuuttaa. Huhdan tarkoitus on osoittaa, paljonko jonkun ihmisryhmän läsnäolo yhteiskunnassamme maksaa. Hän ei sano sitä suoraan videolla, mutta vaalitavoitteista on pääteltävissä, että hintalapulla on tarkoitus osoittaa, että näitä ihmisiä ei kaivata tähän yhteiskuntaan. Videolla Huhta vetoaa isänmaan etuun.

Eli toisin sanottuna suomalaiseen yhteiskuntaan ei kaivata ihmisiä, joiden voidaan osoittaa aiheuttavan tietyn määrän kustannuksia.

Samanaikaisesti samassa puolueessa Huhdan kanssa vaikuttava Jussi Halla-Aho on kirjoittanut blogissaan, että ”Jos väitetään, että kaikki ovat samanarvoisia, väitetään samalla, että ihmisen arvo tunnetaan ja se voidaan mitata. Ellei sitä voida mitata, ei voida todentaa, miten paljon kullakin yksilöllä on sitä.” Ja ”Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassaoleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo. Yksilöt voidaan perustellusti asettaa arvohierarkiaan sen mukaan, miten paljon heidän kykyjensä tai osaamisensa poistaminen yhteisön käytöstä heikentäisi yhteisöä.”

Kun yksi ihminen sanoo jotain absurdia, se voidaan vielä sivuuttaa. Kun useampi ihminen vaatii jotain, kyse voi olla ideologiasta. Huhta ja Halla-aho kumppaneineen vaikuttavat puolueessa, joka on mukana säätämässä lakeja ja asetuksia, muokkaamassa tätä yhteiskuntaa.

Mitä muualla Euroopassa tapahtuu? Syntyperäinen tanskalainen ei pysty nykyään tuomaan ulkomaalaista puolisoaan Tanskaan, jos tämä ei täytä tiettyjä ehtoja eli ole esimerkiksi riittävän korkeasti koulutettu. Unkarin keväällä hyväksytty uusi perustuslaki mahdollistaa äänioikeuden viemisen mielenterveyden häiriöistä kärsineeltä ihmiseltä.

Ihminen katsoo mielellään toiseen suuntaan nähdessään epäsuotuista kehitystä. Kieltäytyy uskomasta sitä todeksi, ”ei meillä Suomessa, ei meillä ennenkään.” Mutta jossain muualla joskus ja jossain juuri nyt.

Haluaisin uskoa, että joidenkin perussuomalaisten ajattelu on harmitonta, merkityksetöntä. Että se ei kerää nykyistä enempää suosiota, sitä ei aleta soveltaa todeksi tulevaisuudessa. Että joku päivä joidenkin vuosien päästä emme elä yhteiskunnassa, jonka rajojen sisällä saa olla vain tietyn värisiä, terveitä, tiettyyn rotuun kuuluvia ihmisiä. Mutta mistä voin olla varma, ettemme ole pienin askelin menossa tähän suuntaan? Mikään todellisuus ei ala yhdestä päivästä.

Ajatuksia lasten ja nuorten mielenterveyspalveluista

2011-05-11T09:37:00.000-07:00

Työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä jääneiden alle 30-vuotiaiden määrä on kasvanut viime vuosina nopeasti. Tässä joitakin ajatuksiani lasten ja nuorten mielenterveyden edistämisestä Espoossa:

PALVELUJÄRJESTELMÄSSÄ:

Uusimman valtakunnallisen kouluterveyskyselyn mukaan kouluterveydenhoitajan vastaanotolle pääsemistä piti vaikeana 21 % yläasteen ja ammatillisten oppilaitosten oppilaista ja 17 % lukiolaisista. Kouluterveydenhoitajien ja lääkärien määrässä ei vieläkään olla sosiaali- ja terveysministeriön suositusten tasolla. Riittävä kouluterveydenhuollon resursointi edesauttaisi ongelmien ennaltaehkäisyä ja pahenemista.

Myös oppilashuollon ja perheneuvolan resursseja tulisi vahvistaa. Perheneuvolaan on ollut joillain alueilla jopa yli vuoden jono. Jos lapsella on vaikeaa, todennäköisesti myös hänen vanhemmillaan on vaikeaa ja sama toisinpäin. Vanhempien mielenterveys- tai päihdeongelmat vaikuttavat myös lapseen. Koko perheeseen keskittyminen olisi siksi tärkeää. Apua tulisi saada jo ennen kuin ongelmat kärjistyvät.

Hoitotakuun 3kk määräaika hoidon aloittamiseen on nuoren ihmisen kohdalla pitkä aika. Hoito pitäisi voida aloittaa nopeammin.

Psykoterapiaan pääseminen on aikuisillekin vaikeaa –liian sairas ei saa olla, koska terapian tavoite on työ- tai opiskelukyvyn palautuminen, liian tervekään ei kuitenkaan voi olla tai psykoterapian joutuu kustantamaan täysin itse. Myös psykoterapiaa tarvitsevilla nuorilla on vaikeuksia päästä terapiaan.

Yhteisölliset ja sosiaaliset, omia voimavaroja kartoittavat ja korostavat kuntoutusmuodot ovat mielestäni nuorille tärkeitä. Asioiden prosessointi ryhmässä ja toisten nuorten tapaaminen muistuttavat, ettei kukaan ole ongelmineen yksin ja auttavat löytämään uusia näkökulmia. Omien hyvien puolien ja vahvuuksien ajattelu vahvistaa positiivista identiteettiä ja auttaa uskomaan itseen –tärkeä ominaisuus haettaessa työ- ja opiskelupaikkoja.

KOTONA

Rikoksia tehneiden aikuisten taustalta löytyy usein väkivaltainen lapsuus ja suurimmalla osalla rikollisista on mielenterveysongelmia. Lapsiin kohdistuvan väkivallan ja muun perheväkivallan torjuminen ehkäisee siis sekä rikollisuutta että mielenterveysongelmia. Väkivaltaa kokevat lapset olisi saatava tavoitettua ja heille ja heidän perheilleen tarjottava apua.

Myös köyhyyden ja vanhempien päihdeongelmien tiedetään vaikuttavan lasten mielenterveyteen. Hyvää tulevaisuutta luodaan nyt tekemällä sellaista politiikkaa, joka ehkäisee syrjäytymistä ja köyhtymistä. Työpaikat, kohtuuhintaiset asunnot, mahdollisuus sovittaa yhteen työ ja perhe, lasten mahdollisuus harrastaa, ne kaikki vaikuttavat perheiden hyvinvointiin.

KOULUSSA:

Viimeistään yläasteen terveystiedon opetuksessa tulisi aina käsitellä niitä asioita, joilla voi vaikuttaa omaan mielialaan positiivisesti. Tunnetaidot eli kyky ymmärtää ja käsitellä omia ja muiden tunteita, kyky sietää pettymyksiä, kyky tunnistaa omia vahvuuksia ja kyky löytää keinot, joilla käsitellä vaikeita asioita ovat myös tärkeitä.

Koulukiusaamiseen puuttuminen on tärkeää. Lapsuuden koulukiusaamisen on todettu altistavan mielenterveysongelmille ja koulukiusaajien tekevän myöhemmällä iällä keskimääräistä todennäköisemmin rikoksia.

Kaikille peruskoulunsa päättäville tulisi löytyä jokin opiskelupaikka.

Luokattoman lukion etuja ja haittoja olisi syytä arvioida. Ihmisillä on yleensä tarve kiinnittyä johonkin ryhmään tai yksikköön niin työyhteisössä, koulussa kuin muussakin elämässä. Luokaton lukio aiheuttaa pahimmassa tapauksessa tilanteen, jossa lukiolainen ei kuulu selvästi yhteenkään viiteryhmään kolmen vuoden aikana.

Kilon osaamiskeskuksen yhteisöllinen kuntoutus jatkuu

2011-04-14T13:32:00.000-07:00

Päätimme tänään sosiaali- ja terveyslautakunnan 5.5 h kestäneen kokouksen päätteeksi, että Kilon päiväkodissa nykyisellään toteutettavaa vaikeavammaisten lasten yhteisöllistä kuntoutusta ei siirretä KELA:n järjestettäväksi. Siirto olisi tarkoittanut sitä, että jatkossa lapset olisivat saaneet terapiaa vain muutaman tunnin viikossa yksilöterapiana. Nyt terapiaa saadaan ryhmässä ja päiväkodin arjessa.

Päätös eteni niin, että tein ensin muutosesityksen, joka kuului näin: ”Sosiaali- ja terveyslautakunta päättää, että Kilon osaamiskeskuksen terapiatoimintaa jatketaan nykymuodossaan eli osaamiskeskuksessa nykyisellään toteutettavaa vaikeavammaisten lasten kuntoutusta ei siirretä KELA:n järjestettäväksi.”

Toinen lautakunnan jäsen eli Kaisa Alaviiri (kok.) toi sen jälkeen oman esityksensä, jonka alku oli samanlainen kuin omani, mutta hänen esityksensä jatkui niin, että kunta jatkaa neuvotteluja KELA:n kanssa kuntoutuksen rahoittamisesta sekä että Kilon osaamiskeskuksen terapeutteja hyödynnetään jatkossa muissakin päiväkodeissa.

Olin hieman skeptinen neuvottelujen aloittamiseen uudelleen KELA:n kanssa. Sosiaalitoimi on vast’ikään päättänyt edelliset neuvottelut tuloksettomina. Tunnen myös kuntoutuskäytäntöjä työni puolesta ja tiedän, että KELA kilpailuttaa terapeutit, KELA:n kuntoutuskäytäntöjä säätelevät tiukat kriteerit ja kuntoutus toteutetaan koko maassa samalla tavalla. KELA ei siis yhtäkkiä ala tukemaan kuntoutusta, joka poikkeaa sen standardeista. Myös ajatus siitä, että terapeutteja aletaan hyödyntää muissakin päiväkodeissa, mietitytti minua. Emme nyt mitenkään rajanneet sitä, miten terapeuttien työaikaa aletaan allakoida. Jos heidän työnkuvansa muuttuu selkeästi, se tietää yt-neuvotteluprosessia. Toivottavasti kyse on lähinnä konsultointitoiminnasta. Toin esille sen uhkakuvan, että terapeuttien vapauttaminen muidenkin päiväkotien käyttöön johtaa siihen, että vuosien kuluessa he eivät enää järjestä intensiivistä, yhteisöllistä kuntoutusta vaan käyvät pitämässä yksilöterapiaa useassa eri päiväkodissa.

Alaviirin esitys kuitenkin voitti lautakunnassa ja toivotaan, että kyseessä on hyvä kompromissi oman nykytilan jatkoa puoltavan esitykseni ja yhteisöllisen kuntoutusmuodon lopettavan virkamiesesityksen välillä. Pääasia, että yhteisöllinen kuntoutus jatkuu.

Kilon osaamiskeskus ja vaikeavammaisten lasten kuntoutus

2011-04-10T11:42:00.000-07:00

Ensi torstain (14.4) sosiaali- ja terveyslautakunnan esityslistalla ehdotetaan lakkautettavaksi Kilon osaamiskeskuksen nykyään kaupungin omana toimintana tuottamat terapiapalvelut. Palvelut siirrettäisiin vaikeavammaisten lasten osalta KELA:n toteutettavaksi valtakunnallisen työnjaon ja asetusten mukaisesti. KELA vastaa vaikeavammaisten lääkinnällisestä kuntoutuksesta ja historiallisten syiden takia palvelu on ollut tähän asti kunnan vastuulla. Kyse on siis tänään (10.4) Helsingin Sanomissa esitellystä päiväkodista ja sen lapsista, jotka saavat tällä hetkellä jatkuvasti mm. toimintaterapiaa päivähoidon lomassa.

Toiminnan lakkauttamista on vaikea perustella mihinkään muuhun kuin lakisäädöksiin vedoten. On aivan eri asia, saavatko lapset terapiaa joka päivä vai muutaman kerran viikossa muutaman tunnin kerrallaan. Vammaisille lapsille terapeutin tuttuus on erityisen tärkeä asia. Tuttu terapeutti osaa lukea mahdollisesti puhekyvytöntä lasta pienistä eleistä ja lapsi voi luottaa häneen. Nyt kuntoutus tapahtuu myös ryhmässä ja kehittää myös lasten sosiaalisia taitoja, jatkossa kyse olisi yksilöterapiasta eli edes terapian muoto ei säily täysin samana.

Kilon osaamiskeskus on tehnyt ilmeisen menestyksekästä pioneerityötä yhteisöllisen kuntoutuksen saralla. On sääli, että KELA ei ole suostunut osallistumaan kuntoutuksen kustannuksiin.

Tuntuu järjettömältä lopettaa jotain vaivalla kehitettyä ja hyvin toimivaa siksi, että kukaan ei saa saada toista enemmän eikä olla ketään muuta suurempi menoerä. Onko asetusten noudattaminen aina välttämätöntä vai voisiko jonkun kunnan valtti olla se, että halutessaan se voisi pitää jonkun toiminnan itsellään ja järjestää sen niin hyvin kuin tahtoa on? Lakisäädöksistä huolimatta kunta saa halutessaan tuottaa palvelun myös itse. Mielestäni Espoo on onnistunut kehittämään jotain, joka olisi säilyttämisen arvoista. Osaamiskeskus ja yhteisöllisen kuntoutuksen järjestäminen ja kehittäminen voisivat jatkossakin olla Espoon erikoisuus ja ylpeys.

Espoo tarvitsee oman saattohoitoyksikön

2011-03-17T09:14:00.001-07:00

(Espoon Seurakuntasanomat 17.3.2011) Sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa 27.1.2011 tuli ilmi, että yhdelle Puolarmetsän sairaalan kuntoutusosastoista on pyritty keskittämään saattohoito-osaamista ja tilat on remontoitu saattohoitoyksikölle soveltuvaksi. Yksikköä ei ole kuitenkaan voitu perustaa puuttuvien taloudellisten resurssien takia.

Saattohoitoa toteutetaan Espoossa nyt muun muassa kotisairaanhoidossa ja vuodeosastoilla. Saattohoito kuitenkin vaatii hoitohenkilöstöltä erityistä jaksamista ja siten myös koulutusta ja työnohjausta. Osaamisen keskittäminen olisi perusteltua niin hoitohenkilöstön, kuolevien omaisten kuin kuolevien itsensä kannalta.

Saattohoitoyksikössä pystyttäisiin kiinnittämään erityistä huomiota siihen, että hoitohenkilöstö ehtii käydä omaisten kanssa kiireettömiä keskusteluja. Sillä, millaisiksi kuolevan viimeiset viikot siten muodostuvat, on merkitystä omaisten surutyön käynnistymisen kannalta. Kaikissa tapauksissa kuolevilla itsellään on samanlaisia tarpeita alkaen hyvästä kivunhoidosta ja psyykkisten, sosiaalisten ja hengellisten tarpeiden täyttämisestä.

Mielestäni Espoo tarvitsee oman ”Terhokotinsa” edes erillisen saattohoitoyksikön muodossa. Toivon, että asiaa pidetään esillä ja saattohoitoyksikkö saadaan järjestymään kaupungin budjetoinnissa. Tuntuu järjettömältä, että näin tärkeälle toiminnalle on olemassa tilat ja osaamista, muttei enää rahaa toteutukseen.

Pinja Nieminen
sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (vihr)

Palvelusetelin käyttöä seurattava järjestelmällisesti

2011-03-09T07:51:00.000-08:00

(Länsiväylä 9.3.2011) Viime syksynä tuli voimaan sosiaali- ja terveyspalveluiden ostoa koskeva palvelusetelilaki. Kunnat päättävät siitä, otetaanko kunnassa palveluseteli käyttöön vai ei. Niin ikään kunnat tekevät valinnan siitä, missä palveluissa ja missä laajuudessa palveluseteliä käytetään.

Palvelusetelin idea on, että kunta antaa asukkaalleen palvelusetelin ja asukas itse valitsee palvelutarjoajan. Palveluseteli voi korvata kulut osittain tai kokonaisuudessaan. Palveluseteli ei muuta kunnan perustehtävää - kunnan tehtävä on tarjota asukkailleen heidän tarvitsemansa palvelut välittämättä siitä, kuka palvelut viime kädessä tuottaa.

Kyseessä on kuitenkin kunnille merkittävä strateginen linjaus. Palvelusetelin käyttöä ei pidä miettiä vain yksi tapaus kerrallaan, vaan samassa yhteydessä tulee tarkastella kokonaisuutta.

Parhaimmillaan palveluseteli parantaa kuntalaisten mahdollisuutta päättää asioistaan. Esimerkiksi Ruotsissa Tukholman seudulla asukkaat saavat vapaasti valita, mistä terveyspalvelunsa hakevat. Etuna on myös se, että kunnat saavat tietoa niistä palveluntarjoajista joihin asiakkaat ovat tyytyväisiä sekä tiedon niistä yrityksistä, joiden palveluita asukkaat eivät halua käyttää. Parhaimmillaan palveluseteli lisää myös tarjolla olevien vaihtoehtojen määrää.

Riskejäkin on. Jos palveluntarjoajien väille ei synny kilpailua eikä markkinoita, todellista valinnanvapautta ei ole ja palvelun hinta saattaa kohota korkeaksi. Jos palveluseteli korvaa vain pienen osan kustannuksista, pienituloisimmat eivät pääse valitsemaan. Jos kunnan oman palvelutarjonnan määrä samaan aikaan jopa vähenee, valinnanmahdollisuudet parantuvat vain niillä, joilla on varaa maksaa lisää palveluista.

Lain mukaan palvelusetelin käyttö on vapaavalintaista, eli asukas voi kieltäytyä käyttämästä sitä. Palveluseteli voi tulla asiakkaalle liian kalliiksi tai tuntua esimerkiksi vaikeavammaisen näkökulmasta liian hankalalta käyttää.

Kieltäytymisen täytyy voida olla oikeasti mahdollista, joten kunnan täytyy jatkossakin järjestää palveluita joko omana tuotantona tai ostopalveluina.

Palveluseteli ei saa tarkoittaa sitä, että kaupunki tarjoaa esimerkiksi aiempaa vähemmän hoivakotipaikkoja joko omana tuotantona tai ostopalveluna. Palvelusetelin arvon pitää niin ikään olla realistinen eikä siitä saa muodostua säästökeino. Kuntalaisen omavastuuosuus ei saa palvelusetelin varjolla nousta. Kunnan palvelutaso pitää säilyttää, ja palvelusetelin avulla sitä pitää lähinnä täydentää.

Espoossa palveluseteli on käytössä tai kokeilussa muun muassa vammaispalvelulain mukaisessa henkilökohtaisessa avussa, kotipalveluissa ja vanhusten palvelujen hoiva-asumisessa. Palvelusetelin toimivuutta on seurattava tarkasti. Kyseessä on uusi palveluiden järjestämismuoto, joka todennäköisesti sopii joihinkin palveluihin paremmin kuin toisiin.

Niin sosiaali- ja terveyslautakunnan, kaupunginhallituksen kuin valtuustonkin on syytä seurata palvelusetelimallin toimivuutta ennen uusia linjauksia. Esimerkiksi Helsingissä palvelusetelimalli on nostanut hoiva-asumisen kustannuksia. Potentiaalia palvelusetelissä on, mutta se pitää osata käyttää.

Tony Hagerlund
Espoon kaupunginhallituksen jäsen (vihr)

Pinja Nieminen
Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (vihr)

Sosiaali- ja terveyslautakunnan kokous 27.1.2011

2011-01-30T06:50:00.000-08:00

Lautakunnan viimeisimmässä kokouksessa käsittelimme muun muassa laboratoriopalveluiden palveluverkkoa ja palvelusetelikokeilua vanhusten palveluiden hoiva-asumisessa.

Lautakunta päätti äänestyksen jälkeen palauttaa virkamiesten esityksen laboratoriopalvelujen palveluverkosta valmisteltavaksi niin, että jatkossa kaikilla terveysasemilla olisi jälleen kiinteä näytteenottopiste. Kokoomuslaisten ohella myös asiasta vastaavat virkamiehet jättivät päätökseen eriävät mielipiteet, joten todennäköisesti päätöstä ei lähdetä aivan heti toteuttamaan.

Päädyin itse toivomaan laboratoriopalveluita takaisin muun muassa seuraavista syistä: laboratoriopalvelujen palveluverkon karsiminen on johtanut matka- ja kuljetuskustannusten siirtymiseen ihmisille itselleen ja KELA:lle, kuntalaisilta on tullut kuukaudesta toiseen asiasta huomattavan paljon palautetta ja jalkautuvan näytteenoton järjestäminen ei vakuuttunut minua niin toiminnan organisoinnin kuin kustannussäästöjenkään kannalta.

Päätöksiä tehdessäni pyrin aina pohtimaan huolellisesti sitä, mitkä ihmisryhmät tulevat päätösten seurauksista hyötymään ja keille ne saattavat aiheuttaa suoranaista haittaa.

Laboratoriopalveluasiassa kantani ratkaisivat ne monisairaat, heikosti liikkuvat ja yleensä pienituloiset ihmiset, jotka eivät ole vielä kotisairaanhoidon palveluiden piirissä. Tämän päätöksen kohdalla huomasin jälleen myös sen, mitä ongelmia terveydenhuollon monikanavaisesta rahoituksesta on. Tuntuu järjettömältä, että kunnalle on edullista siirtää kustannuksia (kuljetuskustannukset) KELA:n maksettavaksi. Kyse on kuitenkin samasta julkisesta rahasta.

Edellä mainituista seikoista huolimatta päätös ei ollut minulle helppo ja olen virkamiesten ja työntekijöiden puolesta hyvin pahoillani lautakunnan soutamisesta ja huopaamisesta. Kesäkuussa päätimme toisin. Laboratoriopalveluiden keskittämistä puolsi moni seikka. Esimerkiksi kertaalleen suljetussa Matinkylän laboratoriossa kävi vuodessa vain 3000 ihmistä, Tapiolassa taas 20 000. Laboratoriopalvelujen keskittämisen mahdollistamat henkilöjärjestelyt lyhensivät odotusjonoja. Pienet laboratoriot ovat myös haavoittuvaisia ja usein flunssakaudella kiinni. Alalla on työvoimapulaa ja varahenkilöjärjestelmän rakentaminen ei liene helppoa. Esimerkiksi Kalajärven terveysasema olisi tarvinnut laboratoriopalveluista leikattavaa lisätilaa. Enemmistö tiheästi näytteenottoa tarvitsevista käyttää verenohennuslääkitystä ja lääkitys on ilmeisesti lähivuosina kehittymässä niin, että näytteenottoväli harvenee. Keskimääräinen espoolainen käy vain 2-3 vuoden välein näytteenotossa.

Palveluverkkoa kehitettäessä pitäisi mielestäni muistaa niin sanottu Humen giljotiini eli ”siitä, miten asiat ovat nyt, ei voida päätellä, miten niiden tulisi olla.” Tarkoitan tällä sitä, että kuntapalveluja kehitettäessä on muistettava, että nykyhetki on seurausta erinäisistä kehityskuluista eikä mikään absoluuttinen ideaalitila.

Olemme tottuneet siihen, että palvelut sijaitsevat tietyissä paikoissa ja niissä on tietty määrä henkilökuntaa. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat toteutettu ihanteellisella tavalla. Ideaalitila ei mielestäni ole se, että kaikissa kaupunginosissa on täsmälleen yhtä paljon kaikkia palveluita tai että palvelut keskittyvät sellaisille alueille, joissa äänestysaktiivisuus on korkea. Sen sijaan pitäisi kiinnittää huomiota siihen, mikä palveluiden tarve tietyillä alueilla on nyt ja mikä sen voidaan olettaa olevan tulevaisuudessa. Onko esimerkiksi järkevää tai oikein, että ikääntyvässä Tapiolassa on kolme lukiota ja Espoon keskustassa ei yhtään? Jos joku keksisi nyt, että Olariin pitää rakentaa vielä kaksi lukiota lisää, pitäisimme ajatusta luultavasti järjettömänä.

Palvelusetelikokeilu vanhusten palvelujen hoiva-asumisessa

Espoo kokeilee vuosina 2011-2012 palveluseteliä vanhusten palvelujen ympärivuorokautisessa hoiva-asumisessa. Espoon palvelusetelimalli on sinänsä varsin tasa-arvoinen, koska palvelusetelin määrä on sidoksissa setelin käyttäjän nettotuloihin. Setelin arvo on maksimissaan 2500€ ja minimissään 100€, mikäli henkilön tulot ylittävät 3300 euroa. Tästä huolimatta suhtaudun skeptisesti palveluseteliin. Uskon, että pitkällä aikavälillä omavastuuosuus palvelussa nousee ja lopulta seteli lisää vain erittäin hyvätuloisten valinnanvapautta. Teimme kansanedustaja Johanna Karimäen kanssa jo ennen kokousta erillisen kannanoton aiheesta.

Kaupungille palveluseteli olisi huomattavasti helpompi tapa järjestää palvelut. Raskaan kilpailutusmenettelyn sijasta tietyt ehdot täyttävät palveluntarjoajat hyväksytään listalle, jolta asiakas tekee valinnan.

Kokouksessa kannatin setelin kokeilemista, koska vanhusten palveluja tullaan aivan varmasti seuraavan kymmenen vuoden aikana kehittämään johonkin suuntaan ja nyt on hankittava mahdollisimman paljon tietoa tulevan päätöksenteon pohjaksi. Mikäli palvelusetelin voidaan olettaa esimerkiksi hidastavan pienituloisten vanhusten mahdollisuutta saada hoitopaikka tai vähentävän hänelle käteen jäävää rahasummaa, kokeilua ei missään nimessä tule vakinaistaa. Tällä hetkellä hoivakotiasuminen vie 85 % asiakkaan nettotuloista, mutta hänelle on jäätävä 212€ käytettäväksi kuukausittaisiin menoihin, kuten lääkkeisiin. Tuo summa on pieni, mutta koska palveluseteliin ei sovelleta asiakasmaksulakia, tuollaista alarajaa ei ole siinä ollenkaan.

Ehdotuksestani kokouksessa päätösesitykseen lisättiin kohta ”Sosiaali- ja terveyslautakunnan kokoukseen 22.3.2011 tuodaan selvitys siitä, mitä asioita palvelusetelikokeilussa seurataan.” Toivoin myös vanhus- ja terveyspalvelujaoston pureutuvan selvitykseen huolella. Seurantakriteerit ja mittarit ovat ensiarvoisen tärkeitä, jotta kokeilun tulokset ovat myöhemmin hyödynnettävissä.

Toivon, että sekä lautakunta että valtuusto kävisivät lähivuosina perusteellisen keskustelun siitä, mihin suuntaan vanhusten palveluja tullaan viemään.

Terveyskeskusten lääkärivajeeseen puututtava nyt

2010-11-06T07:45:00.001-07:00

Lautakuntatyön haastavimpia asioita ovat luultavasti ongelmat perusterveydenhuollossa. Espoossa on useita terveysasemia, jossa on jatkuvaa lääkärivajetta. Viime viikolla kuulin, että Samarian terveysasemalla on nyt täyttämättä kuusi lääkärinvirkaa eikä kiireettömiä aikoja ole. Myös Espoonlahden terveysasemalla tilanne on pitkään ollut huono. Pieni Eestinmetsän terveysasema piti sulkea työvoimapulan vuoksi.

Suomessa on kuitenkin enemmän lääkäreitä kuin koskaan. Tiedämme, että lääkärit pitävät terveyskeskustyötä usein niin raskaana, että he siirtyvät mieluummin yksityiselle puolelle töihin.

Mielestäni terveyskeskuslääkäreiden työolosuhteisiin ja työhyvinvointiin on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota tai julkinen terveyshuolto lähtee entistä synkempään syöksykierteeseen. Terveyskeskuksessa työskentelystä olisi tehtävä sellaista, että se olisi jälleen houkutteleva vaihtoehto esimerkiksi työterveyshuollossa työskentelylle.

Useita eri ammattialoja koskevissa työhyvinvointitutkimuksissa on todettu, että johtajien korkeampia työhyvinvointilukuja suhteessa alaisiin selittävät paremmat vaikutusmahdollisuudet omaan työhön. Ihmisellä on tarve tuntea hallitsevansa elämäänsä ja tekemistään. Terveyskeskuslääkärit ja varsin usein myös muut kunnan työntekijät valittavat työn pakkotahtisuutta ja puuttuvia vaikutusmahdollisuuksia. Mikäli työntekijä kokee olevansa vain ratas koneistossa, hän harvemmin kokee voivansa toteuttaa itseään työssään. Vaikutusmahdollisuuksiin ja oman työn hallintaan olisi kiinnitettävä huomiota.

Haastava työ ei ole este työhyvinvoinnille, vaan voi pikemminkin lisätä mielenkiintoa työtä kohtaan. Siten terveyskeskustyö ei luultavasti lähtökohtaisesti ole vähemmän mielenkiintoista työterveyshuoltoon verrattuna. Työterveyshuollon asiakkaat ovat homogeenisempi ja terveempi ryhmä. Työn haastavuus kääntyy kuitenkin tällä hetkellä ongelmaksi, koska lääkäreillä ei ole riittävästi aikaa potilasta kohden. Kiire ja resurssipula tekevät työstä liian raskasta.

Myös puuttuvat konsultaatiomahdollisuudet aiheuttavat lisärasitusta. Työ muuttuu liian haastavaksi ja lisää riittämättömyyden tunnetta, jos esimerkiksi mahdollisuutta geriatrian konsultaatioon ei tahdo löytyä monisairaan vanhuksen kohdalla.

Kaikki, mikä madaltaa perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välistä rajaa, tulee mielestäni tarpeeseen. Terveyskeskuksiin pitäisi saada lisää erikoislääkäreitä ja se olisi sekä potilaiden ja lääkäreiden etu. Työhyvinvointiin vaikuttavat yleensä moniammatillisen työskentelyn mahdollisuus ja sosiaalisen tuen määrä. Uskon, että myös näitä tarvittaisiin lisää terveyskeskuksissa. Lääkärin työ on yksinäistä, mutta ihmiset haluavat yleensä työskennellä myös ryhmässä.

Oma lukunsa on prosessien kulku yleensä. Jos lääkärien aika menee etenevissä määrin tietokonetyöhön tai muuhun kuin varsinaiseen potilastyöhön, se on omiaan heikentämään työtyytyväisyyttä.

Myös lääkärivaje itsessään aiheuttaa rasitusta terveysaseman jäljelle jääneiden lääkärien työhön eli myös täyttämättömät vakanssit, puuttuvat sijaiset tai virkojen täyttökiellot heikentävät työtyytyväisyyttä.

Perusterveydenhuollossa olisi siis uskoakseni tehtävissä vielä paljon lääkärivajeen paikkaamiseksi. Lääkäreiden ohella myös hoitajien työhyvinvointiin on etenevissä määrin kiinnitettävä huomiota. Jatkossa yhä useampi asiakas käy ensin hoitajan luona ja hoitajille siirtyy lääkäreiltä tehtäviä. Toivottavasti emme ole muutaman vuoden päästä sellaisessa tilanteessa, että myös hoitajavaje on pahentunut entisestään. Sitä ennen toivon, että terveydenhuollon työhyvinvointiin todella yritetään kaupungin taholta vaikuttaa.

Uskalla epäonnistua, uskalla heittäytyä

2010-10-25T10:16:00.000-07:00

Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Stranius teki hienon blogikirjoituksen epäonnistumisen tärkeydestä. Erityisesti seuraava lause jäi Leon kirjoituksesta mieleeni: "Epäonnistumisia sietävä kulttuuri luo tilanteen, jossa ihmiset uskaltavat syöksyä uusiin haasteisiin. Pelon ilmapiiri lamaannuttaa.”

Olin opiskeluaikana kahteen otteeseen töissä Etelä-Amerikassa. Ensin toimin vuonna 2003 Perussa vapaaehtoisena sosiaalityöntekijänä ja kaksi vuotta myöhemmin tein korkeakouluharjoitteluni Argentiinassa oikeusasiamiehen kansliassa. Näiltä matkoilta on jäänyt kaipaus joitakin latinalaisamerikkalaisen kulttuurin piirteitä kohtaan.
Yksi tällainen piirre on suomalaiseen kulttuurin nähden voimakas heittäytyminen asioihin. Paikalliset tuntuivat suomalaisesta näkökulmasta harvemmin pohtivan, mitä heistä ajatellaan, jos he sanovat tai tekevät jotain tai että kannattaako jotain tehdä, jos ei ole varma, osaako. Kuvaavaa on, että Limassa on erittäin vahva harrastajateatterikulttuuri. Suomessa kaikille lienee ”selvää”, että teatteria harrastavat ne, jotka osaavat näytellä. Suomalainen kieltenopetus on luultavasti aiheen klassikko ja saanut aika monta sukupolvea ennemmin vaikenemaan ulkomailla kuin ottamaan kielioppivirheen riskin.

Miksi siis edistää kulttuuria, jossa epäonnistuminen on mahdollista?

Yleisen hyvinvoinnin vuoksi. Epäonnistumisen pelko ja naurunalaiseksi joutuminen saa lapset pelkäämään esitelmän pitämistä koulussa ja aikuiset kehittämisideoiden esittämistä töissä.

Uusien innovaatioiden keksiminen vaatii uskallusta epäonnistua. Kaikki ei voi kannattaa, mutta mitään uutta ei keksi, jos ei yritä. Parhaat innovaatiot vaativat yleensä jonkinlaista rohkeutta ja rohkeus vaatii riskinottoa. Kiinnostus yrittäjyyteen on Suomessa varsin matala ja uusien työpaikkojen syntymisen kannalta huolestuttava.

Epäonnistumisen pelolla voi olla synkät seuraukset. Työssäni kriisikeskuksessa joudun huomaamaan, että esimerkiksi konkurssin tekeminen on edelleen yrittäjälle niin kova pala, että se saattaa synnyttää itsemurha-ajatuksia. Epäonnistumisen ja häpeän pelko näkyy ylipäätänsä itsetuhoisten ajatusten taustalla.

Miten edistää kulttuuria, jossa epäonnistuminen on mahdollista?

Parantamalla yrittäjien sosiaaliturvaa ja turvaverkkoja. Yrittäjien sosiaaliturvaa on kehitetty, mutta esimerkiksi henkilökohtaisen konkurssin mahdollisuus pitäisi selvittää kunnolla ja todennäköisesti myös ottaa käyttöön. Yrittäjyys on tällä hetkellä kohtuuton taloudellinen riski yrittäjän koko perheelle.

Kouluopetukseen tunnetaitoja tuomalla. Kouluopetukseen pitäisi sisältyä oman ja muiden hyvinvointiin tähtääviä taitoja aivan toisella tavalla kuin nykyään. Esimerkiksi sosiaalisten taitojen ja tunteiden säätelyn oppiminen olisi tärkeää jo ala-asteella. Viimeistään yläasteella terveystiedon opetuksessa tulisi aina olla mukana mielenhyvinvoinnin opetusta.

Säilyttämällä yleinen sosiaaliturva riittävän vahvana. Sosiaaliturvajärjestelmä ja erilaiset etuudet, kuten työttömyyskorvaus ja aikuiskoulutustuki loiventavat vaikeiden elämäntilanteiden seurauksia ja mahdollistavat uudet valinnat.

Takaamalla uusien alkujen mahdollisuus eri koulutusasteilla. Suhtaudun kielteisesti uudistukseen, jossa ylioppilastutkinnon painoarvoa kasvatetaan pääsykokeiden kustannuksella korkeakoulutukseen hakeuduttaessa. Mahdollisuudet korkeakoulutukseen eivät saa heikentyä siksi, että nuori ihminen on syystä tai toisesta epäonnistunut ylioppilaskirjoituksista tai löytänyt opiskelumotivaation vasta hieman myöhemmin. Myös koulutusohjelman vaihto tulee olla jatkossakin mahdollista korkeakouluissa. Esimerkiksi opetuksen maksullisuus olisi uhka tälle. Monesti oma ala löytyy vasta kokeilemalla.

Edistämällä suvaitsevaisuutta ja erilaisuutta yhteiskunnassa ja lainsäädännössä. Erilaisten ratkaisujen, elämäntapojen ja elämäntilanteiden hyväksyminen edistää todennäköisesti myös uskallusta heittäytyä ja siten myös joskus epäonnistua. Jos vain yksi olemistapa on oikea, siitä poikkeaminen on jo lähtökohtaisesti epäonnistumista.

Talousarviosta, vanhusten palveluista ja päätöksenteosta

2010-09-26T04:13:00.000-07:00

Sosiaali- ja terveyslautakunta käsitteli toimialan talousarviota ensi vuodelle kokouksessaan 23.9. Seuraavan kerran talousarvioon paneutuvat ryhmien budjettineuvottelijat kaupunginjohtajan talousarvioesityksen jälkeen loka-marraskuun vaihteessa. Kuukautta myöhemmin valtuusto hyväksyy kunnan talousarvion vuodelle 2011.

Tunnelmat lautakunnassa eivät olleet erityisen positiiviset. Valtuustoryhmien budjettineuvottelijoille päätettiin viestittää perusturvajohtajan esityksen mukaisesti, että vanhusten pitkäaikaishoitoon tarvittaisiin vielä lisää rahaa 1, 4 miljoonaa euroa, erikoissairaanhoitoon 5 miljoonaa, toimeentulotuen määrärahoihin 2 miljoonaa, lasten sijaishuoltoon 0,4 miljoonaa ja subjektiivisiin vammaispalveluihin 0,5 miljoonaa. Koska samaan aikaan kokoontunut varhaiskasvatus- ja opetuslautakunta on myös todennut kehysbudjetin riittämättömäksi, budjettineuvotteluista tulee varmasti erittäin haasteelliset.

Lautakunta hyväksyi virkamiesten tekemän budjettiesityksen sellaisenaan. Eri tulosyksiköiden johdantojen tekstiosioiden sanamuotoja muokattiin, mutta määrärahoihin ei puututtu. Tämä on ollut käytäntö myös edeltävinä vuosina. Tästä huolimatta toin lautakuntaan esityksen, jossa vanhusten avopalveluista ja pitkäaikaishoidosta olisi leikattu pohjaesitystä vähemmän määrärahoja.

Olen osallistunut viitisentoista vuoden ajan jonkinlaiseen kansalaisjärjestö- tai poliittiseen toimintaan. Tänä aikana olen ollut hyväksymässä esimerkiksi ylioppilaskunnan, ison terveysaseman ja pienen kansalaisjärjestön budjettia. Tämä oli ensimmäinen kerta kuin tein missään kokouksessa esityksen, jonka tiesin poikkeavan yleisistä käytännöistä ja jolla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta tulla hyväksytyksi. Koskaan ennen en kuitenkaan ole kokenut samanlaista voimattomuutta ja omia arvoja vastaan sotivan päätöksenteon tunnetta.

Talousarviossa leikattiin vanhusten palveluiden määrärahoista 1,2% kuluvan vuoden tasoon nähden. Rahassa tämä on pyöreästi 1 400 000 euroa. Käytännössä se näkyy esimerkiksi niin, että omaishoitajien vapaapäiviä on laskettu ensi vuonna voitavan pitää 4000 (tänä vuonna 6490), vanhusten päivätoiminnassa ostopalveluissa hoitopäiviä olisi ensi vuonna 2100 (tänä vuonna 2560), kaupungin omana toimintana tuotetussa päivätoiminnassa samat luvut ovat 7400 (8900).

Edellä mainitut luvut koskivat vanhusten avopalveluita ja omaishoidon tukea. Ympärivuorokautinen hoito vaatii niin kipeästi lisämäärärahoja, että budjettineuvottelijoille suunnattu toive koski vanhusten palveluiden osalta vain pitkäaikaishoitoa. Vähennykset omaishoitajien vapaapäiviin ovat siis jäämässä varmasti voimaan, ellei budjettineuvotteluissa tapahdu ihmeitä. Vapaapäivien määrä per omaishoitaja per kuukausi on lakisääteinen, mutta ehdot ja toteutus jäävät kunnan harkinnan piiriin.

Omaishoitajilta ja vanhusten palveluista leikkaaminen on asia, mitä minun on erittäin vaikea hyväksyä. Omaiset ovat jo nyt erittäin tiukilla. Avopalveluita kehittämällä voidaan myös viivästyttää vanhusten laitoshoidon tarvetta eli avopalveluihin panostaminen tuottaa jopa kustannussäästöjä. Yli 75-vuotiaiden määrä on myös Espoossa kasvussa ja tutkimusten mukaan nyt vanhenevat ikäluokat eivät ole vielä edeltäjiään paremmassa kunnossa.

Omaishoitajat tekevät nyt todella pienellä korvauksella erittäin arvokasta ja raskasta työtä. Mikäli kotona hoidettava vanhus päätyy laitoshoitoon, kunta menettää muutamassa päivässä saman summan, mitä omaishoitaja kuukaudessa työstään saa. Omaishoitajien jaksamisen kehittäminen on myös jo pelkästään heidän oman hyvinvointinsa kannalta tärkeää. Vanhusten pitkäaikaishoito taas vaatisi jo aivan oman blogikirjoituksensa.

Edellä kirjoitin, että omaishoidosta leikkaaminen sotii omia arvojani vastaan. Tämän ohella omaishoitajien ja avopalveluiden määrärahaleikkaukset ovat myös vastoin sosiaali- ja terveyslautakunnan lautakuntasopimuksen tavoitteita.

"Lautakuntasopimus on lautakunnassa olevien jäsenten sopimus kyseisessä asiakirjassa olevien asioiden hoitamiseksi ja eteenpäin viemiseksi.” Lautakuntasopimuksessa omaishoidosta sanotaan näin: ”4. Omaishoito: Toimenpiteet: Parannetaan omaishoitajien mahdollisuutta pitää vapaita. Selvitetään omaishoitajien tuen tarve ja parannetaan tukea.” Muita vanhustenpalveluihin liittyviä toimenpiteitä lautakuntasopimuksessa on esimerkiksi päätös kehittää avohoitoa.

Parhaimmillaan valtuustokauden mittainen lautakuntasopimus voisi olla erinomainen toiminnanohjauksen väline. Toiminta ei olisi vuosittain tempoilevaa ja poliittinen tahtotila olisi selvästi ilmaistu. Operatiivinen johto voi rauhassa tehdä työtään, jos strategisen johon (lautakunnan) tahtotila on selvästi ilmaistu. Poliittisen ohjauksen toteutuminen on myös demokratian toteutumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Sosiaali- ja terveyspoliittisella toimialalla on erittäin taitavat ja asiantuntevat virkamiehet. Luotan täysin heidän kykyynsä tehdä priorisointeja ja tiedän, että paras käsitys toiminnan kokonaiskuvasta on aivan varmasti heillä. Tästä huolimatta pidän demokratian toteutumisen kannalta ongelmallisena sitä, että lautakunnan käytäntönä on budjetin hyväksyminen sellaisenaan. Miten kantaa poliittista vastuuta sellaisesta, johon ei ole ollut valtaa vaikuttaa?

Toimialan talousarvio on yli 590 miljoonaa euroa. Se on yli 40 % koko kunnan budjetista. Tiedostan, että toimialan palvelut ovat valtavan iso ja vaikea paletti. Silti olen sitä mieltä, että lautakunnalla pitäisi olla enemmän vaikutusmahdollisuuksia talousarvioon edes silloin, jos se tuntuu olevan ristiriidassa lautakuntasopimuksen kanssa.

Olen ollut joitain vuosia sitten yliopisto-opiskelijoiden terveydenhuollosta vastaavan säätiön Helsinki-Espoon terveysaseman johtokunnan jäsen. Kyseisessä johtokunnassa talousarvion käsittely tapahtui siten, että operatiivinen johto tarjosi muutamia vaihtoehtoisia esityksiä, joiden väliltä johtokunta joutui tekemään valintoja. Keskustelut olivat usein repiviä ja ratkaisut vaikeita. Lisätäkö rahaa hammashoitoon vai mielenterveyteen? Tiettyyn toimipisteeseen kaksi terveydenhoitajaa vai yksi uusi erikoislääkäri?

Pohjasin oman päätöksentekoni hankkimalla asioista mahdollisimman paljon taustatietoja ja yrittämällä muodostaa mahdollisimman selkeän käsityksen erilaisten päätösten seurauksista. Koska johtokunnalta odotettiin mielipiteen ilmaisua, näin oli myös pakko tehdä. Tietojen hankkiminen ja mielipiteenmuodostus vei todella paljon aikaa ja joskus yöunetkin, mutta budjettikokouksen päätyttyä oli vuodesta toiseen sellainen olo, että pystyi seisomaan päätöstensä takana.

Viime kädessä palvelujen toteutuminen on kuitenkin määrärahoista kiinni. Rahallisia resursseja koskevat päätökset ovat ne vuoden tärkeimmät. Niissä sekä operatiivisen että poliittisen johdon yhteistyö ja molempien tahojen paneutuminen on demokratian kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Sosiaali- ja terveyslautakunnan kokous 19.8.2010

2010-08-21T11:20:00.001-07:00

Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa 19.8.2010 tehtiin päätöksiä muun muassa vaikeavammaisten henkilökohtaisen avun järjestämiseen liittyvissä asioissa sekä hyväksyttiin Espoon perhe- ja lähisuhdeväkivallan vastainen ohjelma nimeltään Puhu – älä lyö!

Päätimme lautakunnassa, että espoolaisille vaikeavammaisille voidaan tarjota henkilökohtaista apua myös palvelusetelin muodossa keväästä 2011 lähtien. Tällä hetkellä henkilökohtainen apu toteutetaan pääsääntöisesti niin sanotulla työnantajamallilla, jossa vammainen toimii itse avustajan työnantajana. Osa vammaisista toimii mielellään työnantajana, mutta on myös paljon vaikeavammaisia, jotka kokevat työnantajana toimimisen aivan liian vaikeana. Joitain heistä palvelusetelimalli saattaa auttaa, mutta olen iloinen siitä, että lautakunta päätti pyytää virkamiehiltä myös esityksen siitä, miten henkilökohtainen apu voitaisiin toteuttaa joko ostopalveluina, kaupungin omana toimintana tai yhteistyössä pääkaupunkiseudun kuntien kanssa.

Sen jälkeen kun palveluseteli on otettu käyttöön, sen toimivuutta on tarkasti seurattava. Tärkeitä kysymyksiä ovat muun muassa palvelun helppokäyttöisyys vammaisen näkökulmasta, kaupungin tarjoama tuki palvelun käyttöön, palvelun laatu, markkinoiden muodostuminen (ilman toimivia markkinoita palvelusetelimalli ei tuo kaivattua valinnanvapautta) ja palvelusetelin optimaalisen arvon määrittäminen pitkällä tähtäimellä sekä tähän liittyvä palvelun kulut kunnalle verrattuna muihin palveluntoteutustapoihin. Vammaiselle itselleen palvelusetelissä ei ole omavastuuta, koska henkilökohtainen apu on lakisääteisesti asiakkaalle maksuton palvelu.

Lautakunnassa hyväksyttiin myös lähisuhde- ja perheväkivallan vastainen ohjelma. Ohjelma menee vielä kaupunginhallituksen ja –valtuuston hyväksyttäväksi.

Ohjelman jalkauttaminen eli sen saattaminen käytäntöön tulee olemaan haaste. Ohjelmasta keskusteltaessa painotin itse yhteistyötä ja koulutusta myös sivistystoimen suuntaan. Lasten kokeman väkivallan havaitsemisessa sivistystoimen alaiset koulut ja päiväkodit ovat ensiarvoisen tärkeitä paikkoja neuvoloiden, hammashoitoloiden ja terveyskeskusten ohella.

Toivoin myös, että ohjelmasta tiedottamisessa panostettaisiin siihen, että samalla kerrotaan millaista ja mistä kaikkialta väkivaltaan on saatavissa apua. Kunnan sosiaalipalveluiden ohella apua sekä kokijoille että tekijöille tarjoavat esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liitto ja sen alaiset organisaatiot. Lasten ja nuorten osalta kannattaa vilkaista Nettiturvakotia. SPR ylläpitää nuorille turvataloja.

Ensiarvoisen tärkeää on, että kunta resursoi sosiaali- ja terveyspalveluihin riittävästi rahaa. Osa väkivallan vastaisesta työstä tehdään lastensuojelun ohella esimerkiksi päihdehuollossa ja perheneuvolassa.

Lähi- ja perheväkivallan ehkäisemisessä paitsi kunta, myös jokainen kuntalainen voi tarvittaessa toimia. Jos epäilee läheisen, aikuisen tai lapsen kokevan väkivaltaa, on asiasta hyvä uskaltaa rohkeasti kysyä. Lapsen ollessa kyseessä, voi tarvittaessa tehdä lastensuojeluilmoituksen. Lähisuhdeväkivalta on ilmiö, joka aiheuttaa usein kokijalleen häpeää. Tekijöillä on myös usein tapana syyllistää uhria. Häpeä voi estää hakemasta apua, tekemästä rikosilmoitusta tai edes kertomasta asiasta kellekään. Väkivaltaan ei ole koskaan syytä ja uhrilla on aina oikeus saada apua.

Tutkimusten mukaan lapsena väkivaltaisessa kodissa eläneet joutuvat aikuisiällä kokemaan muita todennäköisemmin parisuhteessaan väkivaltaa. Myös väkivallan tekijät ovat erittäin usein joutuneet lapsena väkivallan kohteiksi itse. Lasten kokemaan ja näkemään väkivaltaan puuttuminen ehkäisee siis väkivaltaa tulevaisuudessa.

Edellä mainittujen asioiden ohella lautakunnan kokouksessa päätettiin esimerkiksi perustaa vammaisneuvola ja toteuttaa pitkäaikaisasunnottomuuteen liittyviä hankkeita julkisena palveluvelvoitteena.

Espoon palveluverkkouudistuksesta

2010-08-03T13:28:00.000-07:00

Teimme sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa 10.6 päätöksiä Espoon palveluverkkouudistuksen vaikutuksista sosiaali- ja terveyspalveluihin. Eli siis yksinkertaisesti sanottuna kokouksessa päätettiin, miten karsia ja keskittää palveluita, jotta valtuuston asettaman tuottavuusohjelman tavoitteet toteutuisivat. Kokouksessa päätettiin muun muassa tiivistää neuvolaverkkoa vuoteen 2020 mennessä siten, että nykyisten 27 neuvolan sijasta neuvoloita olisi 18. Hammashoitoloissa samat luvut ovat nykyään 29 ja jatkossa 10, myös laboratorioiden näytteenottopisteitä ja röntgenpisteitä vähennettiin. Päätökset menevät vielä kaupunginvaltuuston käsittelyyn syyskuussa. Kaupungin tiedote asiasta.

Keskustelu lautakunnassa oli vilkasta ja esitin itsekin huoleni ikääntyneiden ihmisten mahdollisuuksista tavoittaa palvelut muun muassa kysymällä, voisiko koululaisille suunnattua hammashoitobussia hyödyntää myös ikäihmisten hoidossa.

Palveluverkkouudistuksen kaltaisten päätösten tekeminen on aina vaikeaa. Ne pakottavat miettimään, mitä palveluja on priorisoitava ja missä palveluissa riittää hieman matalampikin palvelutaso. Sosiaali- ja terveyspoliittisen toimialan ulkopuolelta pidän tärkeimpinä lähipalveluina ehdottomasti päiväkoteja ja kirjastoja. Päiväkoti koskettaa monen vanhemman elämää vuosia jokaisena arkipäivänä. On aiheellista, että matkaan sinne ei tuhraudu ylimääräistä aikaa.

Sosiaali- ja terveyspalveluissa erittäin tärkeää olisi esimerkiksi saada lyhennettyä terveyskeskusten jonoja ja parantaa ajanvarausjärjestelmää. Kesäkuun kokouksessa päätettiin yrittää alkaa tarjota terveyskeskuksissa ilta-aikoja. Myös takaisinsoittojärjestelmää kehitetään. Kokouksessa ei siis tehty pelkästään ikäviä päätöksiä.

Palveluverkkouudistuksessa on olennaista pohtia, miten asioita voitaisiin tehdä toisin ja tässä mielestäni virkamiehet olivatkin kiitettävästi käyttäneet luovuuttaan. Näin voidaan vähentää palveluverkon supistumisen aiheuttamaa haittaa. Esimerkiksi neuvolapalvelujen keskittämisen seurauksena tehdään kaksi isompaa perhekeskusta, joissa on jatkossa tarjolla moniammatillista osaamista ja useita perheille tarkoitettuja palveluja saman katon alla. Aikuissosiaalityötä keskitetään samalle suunnalle KELA:n ja TE-keskuksen kanssa ja pyritään siihen, että työntekijät erikoistuvat tiettyihin asiakasryhmiin ja kehittävät niissä osaamistaan. Myös jalkautuvaa työtä lisätään. Palvelupisteiden sijaintia miettiessä hyvät liikenneyhteydet ovat aina tärkeät.

Kesäkuinen kokous sai minut miettimään, miten vaikeaa on joskus myöntyä siihen, että priorisointeja on tehtävä. Kokouksessa esiintyi myös mielipiteitä siitä, että esimerkiksi röntgenpisteitä ei saisi vähentää yhtään. Kivenlahden röntgenpiste on virkamiesten mukaan ollut nyt jatkuvasti rikki ja uusi maksaisi 1-2 milj. euroa. Koska verotulot vähenevät ja sosiaali- ja terveystoimen menot kasvavat samaan aikaan, jotain on kuitenkin myös tällä sektorilla tehtävä toisin. Itse olen sitä mieltä, että silloin on ensisijaisesti säästettävä seinistä ja erittäin harvoin käytettävistä palveluista, kuten röntgenpisteiden määrästä. (Espoolainen käyttää röntgeniä keskimäärin kerran viidessä vuodessa.)

On toimialoja, joiden palvelutasoa ei missään nimessä pidä heikentää entisestään, kuten vanhusten palvelut. Niissä menolisäysten hillitseminen vaatii uskallusta sijoittaa ennaltaehkäisemiseen eli niihin keinoihin, millä ikääntyvät ihmiset saadaan pysymään mahdollisimman pitkään hyväkuntoisina (liikunta-alennukset, erilainen ryhmätoiminta, omaishoitajien tukeminen..) Myös mielenterveyden häiriöistä kärsivien, syrjäytyneiden ja päihdeongelmaisten kanssa tehtävään työhön pitää panostaa paitsi inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi, niin myös siksi, että mikäli näiden ryhmien ongelmia ei hoideta, kustannukset vain kasvavat tulevaisuudessa.

Palveluverkon uusimisen kaltaisessa tilanteessa on mielestäni hyvä pysähtyä miettimään, mitä sosiaali- ja terveyspolitiikalta todella halutaan myös tulevaisuudessa ja miten erilaisten päätösten seuraukset näkyvät espoolaisten arjessa käytännössä. Haluammeko röntgenin ja hammashoitolan joka kulman taakse vaiko ennemmin, että mielenterveyden ongelmista kärsivä perheenäiti saa ajoissa apua ja kuumeinen lapsi pääsee mahdollisimman nopeasti terveyskeskuksen vastaanotolle.

Ostarinostalgiaa

2010-07-31T13:46:00.000-07:00

Nostalgia on usein parhaimmillaan silloin kuin muistellaan jotain, mitä ei mitenkään voida saada takaisin tai mitä ei todellisuudessa edes haluta takaisin. Ikäväksi nostalgia muuttuu, jos huomataan, että jokin asia oli ennen aidosti paremmin. Mielenkiintoista kyllä, näin taitaa olla varsin harvoin. Joidenkin Espoon vanhojen alueiden ostoskeskusten kohdalla niin saattaa kuitenkin olla käynyt.

Olen elänyt 20 ensimmäistä ikävuottani Espoon Olarissa ja voin sanoa, että Espoossa vietettyä lapsuutta on yllättävän helppo nostalgisoida. Varsinkin siihen nähden, ettei Espooseen yleensä liitetä tunnelmallisia mielikuvia metsiin rakennetuista majoista ja uimaretkistä hevosten kanssa.

Olennainen osa tästä muistelusta keskittyy kuitenkin myös Olarin ostoskeskuksen ympäristöön eli Ruomelanraitin varrella olevalle alueelle Ylä-Olarissa. Alueen tämän hetken ainoa palvelu on tietääkseni yksi ravintola. Lapsuudessani siellä oli useita kauppoja, kioskeja, pesula, ravintoja, nuorisotila, uimahalli.. Kuitinmäessä oli vielä toinen palvelukeskittymä.

Palveluiden keskittyminen yhä isompiin yksiköihin ja kauemmaksi asutuskeskuksista voi vaikuttaa väistämättömältä kehitykseltä, mutta tosi asiassa se ei ole sitä.
Meistä jokainen voi yrittää vaikuttaa siihen, mistä hakee päivittäistavaransa.

Hyvin monien palveluiden sijainti on myös kunnallispoliittinen kysymys. Esimerkiksi Espoon Vihreissä on kannettu huolta muun muassa lähikirjastojen säilymisestä ja pidän myös itse kirjastoa yhtenä tärkeimmistä lähipalveluista. Myös muun muassa uimahallia Matinkylä-Olarin alueelle on pidetty esillä. Mikäli kaupungin palvelut häviävät joltain alueelta, sinne ei pahimmassa tapauksessa jää enää mitään koko ikäluokkaa ja kaikkia ihmisryhmiä yhdistävää. Vanhuksille ja lapsille toiseen kaupunginosaan lähteminen on myös paljon vaikeampaa kuin työikäisille. Itse aiemmin kivenlahtelaisella ala-asteella työskennelleenä olen myös huomannut, miten tärkeä ajanviettopaikka koulupäivän jälkeen lähikirjasto voi olla monille lapsille. Vihreille palvelun läheinen sijainti on edellä mainittujen ohella myös ekologinen kysymys. Kaupungissa ei saisi tarvita autoa jokapäiväiseen liikkumiseen.

Onneksi nostalgisoinnille hyvän vaihtoehdon tarjoaa uuden kehittäminen. Monille Espoon vanhoille ostoskeskuksille on tehtävissä paljon. Kaupunki voi tehdä kehittämissopimuksia ostoskeskusten omistajien kanssa, huolehtia leikkipuistojen kunnostamisesta ja olemassaolosta ja niin edelleen. Sillä, miltä rakennettu ympäristö näyttää, on luonnollisesti vaikutusta ihmisten hyvinvointiin. Ei ole samantekevää, annetaanko talojen julkisivujen rapautua ja onko viheralueita riittävästi. Asukaskokouksiin ja asukasyhdistyksiin osallistumalla sekä asioiden valmistelua kaupungilla seuraamalla ja siihen vaikuttamalla voimme jokainen pyrkiä siihen, että ostarinostalgiaa ei syntyisi, ainakaan liikaa.

Itse otan erityisen mielelläni vastaan palautetta sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyvistä asioista. Muutkin terveiset menevät mietintään sekä tiedoksi Espoon Vihreiden valtuustoryhmälle ja hallitukselle.