Valtuustopuheeni vanhusten palveluista budjettikokouksessa

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut

Ennen valtuuston budjettineuvotteluja me vihreät kokoonnuimme valitsemaan omat tavoitteemme. Vanhusten kotihoidontuen ja omaishoidon lisäresursointi valikoitui yhdeksi tärkeimmistä niistä. Olen iloinen siitä, että tämän tavoitteen merkitys jaettiin myös muissa ryhmissä ja vanhusten kotihoidon tukeen ja omaishoitoon onkin luvassa lisää varoja. Ehdoton enemmistö espoolaisista vanhuksista asuu kotona, kotihoitoon on siis panostettava.

Olen kuitenkin aavistuksen huolissani siitä, että hallituksen rakennepaketin seurauksena laitospaikkoja vähennetään. Vaikka luonnollisesti vanhukset haluavat asua mahdollisimman pitkään omassa kodissaan, niin näen hallituksen päätöksessä myös riskejä. Meidän on huolehdittava siitä, että esimerkiksi ympärivuorokautisia hoivakoteja on jatkossakin niille, jotka eivät pysty enää asumaan kotona.

Kun kotona asumiseen kuitenkin pyritään entistä useammin ja laajassa mittakaavassa, siihen on sijoitettava riittävästi voimavaroja. Juuri siksi päätöksemme lisätä resursseja on niin tärkeä. Ennen kuin laitoshoitoa vähennetään, on kotihoitoa vahvistettava. Helsingin Sanomissa kerrottiin tänään Lappeenrannan kotiutustiimistä. On erinomaista, että myös Espoossa on jo oma kotiutustiimi. Tavoitteena on oltava, että Espoo on yleisesti kotihoidon kehittämisen ykköskuntia.

Omaishoitajien jaksamiseen, vanhusten yksinäisyyden ehkäisyyn ja muistisairaisiin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Kuten myös kotihoidon työntekijöiden jaksamiseen ja työn sisältöön. Työntekijät tarvitsevat riittävästi aikaa vanhusta kohden. Ja sitten kun kotona asuminen ei enää onnistu, vanhukselle on löydyttävä muu kodinomainen asumispaikka.

Vanhustenhoidossa on kyse inhimillisten olosuhteiden ja hyvän elämän takaamisesta heille, jotka ovat toisten avusta riippuvaisia. Emme saa kovienkaan säästöpaineiden aikana unohtaa tätä.

Oman toiminnan kehittäminen oltava terveysasemapalveluiden perusta

Helsingin Sanomat ja Länsiväylä kertoivat Espoon sosiaali- ja terveyslautakuntaan 13.11 tulevasta esityksestä. Jos esitys menee läpi, niin jatkossa Espoossa ulkoistetaan lisää terveysasemia. Tällä hetkellä menossa on kolmevuotinen kokeilu, jossa verrataan Kivenlahden nettobudjetoitua, kunnallista asemaa ja yksityisen toimijan (Mediverkko) ylläpitämää asemaa Espoontorilla.

Edellä mainituissa lehtijutuissa kerrotaan Mediverkon asemasta saatujen hyvien kokemusten olevan laajempien ulkoistamissuunnitelmien taustalla.

Mediverkon asema on toiminut nyt 5 kuukautta. Kokemukset tältä ajalta ovat positiivisia ja se on hieno juttu. Viiden kuukauden perusteella Mediverkko selvästi osaa hommansa.

Mutta onko meillä oikeasti tarpeeksi tietoa siitä, kannattaako tältä pohjalta lähteä tekemään varsin massiivia muutoksia? Kun terveysasema on kertaalleen ulkoistettu, sitä ei aivan helposti oteta takaisin omaksi toiminnaksi.

Kokeilun piti kestää kolme vuotta ja sen jälkeen piti tehdä päätöksiä. Se on kestänyt nyt 5 kuukautta. Kokeiluun piti kuulua Itä-Suomen yliopiston tekemä tutkimus. En ole vielä kuullut tästä tutkimuksesta yhtä ainutta sanaa.

Lehtijutuissa terveyspalvelujohtaja sanoo, että Mediverkon hyvien tulosten taustalla ovat kokeneet lääkärit. Tämä ei kerro siitä, kumpi on tehokkaampaa, yksityinen vai julkinen. Tämä kertoo siitä, että terveysasema toimii hyvin, kun siellä on kokeneita lääkäreitä.

Ei ole mitenkään selvää, että yksityiset toimijat saavat houkuteltuaan palkkalistoilleen kokeneita lääkäreitä. Osa vuokralääkäripalveluiden kustannuksista on ollut seurausta siitä, että vuokralääkärit ovat usein olleet nuoria ja kokemattomia lääkäreitä, jotka luonnollisesti tekevät enemmän lähetteitä erikoissairaanhoitoon. Näiden lähetteiden kustannukset näkyvät tänä vuonnakin Espoon maksamissa erikoissairaanhoidon kuluissa HUS:lle. Mediverkon asemalla on nyt ollut selvästi kokeneempia lääkäreitä kuin Kivenlahden vertailuasemalla ja se näkyy tuloksissa. Tämä ei kuitenkaan kerro siitä, tulisiko näin tapahtumaan jos terveysasemia ulkoistettaisiin laajemmin ja pidemmälle aikavälille. Viiden kuukauden raportin perusteella Mediverkon asemalla on myös ollut isompi vaihtuvuus kuin terveysasemilla keskimäärin.

Tilastojen mukaan Mediverkon aseman jonot myös lähenevät muiden asemien jonoja.

Tuntuu, että olemme tekemässä sosiaali- ja terveyslautakunnassa ensi keskiviikkona varsin isoa päätöstä varsin vähillä tiedoin. Päätöksen pohjana olisi mielestäni ehdottomasti pitänyt olla hieman enemmän ja monipuolisemmin materiaalia kuin kokemukset näistä ensimmäisistä viidestä kuukaudesta.

Jos esitys menee läpi, se ei saa tarkoittaa sitä, että ulkoistaminen (päätöksen toteuttaminen, hallinta, valvonta) vie voimavaroja kunnan oman terveysasematoiminnan kehittämisestä. Eikä sitä, että ulkoistamisesta tulee jonkinlainen automaatti eli ensiksi oman toiminnan kehittämiseen ei panosteta riittävästi, toimintaa kurjistuu siksi ja sitten asia päätetään "ratkaista" ulkoistamalla aseman toiminta.

Oman toiminnan kehittäminen on välttämätöntä myös siksi, että kunnalla säilyy vastuu terveysasemapalveluiden järjestämisestä. Meidän on osattava järjestää ne hyvin.

Sinänsä itselleni on edelleen mysteeri, miksei kunta pystyisi siihen mihin yksityinenkin. Kyse on samasta työstä ja samoista potilaista. Kunnan oman toiminnan kehittämisestä on myös positiivisia esimerkkejä. Jos resurssit halutaan laittaa siihen eikä ulkoistamisen suunnitteluun, asioita saadaan kyllä aikaan.

Lastensuojelun asiakasluvuista

Viikonloppu kului lueskellessa valtuuston ja sosiaali- ja terveyslautakunnan kokousmateriaaleja. Yhdessä näistä ilmenevät seuraavat asiat. Espoolaista lapsista 7,5% oli jossain vaiheessa vuoden 2012 aikana lastensuojelun asiakkaina.

Mutta: alle puolella tuosta ryhmästä todettiin selvityksen jälkeen lastensuojelutarve.

Viime vuosien voimakas kasvu lastensuojeluntarpeessa selittyy ainakin osittain lakimuutoksella, joka on madaltanut ilmoituskynnystä ja lisännyt siten ls-ilmoituksia.
[Ja ihmiset, tehkää ennemmin se lastensuojeluilmoitus kuin olkaa tekemättä, jos epäilette lapsen kaltoinkohtelua. Parempi "turha" ilmoitus kuin apua vaille jäänyt lapsi.]

Huomionarvoista on myös, että lastensuojelun asiakkaana olevista lapsista lähemmäs 30%:lla on maahanmuuttajatausta.

Lastensuojelun asiakasmäärän kasvuun on siis useita syitä.

Osa perheistä päätyy lastensuojelun asiakkaiksi myös siksi, että kevyempiä tukimuotoja ei ole ollut saatavilla. Lapsiperheiden perhetyötä ei ole tarjottu perheisiin, joissa on kouluikäisiä lapsia. Tämä on selkeä epäkohta, myös muissa kuin pikkulapsiperheissä koetaan kriisejä. Jos lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut eivät toimi, myös tämä aiheuttaa painetta lastensuojeluun.

Myös lapsiperheköyhyys on kaksinkertaistunut 2000-luvulla. Huono taloudellinen tilanne ei tietenkään suoraan aiheuta lastensuojelun tarvetta, mutta köyhyys on suuri stressitekijä ja pienituloisuus saattaa altistaa syrjäytymiselle.

Lastensuojeluntarpeen ehkäisy on joka tapauksessa tärkeää ja se vaatii toimia useammalla eri yhteiskunnan sektorilla (maahanmuuttajaperheiden tukeminen ja kotouttaminen, terveyspalvelut, varsinkin kouluterveydenhuolto ja päihde- ja mielenterveyspalvelut, kevyemmät perheiden tukimuodot, väkivallan vastainen työ, työ- ja elinkeinopolitiikka...).

Ajoissa auttaminen on paitsi inhimillisesti oikein, myös kustannustehokasta.
Yhden lapsen laitossijoitus maksaa vuodessa noin 90 000 euroa. Samalla rahalla saa esimerkiksi 1000 tapaamista sosiaalityöntekijän kanssa, 400 käyntiä nuorisopsykiatrian poliklinikalla, 3000 tuntia kotipalvelua ja 7 vuotta intensiivistä perhetyötä. (Lähde THL)

Lopuksi linkki espoolaisten hyvinvoinnin tila -dokumenttiin. Paljon kiinnostavaa tilastotietoa.

Subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta ja kestävyysvajeesta

Subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta on jälleen noussut keskustelua Aamulehden tämänpäiväisen jutun seurauksena. Jutusta voi saada toisen vaikutelman, mutta Vihreät ovat perinteisesti kannattaneet subjektiivista päivähoito-oikeutta ja haluan, että kannattavat jatkossakin.

Kyseisessä lehtijutussa subjektiivinen päivähoito-oikeus kytkettiin julkisen talouden kestävyysvajeeseen. Arviot kestävyysvajeen suuruusluokasta vaihtelevat välillä 0,5-8% BKT:sta arvioijasta riippuen. Yleensä puhutaan vähintään 4% vajeesta. Vuodesta 2008 alkaen Suomen valtion velkaantuminen on kiihtynyt ja ongelma on joka tapauksessa todellinen ja ratkaisuja on löydyttävä.

Ratkaisut on kuitenkin laitettava tärkeysjärjestykseen.
Subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen puuttuminen ei ole yksi niistä.

Aamulehden jutussa mainittiin klassinen asetelma. Kaksi työtöntä, jotka vievät lapsensa hoitoon, vaikka ovat itse kotona.

Kuinka monta työtöntä pariskuntaa te tunnette, siis sellaista pariskuntaa, jonka lapset ovat päivähoidossa? Tarkennan vielä: työtöntä pariskuntaa, kahta ihmistä, jotka eivät edes etsi töitä ja jotka voisivat kaikin puolin hyvin hoitaa lapsensa itse kotona? Tunteeko joku yli 5? Yli 50? Ratkaistaanko näiden ihmisten päivähoito-oikeuteen puuttumalla miljardien eurojen suuruinen kestävyysvaje?

On todennäköisesti jopa vahingollista, jos esimerkiksi työttömän maahanmuuttajapariskunnan lapsi ei saisi olla päivähoidossa oppimassa kieltä ja kasvamassa suomalaiseen yhteiskuntaan. On myös perheitä, joissa vanhempien työttömyyden taustalla on päihde- ja/tai mielenterveysongelmia ja joskus näiden perheiden kohdalla on parempi, että lapset jo vanhempien väsymyksen takia ovat kokopäiväisesti hoidossa. Ja ne muut tilanteet: niitä perheitä ei ole niin paljon, että puhuttaisiin samanlaisista mittaluokista kuin esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeiden kohdalla.

Jos pelkkiä mielenterveysperusteisia eläkkeitä saataisiin vähennettyä 20%, niin kestävyysvajeesta häviäisi muutama miljardi. Työurien pidentäminen 2.5:lla vuodella toisi toiset kaksi miljardia. Kyse on isoista asioista, kauanko ja paljonko koko väestö tekee töitä ja kauanko pysymme toimintakykyisinä ikääntyessämme. Kyse on siitä, miten mielenterveyden ongelmia ja tuki-ja liikuntaelinsairauksia hoidetaan, miten työhyvinvointia ja hyvää johtamista edistetään, miten hoidamme vanhuksemme ja kasvatamme lapsemme terveiksi ja työkykyiksi. Miten nostamme ajoissa eläkeikää ja kykenemme nostamaan myös todellista eläkeikää, jotta kestävyysvaje ei pahene ja edessä on lopulta hankalia hätäratkaisuja.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on esimerkki tilanteesta, jossa vaikeaa asiaa yritetään purkaa tarttumalla konkreettisiin asioihin huonolla seurauksella. Konkretiaa tarvitaan, mutta asioiden mittaluokka on muistettava. On paljon vaikeampi sanoa, miten työllisyysastetta nostetaan kuin sanoa, että työttömien vanhempien oikeuksiin pitää puuttua. Vaikka toinen koskisi koko kansaa ja toinen olisi marginaalinen asia.

Valtio ei ole yritys

20.6.2013 ilmestyneen Kauppalehden debatti-osiossa oli Suomen Strategisen Johtamisen Seuran kunniajäsenen kirjoitus. Teksti käsitteli enimmäkseen yritysten strategisen osaamisen puutteita, mutta varsinkin viimeinen kappale on omistettu valtion strategiselle johtamiselle:

"Aivan oma lukunsa ansaitsee Oy Suomi Ab:n strateginen ajattelu. Yhteiskunta ja sen eri tasot ovat täynnä ristiriitaisia elementtejä. Strategia ei ole koskaan tasajakoa, vaan kovia valintoja eri vaihtoehtojen välillä ja niiden määrätietoista toteuttamista. Ylidemokratisoitunut ajattelu ja jatkuva jargon tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja hyvinvointiyhteiskunnasta ei auta saavuttamaan kansakunnalle kilpailuetuja. Tarvitaan kovia -ja kipeitäkin- päätöksiä ja näiden päätösten kurinalaista käytäntöön viemistä."

Minua aina häiritsee kun joku mainitsee sanaparin Oy Suomi Ab. Kyseisessä kirjoituksessa näin tapahtuu joka kerran Suomesta puhuttaessa. Mutta eihän valtio ole yritys! Valtionjohdossa ja yritystoiminnassa on tietenkin joitain samoja piirteitä, kuten että on tärkeää, että pidemmällä aikavälillä tulot ja menot ovat tasapainossa ja että on kilpailukykyä (maailman) markkinoilla. Mutta valtio on kuitenkin valtio, sen perimmäinen tarkoitus ei ole tehdä voittoa, vaan järjestää palvelut kansalaisilleen ja niin edelleen.

Jos yrityksessä pitää tehdä leikkauksia toimintaan, niin yleensä keskitytään vähemmän tuottaviin yksiköihin. Myös valtiossa voidaan ajatella esimerkiksi lapsiin ja koulutukseen panostamista investointeina, mutta on ajateltava myös sitä, mikä on inhimillistä, oikeudenmukaista ja niin edelleen.
On totta, että julkisella sektorilla on jo otettu käyttöön paljon yritysmaailmasta tuttuja käytäntöjä. Mielestäni on aina pohdittava, milloin ne ovat aidosti hyödyllisiä eikä vain kopioida jotain ideaa mahdollisesti erilaisesta toimintaympäristöstä.

Esimerkiksi lääkäreiden tai opettajien tulospalkkaukseen sisältyy tai tulisi todennäköisesti sisältymään tiettyjä ongelmia. Jos lääkäreille maksetaan hoidettujen potilaiden määrästä, on teoriassa olemassa riski, että mahdollisimman moni saa kyllä hoitoa, mutta hoito ei ole enää yhtä tuloksellista, koska aikaa potilasta kohden käytetään vähemmän. Välillä on puhuttu, että lääkäreille tulisi maksaa väestön pitämisestä mahdollisimman terveenä. Miten tämä suhteutuu asuinalueiden välisiin terveyseroihin, tuleeko ne huomioida? Jos eroja ei huomioitaisi ollenkaan, niin lääkäreiden kannattaisi tässä mallissa hakeutua töihin terveysasemalle, jonka alueen väestö on mahdollisimman tervettä.

Myös oppimistuloksiin vaikuttaa perhetausta. On välillä hämmentävää kuulla, että jossain Espoon koulussa olisi poikkeuksellisen hyvät opettajat. (Keskustelussa Tapiolan koulun väistötiloista on välillä sivuttu tätä.) Uskon, että kaikissa espoolaisissa kouluissa on erittäin hyvät opettajat. Suomessa on yleensä hyvät opettajat, koska koulutus on korkealaatuista ja opettajaksi on vaikea päästä. Oppilaspohjissa on sen sijaan eroja. On selvää, että jos esimerkiksi asuinalueella asuu paljon maahanmuuttajia, niin myös lukio- ja korkeakoulutukseen hakeutuu vähemmän oppilaita. Ylipäätänsä koulutus periytyy edelleen Suomessa yllättävän vahvasti. Oppimistuloksiin vaikuttaa niin moni asia, että opettajien tulospalkkaus kaikkine mahdollisine muuttujineen tuntuu huonolta ajatukselta.

Yllä siteeratusta mielipidekirjoituksesta tulee sellainen olo, että talous on isäntä eikä renki. Aivan kuin valtio pitäisi valjastaa edistämään talouskasvua eikä talouskasvu kansalaisten hyvinvointia.

Mielestäni juuri nyt pitäisi puhua siitä, miten talous palvelee hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämistä eikä että miten hyvinvointiyhteiskunta vaikeuttaa tietynlaista talouspolitiikkaa. Jutusta tulee sellainen olo, että hyvinvointiyhteiskunnalla ei ole arvoa vaan se on pikemminkin ongelma. Kun resurssit todennäköisesti vähenevät lähitulevaisuudessa (verotulot laskevat, mutta palvelujen tarve ja terveydenhuollon kustannukset kasvavat), niin olisi puhuttava paitsi siitä, miten työllisyys saadaan nousuun ja siitä, mikä kaikki on erityisen tärkeää (itse lähtisin ensimmäisenä leikkaamaan ympäristölle haitallisista tuista), niin myös siitä, miten hyvinvointia pystytään ylläpitämään nykyistä heikommassa taloustilanteessa.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilyttämisen tulisi olla kaiken strategisen ajattelun ja poliittisen toiminnan lähtökohta. Tämä yhteiskuntamalli on ollut Suomen menestyksen tae historiassa ja toivottavasti se on myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi hyvinvointivaltion periaatteisiin kuuluva maksuton korkeakoulutus on mahdollistanut sen, että opintoihin hakeutuvat soveltuvimmat, eivät varakkaimmat kuten joissain muissa yhteiskuntajärjestelmissä. Tämä on strategisesti järkevää.

Lisää lähidemokratiaa?

Tästa linkistä aukeaa kerrassaan kiinnostava esimerkki lähidemokratiasta. Reykjavikilaisen kaupunginosan asukkaat saavat itse päättää, rakennetaanko heidän kotikulmilleen esimerkiksi uusi leikkipuisto tai viheristutuksia tai minne pitäisi lisätä katuvaloja? Asukas tietää budjetin ja voi sen pohjalta valita haluamansa hankkeet. Eniten ääniä saaneet hankkeet toteutetaan.

Voisiko vastaava toimia Suomessa esimerkiksi niin, että äänestys järjestettäisiin kahden tai neljän vuoden välein? Jos ei, miksi ei?

Olen välillä itse suhtautunut aavistuksen skeptisesti erilaisiin lähidemokratia- ja paikallisen tason vaikuttamista lisääviin hankkeisiin juuri siksi, että niissä asukkailla ei ole ollut budjettivaltaa. Ilman taloudellisia vaikutusmahdollisuuksia asukasfoorumeista yms saattaa tulla vain keskustelukerhoja. Parhaimmillaan ne tietenkin voivat saada asuinalueen äänen kuuluville laajemmin kunnan päätöksenteossa. Kaikista mieluiten antaisin budjettivallan kuitenkin suoraan asukkaille Reykjavikin malliin. 

Olen herännyt miettimään paikallisdemokratiaa myös siksi, että olen mahdollisesti meidät varajäsenet mukaan lukienkin valtuuston ainoa kivenlahtelainen. Aivan kaikki valtuutetut ja varavaltuutetut eivät ole ilmoittaneet kotipaikkaansa, joten pieni mahdollisuus on olemassa, että myös joku muu on Kivenlahdesta.

Kaupunkia pitää tietenkin kehittää kokonaisuutena, mutta olen huomannut, että paikallistuntemustakin tarvitaan. Tietyn kaupunginosan edustaja pystyy esimerkiksi hahmottamaan oman terveysaseman merkityksen tai kaupunginosan liikenneyhteydet ja kehityskohteet. Itse koen olevani ensisijaisesti sosiaali- ja terveyspoliitikko, mutta hyvää sosiaalipolitiikkaa tehdään myös luomalla elinympäristöjä, joissa on turvallista liikkua ja hyvät urheilumahdollisuudet sekä viheralueita virkistäytymiseen.

On harmillista, että valtuuston kokoonpano on maantieteellisesti niin epätasainen. Huomattava osa valtuutetuista on Etelä-Espoosta ja alueen kokoon nähden Espoonlahdesta on harvinaisen vähän valtuutettuja. Esimerkiksi omalla kivenlahtelaisella äänestysalueellani äänestysprosentti jäi alle viidenkymmenen. Voisiko siis edellä mainittu lähidemokratiamalli lisätä osallistumista ja kiinnostusta oman alueen asioihin?

Vaihtoehtoja vastikkeettomuudelle?

Mietin tänään sitä, miten joistain sosiaali- ja terveyspoliittisista aiheista on vaikea edes keskustella. Yksi näistä on toimeentulotuki ja sen kehittäminen. Heikki Hiilamo lausui Kuntalehdessä ajatuksiaan siitä, miten nuorten pitäisi olla ensisijaisesti työssä tai koulutuksessa toimeentulotuen saamisen sijaan. Hililamon pohdinnasta nousi jälleen jonkinlainen myrsky vesilasissa. Mielestäni on kiinnostavaa, millainen tabu toimeentuloturvan vastikkeettomuus on. Voi hyvin olla, että nykyinen käytäntö on paras mahdollinen ja kaikki muutosyritykset aiheuttaisivat uusia ongelmia. Kaikesta pitää silti voida puhua ja etsiä parasta mahdollista ratkaisua. 

Otetaan lähtökohta. Osa nuorista tarvitsee aidosti toimeentulotukea. He eivät ole toistaiseksi päässeet töihin tai koulutukseen tai työstä saatava palkka on niin pieni, että se ei kata elinkustannuksia. Osalla on mielenterveysongelmia, jotka voivat olla niin vaikeita, ettei työnteko onnistu. He tarvitsevat kuntoutusta.

Mutta on myös nuoria, jotka nostavat toimeentulotukea, eivätkä edes pyri koulutukseen ja työhön. Tässä ryhmässä on ihmisiä, jotka ovat valinneet työelämän ulkopuolella olemisen omasta halustaan. "Oma tahto" on tosin suhteellinen käsite, syyt toimia näin ovat kirjavia. Osa heistä ei ole saanut edes kotoa työnteon mallia tai minkäänlaista päivärytmiä. Mutta teoriassa heillä ei ole estettä osallistua koulutukseen tai työelämään. Onko olemassa hyvää syytä, miksi tämän ryhmän on annettava olla koulutuksen ja työelämän ulkopuolella? Tällä ryhmällä on todettu oleva riski syrjäytyä pysyvästi (syrjäytymisellä tarkoitan tässä yhteydessä työn ja/tai koulutuksen puuttumista, itse kaikki heistä eivät välttämättä koe olevansa syrjäytyneitä.) Toimeentulotukimenot kasvavat jatkuvasti, monissa kaupungeissa varsinkin nuorten osalta. Osasyynä on tietenkin taloustaantuma ja työttömyyden kasvu. Nuorisotakuun pitäisi kuitenkin mahdollistaa kaikille jokin opiskelu-, työ- tai harjoittelupaikka. Jää nähtäväksi, tapahtuuko näin.

Hiilamon ohella ainakin muutamat muut henkilöt ovat pohtineet erilaisten palkkatukien/työmarkkinatuen maksamista toimeentulotuella olevan nuoren palkkaavalle yritykselle, järjestölle tms nuorelle maksettavan toimeentulotuen sijaan. Näen tässä ison riskin ei-toivotun matalapalkkajärjestelmän kehittymiselle, mutta en pidä ajatusta täysin huonona. Palkkatukiahan on jo nyt käytössä. On kuitenkin todellinen ongelma, että monella ammattialalla palkka on niin matala, että varsinkaan isoissa kaupungeissa se ei riitä elinkustannuksiin. Tämä on yksi syy toimeentulotuen käyttöön. 

Toimeentulotuki maksetaan kunnan kassasta, vaikkakin valtio palauttaa siitä kunnalle myöhemmin osan. Voisiko esimerkiksi alle 25-vuotiaiden lapsettomien nuorten surjäytymistä pyrkiä ehkäisemään vaatimalla noin 20-25 viikkotunnin työskentelyä kunnalla? Järjestelmän kehittäminen vaatisi kunnilta isohkoa panostusta ja olisin valmis kannattamaan mitään tällaista kokeilua vain, jos seuraavat ehdot täyttyisivät.

-"Toimeentulotukinuorten" tekemä työ ei vähentäisi kunnan muita työpaikkoja, siitä ei vahingossakaan tulisi "kunnan matalapalkkasektori"
-Ihmiset, joilla ei aidosti ole edellytyksiä tehdä yhtään minkäänlaista työtä, kyettäisiin erottelemaan esimerkiksi lääkärin todistuksella
-Systeemi otettaisiin käyttöön vasta esimerkiksi 6kk tai 12kk toimeentulotuen nostamisen jälkeen. Toimeentulotuen hakijalla on ollut aikaa lukea esimerkiksi pääsykokeisiin
-Työn ei pitäisi olla rangaistusluonteista eli ei ole tarkoitus siirtää armeijatyylisesti lumikasaa paikasta toiseen
-Kyseisille nuorille tarjottaisiin myös psykologista tukea ja ammatinvalintaohjausta.

Täysin aukoton systeemi ei mitenkään voisi olla ja varsinkin se, miten pitäisi toimia niiden henkilöiden kanssa, jotka eivät saapuisi töihin tai jotka eivät käytännössä tekisi yhtään mitään, jää tässä vaihtoehdossa avoimeksi. 

Mutta jos tällaisen järjestelmän kehittäminen olisi jotenkin mahdollista, niin pitäisikö se jättää kehittämättä? Onko pohdinta toimeentulotuen muuttamisesta tietyn ikäryhmän osalta vastikkeelliseksi automaattisesti kovaa ja eriarvoistavaa puhetta? Tiedostan, että lain muuttaminen tietyn ikäryhmän osalta voidaan nähdä epätasa-arvoa lisääväksi ja se perustelu, että laissa on jo nyt poikkeuksia alle 25-vuotiaiden osalta, ei ole loogisesti kestävä. Myös nykytilanne voi olla virheellinen. Mutta onko paras vaihtoehto se, että toimeentulotuki mahdollistaa työn ja koulutuksen ulkopuolelle jäämisen? Toimeentulotukimenoilla on myös muuta käyttöä kuntataloudessa. Iso osa menee tietenkin todelliseen tarpeeseen, mutta jokainen miljoona, joka voitaisiin käyttää toisin, voitaisiin todellakin käyttää toisin. Tilanteessa, jossa verotulot vähenevät ja huoltosuhde heikkenee, toimeentulotukimenojen kasvu on väistämättä muista sosiaali- ja terveyspalveluista pois. 
Paradoksaalisesti tutkimusten mukaan moni toimeentulotukeen oikeutettu -eli sitä todellisuudessa kipeästi tarvitseva- ei tällä hetkellä hae tukea. Samaan aikaan tukea käyttävät henkilöt, joiden ensisijainen paikka olisi koulutuksessa tai työssä.

Jos joku on jaksanut lukea tänne asti, niin nyt saattaa herätä kysymys, että mitenkäs tämä suhtautuu Vihreiden kansalaispalkkanäkemyksiin? Siten, että edellä mainitun (jos järkevä systeemi onnistuttaisiin kehittämään) ohella olisin valmis kokeilemaan esimerkiksi jossain saman kokoisessa kaupungissa myös kansalaispalkkaa, esimerkiksi Vihreiden kustannusneutraalia mallia. Sitten näiden kokeilujen tuloksia tulisi verrata keskenään + johonkin sellaiseen kaupunkiin, jossa nykysysteemi olisi käytössä ja tietenkin suhteuttaa yleiseen työttömyys- ja taloustilanteeseen. Mikä järjestelmä vähensi syrjäymistä tehokkaimmin? Mistä syntyi eniten kustannuksia suhteessa hyötyyn kunnille ja valtiolle? Miten eri järjestelmät vaikuttivat ihmisten käyttäytymiseen ja hyvinvointiin?