Muutamia nostoja Espoo-tarinasta eli Espoon strategiasta

Luen esitystä Espoo-tarinaksi eli Espoon strategiaksi läpi maanantain valtuuston kokousta varten. Tekstiosa löytyy täältä ja taulukko-osa (päämäärät, tavoitteet ja toimenpiteet) täältä.

Nostan tässä muutamia itselleni erityisen tärkeitä kohtia taulukko-osasta:

"Varhaiskasvatuksen henkilömitoituksen nykytaso säilytetään."

Aivan äärimmäisen tärkeä juttu. Mitä isommiksi lapsimäärät per hoitaja/lastentarhanopettaja kasvavat, sitä vähemmän työntekijöillä on aikaa per lapsi ja melutasot ryhmissä kasvavat. Lasten stressitaso kasvaa isommissa ryhmissä ja stressin on todettu olevan kehittyville aivoille haitallista. Päivähoidon laatu pitää kerta kaikkiaan turvata. Päiväkotien henkilökunta on myös varsin pienipalkkaisista ja varsinkin lastentarhanopettajien rekrytointi on nyt jo haasteellista. Isompi ryhmä tekisi työstä entistä raskaampaa.

"Opetuksen ja ohjauksen oppilaskohtainen resurssi säilyy korkealla tasolla."

Espoossa on perinteisesti panostettu opetukseen (sisäilmaongelmaiset tilat ovat sen sijaan olleet tässäkin kaupungissa murheenkryyni) ja tätä pitää jatkaa. Turvaamalla jakotuntien ja kouluavustajien määrä pystymme turvaamaan myös niiden oppilaiden koulupolun, jotka tarvitsevat enemmän tukea sekä ylipäätänsä parannamme kaikkien lasten oppimisedellytyksiä. Suomen kaltainen maa pärjää vain opetukseen ja laadukkaaseen koulutukseen panostamalla ja tämä työ on aloitettava varhain.

"Ehkäistään koulujen välistä eriarvoistumista kehittämällä opetusmäärärahojen osoittamisen periaatteita tukemaan lähikoulujen hyvinvointia ja ennaltaehkäisemään alueellista segregaatiota".

Puhuin juuri tästä asiasta omassa valtuustopuheessani kesäkuun valtuuston kokouksessa keskusteltaessa asuinalueiden välisen segregaation vähentämisestä.

Sellaista tilannetta ei missään nimessä saa syntyä, että jotain koulua vältellään todellisten tai kuviteltujen huonojen oppimistulosten takia.

"Lukion aloituspaikkoja lisätään kohtuullisen sisäänpääsykeskiarvon takaamiseksi."

Jälleen äärimmäisen tärkeä asia. Tänä vuonna Espoossa vaadittiin jo 7,83 keskiarvo lukioon pääsemiseksi. Lukioon tulisi mielestäni ehdottomasti päästä jo noin seitsemän keskiarvolla. Ammattikoulun tulee olla tarkoitettu nimenomaan sille puolelle suuntautuneille ja monelle ammatilliselle linjalle on nytkin huomattavan vaikea päästä. 16-vuotiaalla nuorella on hyvin vähän mahdollisuuksia suomalaisessa työelämässä ja yleissivistävän lukiokoulutuksen aikana oppilas kasvaa ja kehittyy. Pelkkä vaikea murrosikä tai haastava perhetilanne voi vaikuttaa keskiarvoa alentavasti ja muutamaa vuotta myöhemmin oppilaan tilanne olla jo aivan toinen.

"Vahvistetaan erityisesti nuorten mielenterveys- ja päihdepalveluiden saatavuutta."

Hoitoa on saatava nykyistä nopeammin ja palveluvalikoiman on oltava riittävän monipuolinen. Osa nuorista hyötyisi erityisesti ryhmämuotoisista hoitomuodoista, jotkut tarvitsevat intensiivistä keskusteluapua ja osalla tuen tarve on vieläkin raskaampi. Nuorten ihmisten hoito ei saisi koskaan olla liikaa lääkkeiden varassa.

"Vanhusten kotihoidon toimintatapoja kehitetään jatkuvasti vastaamaan vanhusten tarpeita. Tarvittaessa varmistetaan sujuva pääsy palveluasumisen piiriin."

Viittaus palveluasumiseen kattaa tässä kuulemma myös raskaampaa hoivaa tarvitsevat eli hoiva-asumisen. Tämä kohta on myös joka tapauksessa inhimillisesti valtavan tärkeä. Meidän tulee kehittää kotihoitoa, mutta kyetä tunnistamaan nykyistä paremmin se hetki kuin vanhuksen ei pidä enää asua kotona niin inhimillisistä kuin taloudellisistakaan syistä. Suurimmat hyvinvointiriskit ja uhat näen kaikista ihmisryhmistä juuri vanhusten kohdalla eli että kotona asutaan tilanteessa, jossa vanhus kerta kaikkiaan tarvitsee jo raskaampaa hoivaa tai että pitkäaikaishoidossa henkilöstömitoitusta lasketaan.

Vanhusikäisen väestön määrä kasvaa nyt vauhdilla. Meidän pitää luoda Suomeen työtä ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaista talouskasvua, jotta kykenemme turvaamaan vanhenevan väestönosan palvelut. Tästä ei saa tulla yhteiskunta, jossa varallisuus määrittää sen, kellä on mahdollisuus saada itselleen tarvitsemaansa hoivaa ja palveluita.

Vammaisista ei ole nyt mitään mainintaa strategiassa. Moni vanhuspalveluihin liittyvä asia pätee myös vammaisiin. Muun muassa omaishoitajien jaksamisesta tulee huolehtia (mahdollistaa vapaapäivien pitäminen) sekä taata riittävät vammaispalvelut ja asumisyksikköjen henkilöstömitoitukset. EDIT: Vammaisiin liittyviä kirjauksia onnistuttiin lopulta vielä saamaan strategiaan.

"Kaupungin kasvaessa huolehditaan luontoarvojen ja luonnon monimuotoisuuden säilymisestä."

Vaikka tarvitsemme uusia asuntoja ja asuinalueita, niin täällä tulee olla tilaa hengittää ja liikkua luonnossa myös jatkossa. Espoon brändin tulisi korostaa luonnonläheisyyttä ja luontoarvoja. Tällainen luonnonläheisyys on jotain, mitä monessa muussa maailman metropolissa ei ole.

Meidän neuvottelijamme Inka Hopsu ja Tiina Elo ovat kaiken kaikkiaan tehneet hienoa työtä. Huomattavan moni Vihreiden tavoitteista on päätynyt esitykseen mukaan.

Hyvästä vanhuudesta

Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskolan ajatukset vanhuudesta ja vanhenemisesta ovat kiinnostavia.

Jäin miettimään erityisesti seuraavia kohtia haastattelussa.

"Kyllä minäkin haluan asua kotona niin pitkään kuin mahdollista, mutta varmasti tulee raja, jolloin en enää nimenomaan halua."

Vanhusten palvelut tuntuvat kehittyvän jotenkin dialektisesti. Ensin vanhukset hoidettiin Suomessa sänkyyn seurauksena toimintakyvyn romahdus. Vanhainkoti oli keskellä ei-mitään ja hoito tapahtui laitosolosuhteissa. Jos sairaalaan kerran jouduttiin, niin kotiin ei enää palattu.
Nyt toivottavasti ei olla menossa tai olla jo toisessa ääripäässä, jossa kotona asutaan myös tilanteessa, jossa se ei ole inhimillisesti eikä taloudellisesti järkevää. Totta kai jokainen meistä haluaa asua kotonaan mahdollisimman kauan, mutta ihmisarvoisissa olosuhteissa.

Asiantuntijoiden ja poliitikkojen pitäisi kyetä nykyistä paremmin optimoimaan se, milloin kotona asuminen ei ole enää inhimillisesti eikä taloudellisesti järkevää ja palveluasuminen olisi parempi vaihtoehto. Huonoin vaihtoehto on kehitys, jossa ei kyetä käymään avointa ja rehellistä keskustelua siitä, miksi ja missä olosuhteissa kotona asumista tavoitellaan. Joissain tilanteissa on myös kyettävä kyseenalaistamaan se väite, että kotona asuminen on (hyvin heikkokuntoisten) vanhusten oma tahto. Osalla ikääntyneistä on virheelliset käsitykset nykypäivän hoiva- ja palveluasumisesta. Jos myös itse sairastaisin esimerkiksi pitkälle edennyttä muistisairautta, niin toivoisin läheisteni huomioivan sairauden vaikutuksen omaa tahtoani tulkittaessa.

Vielä tätäkin huonompi vaihtoehto on hyvinvointivaltion mureneminen niin, että varakkailla ikääntyneillä on mahdollisuus ostaa itselleen palveluasumispaikka, mutta vähävaraiset ja keskituloiset joutuvat sinnittelemään kotona aivan liian pitkään. Sosiaaliekonomisten taustojen vaikutuksista lasten elämänlaatuun puhutaan paljon, mutta tulotasolla on luonnollisesti merkittäviä vaikutuksia myös elämänkaaren loppupäässä. Varakkaan ja terveen vanhuksen elämä on hyvin erilaista verrattuna tilanteeseen, jossa elämä pienillä tuloilla ja korkeilla lääkekustannuksilla on jatkuvaa sinnittelyä päivästä toiseen.

Parhaassa tapauksessa kotihoidon ja kotona asumisen kehittäminen jatkuu - hyvän elämän ja kotihoidon yhdistäminen onnistuu - mutta samalla kyetään optimoimaan nykyistä paremmin se, milloin hyvin huonokuntoisen ihmisen kotona asuminen ei ole enää millään lailla järkevää. Hyvän ja tasavertaisen tulevaisuuden vanhustenhoidon turvaamiseksi julkinen talous on myös saatava nykyistä paremmin tasapainoon.

Seuraava lainaus: "Silti Eskola on sitä mieltä, että niin passiivinen kuin aktiivinenkin vanhuskuva on vanhan ihmisen toimintaa rajoittava."

Tämä on niin hyvä huomio! Ja jälleen kiinnostavaa, miten ajatukset asiasta menevät aikojen kuluessa laidasta laitaan. Joskus vanhukset nähtiin avuttomina toiminnan kohteina, nyt korostetaan vireyttä ja aktiivisuutta. Mielestäni tavoitteena pitäisi olla oman näköinen elämä, onnellisuus. Se voi tarkoittaa myös elämää, jossa ei jatkuvasti tavoitella parempia suorituksia ja pyritä kehittämään itseä. Eristäytyminen esimerkiksi masennuksen ja ei-toivotun yksinolon vuoksi on eri asia.

Pääsääntöisesti ihmisten elämänlaatu on aina kohentunut yksilöllistymisen ja yksilöllisyyden paremman ymmärtämisen ja hyväksymisen myötä. Kun esimerkiksi naisiin ei ole enää suhtauduttu ensisijaisesti naisina ja ihmisryhmänä, vaan yksilöllisinä ihmisinä, joilla on keskenään erilaisia toiveita, ajatuksia ja tarpeita. Toivottavasti myös vanhuksiin suhtautumisessa sama kehitys etenee. On vanhuksia, jotka haluavat asua viimeiseen asti kotona, on vanhoja ihmisiä, jotka haluavat olla omaishoitajia ja niitä jotka eivät halua, on vanhuksia jotka haluavat osallistua ja vaikuttaa ja niitä, jotka eivät koe tarvetta siihen. Kaikkien elämän pitäisi olla yhtä arvokasta.