Yksi kuntapolitiikan päätöksiä, jotka ovat jääneet tältä vuodelta erityisesti mieleen, on kasvatuksen ja opetuksen lautakunnan päätös taiteen perusopetuksen jatkumisesta varhaiskasvatuksessa. Tässä kyse on enimmäkseen musiikkiopiston muskareista ja pieneltä osin myös tanssin ja sirkuksen opetuksesta.
Pohjaesityksenä oli, että toiminta lakkautetaan, mutta lautakunta äänesti sen kuitenkin jatkumaan äänin 10-3. Lakkautusta puollettiin sillä, että toiminta tapahtuu kerran viikossa päiväkotipäivän aikana, se on maksullista ja siten se koetaan eriarvoistavaksi. Toiminnasta on kuitenkin mahdollista saada maksuhuojennus tai maksuvapautus.
Lakkautusesityksessä minua häiritsi erityisen paljon se, että toiminnan lopettaminen ei millään lailla lisäisi pienituloisten ja kauempana lähiöissä asuvien lasten mahdollisuuksia osallistua taiteen perusopetukseen. Jos toimintaa ei ole lainkaan, niin sitten siihen eivät osallistu edes nekään lapset, jotka nykyisen mallin ansiosta saavat ammattimaista taidekasvatusta.
Totta kai päiväkotipäiviin sisältyy ihan oman henkilökunnan toteuttamana musiikkia ja muuta taidetta + kehitteillä on muita malleja taideopetuksen lisäämiseksi päiväkodeissa. Silti nykyisen mallin mahdollistama ammattimainen taidekasvatus on niin arvokas lisä, että haluan sen jatkuvan.
Esikoiseni eskarissa oli tällainen Musiikkiopiston muskari. Täältä Kivenlahdesta on sen verran matkaa Tapiolaan, että lapsen vieminen Musiikkiopistoon asti ei olisi päiväkotivaiheessa ollut arjen puitteissa mahdollista.
Täälläpäin asuu myös paljon isoja ja pienituloisia perheitä, joille taiteen perusopetuksen ostaminen ja lasten kuljettaminen harrastuksiin ei ole ihan yksinkertaista. Mahdollisuus harrastaa päiväkotipäivän aikana voi olla ainoa mahdollisuus osallistua ammattimaiseen taidekasvatukseen. Päiväkodeissa järjestettävään taiteen perusopetukseen ovat voineet osallistua myös vammaiset lapset. Heille järjestetään kyllä iltaisin liikuntaharrastuksia, mutta mahdollisuuksia harrastaa taidetta on paljon vähemmän.
Paljon puhutaan myös pienituloisten ja/tai maahanmuuttajataustaisten lasten mahdollisuuksista harrastaa liikuntaa seuratasolla. Tämä on toki tärkeää, mutta yhtä lailla meidän pitäisi mahdollistaa yhä useammalle lapselle taideharrastus. Jostain syystä tästä puhutaan paljon vähemmän. Taiteen perusopetuksen lakkauttaminen varhaiskasvatuksessa olisi ollut yksi askel toiseen suuntaan.
Ylipäätänsä päätösesityksessä minua häiritsee ajatus, että ennemmin jokin toiminto lakkautetaan kokonaan koska kaikki eivät siihen osallistu sen sijaan, että yritettäisiin lisätä osallistumisastetta. Esityksen selostuksessa kerrotaan, että 40% espoolaisista perheistä ei maksa varhaiskasvatuksesta, mutta vain 10% taiteen perusopetuksessa olevista kuuluu tähän ryhmään (maksuvapautuksen saa pääsääntöisesti samalla periaatteella sekä varhaiskasvatuksesta että siellä järjestettävästä taiteen perusopetuksesta). Päätöksen selostuksessa kuvataan, että maailma on muuttunut siitä, kun toiminta on aloitettu vuodesta 2013 ja muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvien lasten määrä on kasvanut reippaasti.
Pitääkö tämän perusteella lakkauttaa ikään kuin kaikki ylimääräinen toiminta? Ei. Lähtökohdan pitäisi olla, että jos on kehitetty jotain hienoa, johon kuitenkin osallistuu vain osa lapsista, niin sitä ei ajeta alas, vaan yritetään nostaa sen osallistumisastetta.
Tämä päätös koski taiteen perusopetusta varhaiskasvatuksessa, mutta ennustan, että seuraavaksi keskusteluun nousevat koulujen musiikkiluokat. Näiden lakkauttamista ehdotetaan hieman samalla periaatteella: Niihin valikoituu sosioekonomisesti samankaltaisessa asemassa olevia lapsia (mitä päiväkotimuskareiden lopetus tuskin olisi helpottanut). On mielestäni aiheellista selvittää, miten toimisi malli, jossa musiikin painotukseen osallistuvat oppilaat olisivat keskenään eri luokilla, mutta luulen kyllä, että nykyisessä mallissa on myös puolensa.
Suuri kysymys tässä on se, että onko koko tämä lähestymistapa oikea segregaation purkuun? Mielestäni ei. Tällä hetkellä vastuuta eriarvoistumisen syvenemisestä siirretään mielenkiintoisella tavalla tietyillä alueilla asuville perheille itselleen (syyllistäminen ns. koulushoppailusta). Eriarvoistumisen ehkäiseminen pitäisi olla poliittinen tahtotila, köyhyyden torjuntaa, tehokasta työllisyyspolitiikkaa, kotoutumista ja lasten tulevaisuushorisonttien avartamista, ei kaventamista. Ei kaiken ekstran leikkaamista lähiöiden kouluista ja päiväkodeista sillä periaatteella, että on parempi, että kukaan ei saa mitään erityistä ja tiettyyn ryhmään valikoituu nyt tietyn taustaisia lapsia kuin että pyrittäisiin siihen, että mahdollisimman monella olisi johonkin mahdollisuus.
On myös hyvä miettiä, että väheneekö eriarvoisuus sillä, että lähiöiden kouluista häviäisivät painotusluokat ja päiväkodeista taiteiden perusopetus vs. että näitä sijoitettaisiin juuri huono-osaisempien alueiden kouluihin?
Jotkut päätökset ovat myös sellaisia, että ne saattavat lisätä niiden perheiden kiinnostusta muuttaa pois joltain alueelta, jos siihen vain on mahdollisuus sen sijaan, että ne lisäisivät luokkien heterogeenisyyttä. Ylipäätänsä segregaation torjuminen ei pitäisi olla perheiden vastuulla. Jokainen perhe haluaa lapselleen mahdollisimman hyvän kasvuympäristön. Pyrkimyksen siihen pitäisi olla samanlainen oikeus asuinpaikasta riippumatta. Jos olisin itse maahanmuuttaja, niin tuntuisi hirveältä, jos itseni takia paikallisilta yritettäisiin poistaa jotain pidettyä. Ennemmin minun ja lapseni tulisi päästä samalle viivalle heidän kanssaan. Saada tavoitella jotain samaa ja hyväksi havaittua.
Näissä asioissa ei siis ole kyse vain yksittäisissä päätöksissä, vaan ylipäätänsä siitä, mitä ajattelemme segregaatiosta ja sen torjumisesta.
Ja myös hyvin paljon siitä, miten ajattelemme tämän tällä hetkellä valitettavasti kovin paljon eriarvoistuvan maailman järjestyvän tulevaisuudessa. Ajattelemmeko enemmän, että kaikki erityinen toiminta tulee poistaa vai lähteä siitä, että eri väestöryhmien osallisuuden lisääminen on lähtökohta? Tarpeeksi hyvätuloisilla ihmisillä on mahdollisuus ostaa lapsilleen taide-, urheilu- jne harrastukset, jotka voivat tuottaa suurta merkityksellisyyden ja hyvinvoinnin tunnetta. Haluammeko yrittää tuoda tämän mahdollisuuden ihan kaikille lapsille sekä samalla edistää kulttuuria ja urheilua (ja mm. harvinaisten kielten osaamista Suomessa)? Toivoisin, että lähtökohtana olisi aina laajempi ja parempi tulevaisuushorisontti.
