Työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä jääneiden alle 30-vuotiaiden määrä on kasvanut viime vuosina nopeasti. Tässä joitakin ajatuksiani lasten ja nuorten mielenterveyden edistämisestä Espoossa:
PALVELUJÄRJESTELMÄSSÄ:
Uusimman valtakunnallisen kouluterveyskyselyn mukaan kouluterveydenhoitajan vastaanotolle pääsemistä piti vaikeana 21 % yläasteen ja ammatillisten oppilaitosten oppilaista ja 17 % lukiolaisista. Kouluterveydenhoitajien ja lääkärien määrässä ei vieläkään olla sosiaali- ja terveysministeriön suositusten tasolla. Riittävä kouluterveydenhuollon resursointi edesauttaisi ongelmien ennaltaehkäisyä ja pahenemista.
Myös oppilashuollon ja perheneuvolan resursseja tulisi vahvistaa. Perheneuvolaan on ollut joillain alueilla jopa yli vuoden jono. Jos lapsella on vaikeaa, todennäköisesti myös hänen vanhemmillaan on vaikeaa ja sama toisinpäin. Vanhempien mielenterveys- tai päihdeongelmat vaikuttavat myös lapseen. Koko perheeseen keskittyminen olisi siksi tärkeää. Apua tulisi saada jo ennen kuin ongelmat kärjistyvät.
Hoitotakuun 3kk määräaika hoidon aloittamiseen on nuoren ihmisen kohdalla pitkä aika. Hoito pitäisi voida aloittaa nopeammin.
Psykoterapiaan pääseminen on aikuisillekin vaikeaa –liian sairas ei saa olla, koska terapian tavoite on työ- tai opiskelukyvyn palautuminen, liian tervekään ei kuitenkaan voi olla tai psykoterapian joutuu kustantamaan täysin itse. Myös psykoterapiaa tarvitsevilla nuorilla on vaikeuksia päästä terapiaan.
Yhteisölliset ja sosiaaliset, omia voimavaroja kartoittavat ja korostavat kuntoutusmuodot ovat mielestäni nuorille tärkeitä. Asioiden prosessointi ryhmässä ja toisten nuorten tapaaminen muistuttavat, ettei kukaan ole ongelmineen yksin ja auttavat löytämään uusia näkökulmia. Omien hyvien puolien ja vahvuuksien ajattelu vahvistaa positiivista identiteettiä ja auttaa uskomaan itseen –tärkeä ominaisuus haettaessa työ- ja opiskelupaikkoja.
KOTONA
Rikoksia tehneiden aikuisten taustalta löytyy usein väkivaltainen lapsuus ja suurimmalla osalla rikollisista on mielenterveysongelmia. Lapsiin kohdistuvan väkivallan ja muun perheväkivallan torjuminen ehkäisee siis sekä rikollisuutta että mielenterveysongelmia. Väkivaltaa kokevat lapset olisi saatava tavoitettua ja heille ja heidän perheilleen tarjottava apua.
Myös köyhyyden ja vanhempien päihdeongelmien tiedetään vaikuttavan lasten mielenterveyteen. Hyvää tulevaisuutta luodaan nyt tekemällä sellaista politiikkaa, joka ehkäisee syrjäytymistä ja köyhtymistä. Työpaikat, kohtuuhintaiset asunnot, mahdollisuus sovittaa yhteen työ ja perhe, lasten mahdollisuus harrastaa, ne kaikki vaikuttavat perheiden hyvinvointiin.
KOULUSSA:
Viimeistään yläasteen terveystiedon opetuksessa tulisi aina käsitellä niitä asioita, joilla voi vaikuttaa omaan mielialaan positiivisesti. Tunnetaidot eli kyky ymmärtää ja käsitellä omia ja muiden tunteita, kyky sietää pettymyksiä, kyky tunnistaa omia vahvuuksia ja kyky löytää keinot, joilla käsitellä vaikeita asioita ovat myös tärkeitä.
Koulukiusaamiseen puuttuminen on tärkeää. Lapsuuden koulukiusaamisen on todettu altistavan mielenterveysongelmille ja koulukiusaajien tekevän myöhemmällä iällä keskimääräistä todennäköisemmin rikoksia.
Kaikille peruskoulunsa päättäville tulisi löytyä jokin opiskelupaikka.
Luokattoman lukion etuja ja haittoja olisi syytä arvioida. Ihmisillä on yleensä tarve kiinnittyä johonkin ryhmään tai yksikköön niin työyhteisössä, koulussa kuin muussakin elämässä. Luokaton lukio aiheuttaa pahimmassa tapauksessa tilanteen, jossa lukiolainen ei kuulu selvästi yhteenkään viiteryhmään kolmen vuoden aikana.
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
torstai 14. huhtikuuta 2011
Kilon osaamiskeskuksen yhteisöllinen kuntoutus jatkuu
Päätimme tänään sosiaali- ja terveyslautakunnan 5.5 h kestäneen kokouksen päätteeksi, että Kilon päiväkodissa nykyisellään toteutettavaa vaikeavammaisten lasten yhteisöllistä kuntoutusta ei siirretä KELA:n järjestettäväksi. Siirto olisi tarkoittanut sitä, että jatkossa lapset olisivat saaneet terapiaa vain muutaman tunnin viikossa yksilöterapiana. Nyt terapiaa saadaan ryhmässä ja päiväkodin arjessa.
Päätös eteni niin, että tein ensin muutosesityksen, joka kuului näin: ”Sosiaali- ja terveyslautakunta päättää, että Kilon osaamiskeskuksen terapiatoimintaa jatketaan nykymuodossaan eli osaamiskeskuksessa nykyisellään toteutettavaa vaikeavammaisten lasten kuntoutusta ei siirretä KELA:n järjestettäväksi.”
Toinen lautakunnan jäsen eli Kaisa Alaviiri (kok.) toi sen jälkeen oman esityksensä, jonka alku oli samanlainen kuin omani, mutta hänen esityksensä jatkui niin, että kunta jatkaa neuvotteluja KELA:n kanssa kuntoutuksen rahoittamisesta sekä että Kilon osaamiskeskuksen terapeutteja hyödynnetään jatkossa muissakin päiväkodeissa.
Olin hieman skeptinen neuvottelujen aloittamiseen uudelleen KELA:n kanssa. Sosiaalitoimi on vast’ikään päättänyt edelliset neuvottelut tuloksettomina. Tunnen myös kuntoutuskäytäntöjä työni puolesta ja tiedän, että KELA kilpailuttaa terapeutit, KELA:n kuntoutuskäytäntöjä säätelevät tiukat kriteerit ja kuntoutus toteutetaan koko maassa samalla tavalla. KELA ei siis yhtäkkiä ala tukemaan kuntoutusta, joka poikkeaa sen standardeista. Myös ajatus siitä, että terapeutteja aletaan hyödyntää muissakin päiväkodeissa, mietitytti minua. Emme nyt mitenkään rajanneet sitä, miten terapeuttien työaikaa aletaan allakoida. Jos heidän työnkuvansa muuttuu selkeästi, se tietää yt-neuvotteluprosessia. Toivottavasti kyse on lähinnä konsultointitoiminnasta. Toin esille sen uhkakuvan, että terapeuttien vapauttaminen muidenkin päiväkotien käyttöön johtaa siihen, että vuosien kuluessa he eivät enää järjestä intensiivistä, yhteisöllistä kuntoutusta vaan käyvät pitämässä yksilöterapiaa useassa eri päiväkodissa.
Alaviirin esitys kuitenkin voitti lautakunnassa ja toivotaan, että kyseessä on hyvä kompromissi oman nykytilan jatkoa puoltavan esitykseni ja yhteisöllisen kuntoutusmuodon lopettavan virkamiesesityksen välillä. Pääasia, että yhteisöllinen kuntoutus jatkuu.
Päätös eteni niin, että tein ensin muutosesityksen, joka kuului näin: ”Sosiaali- ja terveyslautakunta päättää, että Kilon osaamiskeskuksen terapiatoimintaa jatketaan nykymuodossaan eli osaamiskeskuksessa nykyisellään toteutettavaa vaikeavammaisten lasten kuntoutusta ei siirretä KELA:n järjestettäväksi.”
Toinen lautakunnan jäsen eli Kaisa Alaviiri (kok.) toi sen jälkeen oman esityksensä, jonka alku oli samanlainen kuin omani, mutta hänen esityksensä jatkui niin, että kunta jatkaa neuvotteluja KELA:n kanssa kuntoutuksen rahoittamisesta sekä että Kilon osaamiskeskuksen terapeutteja hyödynnetään jatkossa muissakin päiväkodeissa.
Olin hieman skeptinen neuvottelujen aloittamiseen uudelleen KELA:n kanssa. Sosiaalitoimi on vast’ikään päättänyt edelliset neuvottelut tuloksettomina. Tunnen myös kuntoutuskäytäntöjä työni puolesta ja tiedän, että KELA kilpailuttaa terapeutit, KELA:n kuntoutuskäytäntöjä säätelevät tiukat kriteerit ja kuntoutus toteutetaan koko maassa samalla tavalla. KELA ei siis yhtäkkiä ala tukemaan kuntoutusta, joka poikkeaa sen standardeista. Myös ajatus siitä, että terapeutteja aletaan hyödyntää muissakin päiväkodeissa, mietitytti minua. Emme nyt mitenkään rajanneet sitä, miten terapeuttien työaikaa aletaan allakoida. Jos heidän työnkuvansa muuttuu selkeästi, se tietää yt-neuvotteluprosessia. Toivottavasti kyse on lähinnä konsultointitoiminnasta. Toin esille sen uhkakuvan, että terapeuttien vapauttaminen muidenkin päiväkotien käyttöön johtaa siihen, että vuosien kuluessa he eivät enää järjestä intensiivistä, yhteisöllistä kuntoutusta vaan käyvät pitämässä yksilöterapiaa useassa eri päiväkodissa.
Alaviirin esitys kuitenkin voitti lautakunnassa ja toivotaan, että kyseessä on hyvä kompromissi oman nykytilan jatkoa puoltavan esitykseni ja yhteisöllisen kuntoutusmuodon lopettavan virkamiesesityksen välillä. Pääasia, että yhteisöllinen kuntoutus jatkuu.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Kilon osaamiskeskus ja vaikeavammaisten lasten kuntoutus
Ensi torstain (14.4) sosiaali- ja terveyslautakunnan esityslistalla ehdotetaan lakkautettavaksi Kilon osaamiskeskuksen nykyään kaupungin omana toimintana tuottamat terapiapalvelut. Palvelut siirrettäisiin vaikeavammaisten lasten osalta KELA:n toteutettavaksi valtakunnallisen työnjaon ja asetusten mukaisesti. KELA vastaa vaikeavammaisten lääkinnällisestä kuntoutuksesta ja historiallisten syiden takia palvelu on ollut tähän asti kunnan vastuulla. Kyse on siis tänään (10.4) Helsingin Sanomissa esitellystä päiväkodista ja sen lapsista, jotka saavat tällä hetkellä jatkuvasti mm. toimintaterapiaa päivähoidon lomassa.
Toiminnan lakkauttamista on vaikea perustella mihinkään muuhun kuin lakisäädöksiin vedoten. On aivan eri asia, saavatko lapset terapiaa joka päivä vai muutaman kerran viikossa muutaman tunnin kerrallaan. Vammaisille lapsille terapeutin tuttuus on erityisen tärkeä asia. Tuttu terapeutti osaa lukea mahdollisesti puhekyvytöntä lasta pienistä eleistä ja lapsi voi luottaa häneen. Nyt kuntoutus tapahtuu myös ryhmässä ja kehittää myös lasten sosiaalisia taitoja, jatkossa kyse olisi yksilöterapiasta eli edes terapian muoto ei säily täysin samana.
Kilon osaamiskeskus on tehnyt ilmeisen menestyksekästä pioneerityötä yhteisöllisen kuntoutuksen saralla. On sääli, että KELA ei ole suostunut osallistumaan kuntoutuksen kustannuksiin.
Tuntuu järjettömältä lopettaa jotain vaivalla kehitettyä ja hyvin toimivaa siksi, että kukaan ei saa saada toista enemmän eikä olla ketään muuta suurempi menoerä. Onko asetusten noudattaminen aina välttämätöntä vai voisiko jonkun kunnan valtti olla se, että halutessaan se voisi pitää jonkun toiminnan itsellään ja järjestää sen niin hyvin kuin tahtoa on? Lakisäädöksistä huolimatta kunta saa halutessaan tuottaa palvelun myös itse. Mielestäni Espoo on onnistunut kehittämään jotain, joka olisi säilyttämisen arvoista. Osaamiskeskus ja yhteisöllisen kuntoutuksen järjestäminen ja kehittäminen voisivat jatkossakin olla Espoon erikoisuus ja ylpeys.
Toiminnan lakkauttamista on vaikea perustella mihinkään muuhun kuin lakisäädöksiin vedoten. On aivan eri asia, saavatko lapset terapiaa joka päivä vai muutaman kerran viikossa muutaman tunnin kerrallaan. Vammaisille lapsille terapeutin tuttuus on erityisen tärkeä asia. Tuttu terapeutti osaa lukea mahdollisesti puhekyvytöntä lasta pienistä eleistä ja lapsi voi luottaa häneen. Nyt kuntoutus tapahtuu myös ryhmässä ja kehittää myös lasten sosiaalisia taitoja, jatkossa kyse olisi yksilöterapiasta eli edes terapian muoto ei säily täysin samana.
Kilon osaamiskeskus on tehnyt ilmeisen menestyksekästä pioneerityötä yhteisöllisen kuntoutuksen saralla. On sääli, että KELA ei ole suostunut osallistumaan kuntoutuksen kustannuksiin.
Tuntuu järjettömältä lopettaa jotain vaivalla kehitettyä ja hyvin toimivaa siksi, että kukaan ei saa saada toista enemmän eikä olla ketään muuta suurempi menoerä. Onko asetusten noudattaminen aina välttämätöntä vai voisiko jonkun kunnan valtti olla se, että halutessaan se voisi pitää jonkun toiminnan itsellään ja järjestää sen niin hyvin kuin tahtoa on? Lakisäädöksistä huolimatta kunta saa halutessaan tuottaa palvelun myös itse. Mielestäni Espoo on onnistunut kehittämään jotain, joka olisi säilyttämisen arvoista. Osaamiskeskus ja yhteisöllisen kuntoutuksen järjestäminen ja kehittäminen voisivat jatkossakin olla Espoon erikoisuus ja ylpeys.
torstai 17. maaliskuuta 2011
Espoo tarvitsee oman saattohoitoyksikön
(Espoon Seurakuntasanomat 17.3.2011) Sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa 27.1.2011 tuli ilmi, että yhdelle Puolarmetsän sairaalan kuntoutusosastoista on pyritty keskittämään saattohoito-osaamista ja tilat on remontoitu saattohoitoyksikölle soveltuvaksi. Yksikköä ei ole kuitenkaan voitu perustaa puuttuvien taloudellisten resurssien takia.
Saattohoitoa toteutetaan Espoossa nyt muun muassa kotisairaanhoidossa ja vuodeosastoilla. Saattohoito kuitenkin vaatii hoitohenkilöstöltä erityistä jaksamista ja siten myös koulutusta ja työnohjausta. Osaamisen keskittäminen olisi perusteltua niin hoitohenkilöstön, kuolevien omaisten kuin kuolevien itsensä kannalta.
Saattohoitoyksikössä pystyttäisiin kiinnittämään erityistä huomiota siihen, että hoitohenkilöstö ehtii käydä omaisten kanssa kiireettömiä keskusteluja. Sillä, millaisiksi kuolevan viimeiset viikot siten muodostuvat, on merkitystä omaisten surutyön käynnistymisen kannalta. Kaikissa tapauksissa kuolevilla itsellään on samanlaisia tarpeita alkaen hyvästä kivunhoidosta ja psyykkisten, sosiaalisten ja hengellisten tarpeiden täyttämisestä.
Mielestäni Espoo tarvitsee oman ”Terhokotinsa” edes erillisen saattohoitoyksikön muodossa. Toivon, että asiaa pidetään esillä ja saattohoitoyksikkö saadaan järjestymään kaupungin budjetoinnissa. Tuntuu järjettömältä, että näin tärkeälle toiminnalle on olemassa tilat ja osaamista, muttei enää rahaa toteutukseen.
Pinja Nieminen
sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (vihr)
Saattohoitoa toteutetaan Espoossa nyt muun muassa kotisairaanhoidossa ja vuodeosastoilla. Saattohoito kuitenkin vaatii hoitohenkilöstöltä erityistä jaksamista ja siten myös koulutusta ja työnohjausta. Osaamisen keskittäminen olisi perusteltua niin hoitohenkilöstön, kuolevien omaisten kuin kuolevien itsensä kannalta.
Saattohoitoyksikössä pystyttäisiin kiinnittämään erityistä huomiota siihen, että hoitohenkilöstö ehtii käydä omaisten kanssa kiireettömiä keskusteluja. Sillä, millaisiksi kuolevan viimeiset viikot siten muodostuvat, on merkitystä omaisten surutyön käynnistymisen kannalta. Kaikissa tapauksissa kuolevilla itsellään on samanlaisia tarpeita alkaen hyvästä kivunhoidosta ja psyykkisten, sosiaalisten ja hengellisten tarpeiden täyttämisestä.
Mielestäni Espoo tarvitsee oman ”Terhokotinsa” edes erillisen saattohoitoyksikön muodossa. Toivon, että asiaa pidetään esillä ja saattohoitoyksikkö saadaan järjestymään kaupungin budjetoinnissa. Tuntuu järjettömältä, että näin tärkeälle toiminnalle on olemassa tilat ja osaamista, muttei enää rahaa toteutukseen.
Pinja Nieminen
sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (vihr)
keskiviikko 9. maaliskuuta 2011
Palvelusetelin käyttöä seurattava järjestelmällisesti
(Länsiväylä 9.3.2011) Viime syksynä tuli voimaan sosiaali- ja terveyspalveluiden ostoa koskeva palvelusetelilaki. Kunnat päättävät siitä, otetaanko kunnassa palveluseteli käyttöön vai ei. Niin ikään kunnat tekevät valinnan siitä, missä palveluissa ja missä laajuudessa palveluseteliä käytetään.
Palvelusetelin idea on, että kunta antaa asukkaalleen palvelusetelin ja asukas itse valitsee palvelutarjoajan. Palveluseteli voi korvata kulut osittain tai kokonaisuudessaan. Palveluseteli ei muuta kunnan perustehtävää - kunnan tehtävä on tarjota asukkailleen heidän tarvitsemansa palvelut välittämättä siitä, kuka palvelut viime kädessä tuottaa.
Kyseessä on kuitenkin kunnille merkittävä strateginen linjaus. Palvelusetelin käyttöä ei pidä miettiä vain yksi tapaus kerrallaan, vaan samassa yhteydessä tulee tarkastella kokonaisuutta.
Parhaimmillaan palveluseteli parantaa kuntalaisten mahdollisuutta päättää asioistaan. Esimerkiksi Ruotsissa Tukholman seudulla asukkaat saavat vapaasti valita, mistä terveyspalvelunsa hakevat. Etuna on myös se, että kunnat saavat tietoa niistä palveluntarjoajista joihin asiakkaat ovat tyytyväisiä sekä tiedon niistä yrityksistä, joiden palveluita asukkaat eivät halua käyttää. Parhaimmillaan palveluseteli lisää myös tarjolla olevien vaihtoehtojen määrää.
Riskejäkin on. Jos palveluntarjoajien väille ei synny kilpailua eikä markkinoita, todellista valinnanvapautta ei ole ja palvelun hinta saattaa kohota korkeaksi. Jos palveluseteli korvaa vain pienen osan kustannuksista, pienituloisimmat eivät pääse valitsemaan. Jos kunnan oman palvelutarjonnan määrä samaan aikaan jopa vähenee, valinnanmahdollisuudet parantuvat vain niillä, joilla on varaa maksaa lisää palveluista.
Lain mukaan palvelusetelin käyttö on vapaavalintaista, eli asukas voi kieltäytyä käyttämästä sitä. Palveluseteli voi tulla asiakkaalle liian kalliiksi tai tuntua esimerkiksi vaikeavammaisen näkökulmasta liian hankalalta käyttää.
Kieltäytymisen täytyy voida olla oikeasti mahdollista, joten kunnan täytyy jatkossakin järjestää palveluita joko omana tuotantona tai ostopalveluina.
Palveluseteli ei saa tarkoittaa sitä, että kaupunki tarjoaa esimerkiksi aiempaa vähemmän hoivakotipaikkoja joko omana tuotantona tai ostopalveluna. Palvelusetelin arvon pitää niin ikään olla realistinen eikä siitä saa muodostua säästökeino. Kuntalaisen omavastuuosuus ei saa palvelusetelin varjolla nousta. Kunnan palvelutaso pitää säilyttää, ja palvelusetelin avulla sitä pitää lähinnä täydentää.
Espoossa palveluseteli on käytössä tai kokeilussa muun muassa vammaispalvelulain mukaisessa henkilökohtaisessa avussa, kotipalveluissa ja vanhusten palvelujen hoiva-asumisessa. Palvelusetelin toimivuutta on seurattava tarkasti. Kyseessä on uusi palveluiden järjestämismuoto, joka todennäköisesti sopii joihinkin palveluihin paremmin kuin toisiin.
Niin sosiaali- ja terveyslautakunnan, kaupunginhallituksen kuin valtuustonkin on syytä seurata palvelusetelimallin toimivuutta ennen uusia linjauksia. Esimerkiksi Helsingissä palvelusetelimalli on nostanut hoiva-asumisen kustannuksia. Potentiaalia palvelusetelissä on, mutta se pitää osata käyttää.
Tony Hagerlund
Espoon kaupunginhallituksen jäsen (vihr)
Pinja Nieminen
Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (vihr)
Palvelusetelin idea on, että kunta antaa asukkaalleen palvelusetelin ja asukas itse valitsee palvelutarjoajan. Palveluseteli voi korvata kulut osittain tai kokonaisuudessaan. Palveluseteli ei muuta kunnan perustehtävää - kunnan tehtävä on tarjota asukkailleen heidän tarvitsemansa palvelut välittämättä siitä, kuka palvelut viime kädessä tuottaa.
Kyseessä on kuitenkin kunnille merkittävä strateginen linjaus. Palvelusetelin käyttöä ei pidä miettiä vain yksi tapaus kerrallaan, vaan samassa yhteydessä tulee tarkastella kokonaisuutta.
Parhaimmillaan palveluseteli parantaa kuntalaisten mahdollisuutta päättää asioistaan. Esimerkiksi Ruotsissa Tukholman seudulla asukkaat saavat vapaasti valita, mistä terveyspalvelunsa hakevat. Etuna on myös se, että kunnat saavat tietoa niistä palveluntarjoajista joihin asiakkaat ovat tyytyväisiä sekä tiedon niistä yrityksistä, joiden palveluita asukkaat eivät halua käyttää. Parhaimmillaan palveluseteli lisää myös tarjolla olevien vaihtoehtojen määrää.
Riskejäkin on. Jos palveluntarjoajien väille ei synny kilpailua eikä markkinoita, todellista valinnanvapautta ei ole ja palvelun hinta saattaa kohota korkeaksi. Jos palveluseteli korvaa vain pienen osan kustannuksista, pienituloisimmat eivät pääse valitsemaan. Jos kunnan oman palvelutarjonnan määrä samaan aikaan jopa vähenee, valinnanmahdollisuudet parantuvat vain niillä, joilla on varaa maksaa lisää palveluista.
Lain mukaan palvelusetelin käyttö on vapaavalintaista, eli asukas voi kieltäytyä käyttämästä sitä. Palveluseteli voi tulla asiakkaalle liian kalliiksi tai tuntua esimerkiksi vaikeavammaisen näkökulmasta liian hankalalta käyttää.
Kieltäytymisen täytyy voida olla oikeasti mahdollista, joten kunnan täytyy jatkossakin järjestää palveluita joko omana tuotantona tai ostopalveluina.
Palveluseteli ei saa tarkoittaa sitä, että kaupunki tarjoaa esimerkiksi aiempaa vähemmän hoivakotipaikkoja joko omana tuotantona tai ostopalveluna. Palvelusetelin arvon pitää niin ikään olla realistinen eikä siitä saa muodostua säästökeino. Kuntalaisen omavastuuosuus ei saa palvelusetelin varjolla nousta. Kunnan palvelutaso pitää säilyttää, ja palvelusetelin avulla sitä pitää lähinnä täydentää.
Espoossa palveluseteli on käytössä tai kokeilussa muun muassa vammaispalvelulain mukaisessa henkilökohtaisessa avussa, kotipalveluissa ja vanhusten palvelujen hoiva-asumisessa. Palvelusetelin toimivuutta on seurattava tarkasti. Kyseessä on uusi palveluiden järjestämismuoto, joka todennäköisesti sopii joihinkin palveluihin paremmin kuin toisiin.
Niin sosiaali- ja terveyslautakunnan, kaupunginhallituksen kuin valtuustonkin on syytä seurata palvelusetelimallin toimivuutta ennen uusia linjauksia. Esimerkiksi Helsingissä palvelusetelimalli on nostanut hoiva-asumisen kustannuksia. Potentiaalia palvelusetelissä on, mutta se pitää osata käyttää.
Tony Hagerlund
Espoon kaupunginhallituksen jäsen (vihr)
Pinja Nieminen
Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (vihr)
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
Sosiaali- ja terveyslautakunnan kokous 27.1.2011
Lautakunnan viimeisimmässä kokouksessa käsittelimme muun muassa laboratoriopalveluiden palveluverkkoa ja palvelusetelikokeilua vanhusten palveluiden hoiva-asumisessa.
Lautakunta päätti äänestyksen jälkeen palauttaa virkamiesten esityksen laboratoriopalvelujen palveluverkosta valmisteltavaksi niin, että jatkossa kaikilla terveysasemilla olisi jälleen kiinteä näytteenottopiste. Kokoomuslaisten ohella myös asiasta vastaavat virkamiehet jättivät päätökseen eriävät mielipiteet, joten todennäköisesti päätöstä ei lähdetä aivan heti toteuttamaan.
Päädyin itse toivomaan laboratoriopalveluita takaisin muun muassa seuraavista syistä: laboratoriopalvelujen palveluverkon karsiminen on johtanut matka- ja kuljetuskustannusten siirtymiseen ihmisille itselleen ja KELA:lle, kuntalaisilta on tullut kuukaudesta toiseen asiasta huomattavan paljon palautetta ja jalkautuvan näytteenoton järjestäminen ei vakuuttunut minua niin toiminnan organisoinnin kuin kustannussäästöjenkään kannalta.
Päätöksiä tehdessäni pyrin aina pohtimaan huolellisesti sitä, mitkä ihmisryhmät tulevat päätösten seurauksista hyötymään ja keille ne saattavat aiheuttaa suoranaista haittaa.
Laboratoriopalveluasiassa kantani ratkaisivat ne monisairaat, heikosti liikkuvat ja yleensä pienituloiset ihmiset, jotka eivät ole vielä kotisairaanhoidon palveluiden piirissä. Tämän päätöksen kohdalla huomasin jälleen myös sen, mitä ongelmia terveydenhuollon monikanavaisesta rahoituksesta on. Tuntuu järjettömältä, että kunnalle on edullista siirtää kustannuksia (kuljetuskustannukset) KELA:n maksettavaksi. Kyse on kuitenkin samasta julkisesta rahasta.
Edellä mainituista seikoista huolimatta päätös ei ollut minulle helppo ja olen virkamiesten ja työntekijöiden puolesta hyvin pahoillani lautakunnan soutamisesta ja huopaamisesta. Kesäkuussa päätimme toisin. Laboratoriopalveluiden keskittämistä puolsi moni seikka. Esimerkiksi kertaalleen suljetussa Matinkylän laboratoriossa kävi vuodessa vain 3000 ihmistä, Tapiolassa taas 20 000. Laboratoriopalvelujen keskittämisen mahdollistamat henkilöjärjestelyt lyhensivät odotusjonoja. Pienet laboratoriot ovat myös haavoittuvaisia ja usein flunssakaudella kiinni. Alalla on työvoimapulaa ja varahenkilöjärjestelmän rakentaminen ei liene helppoa. Esimerkiksi Kalajärven terveysasema olisi tarvinnut laboratoriopalveluista leikattavaa lisätilaa. Enemmistö tiheästi näytteenottoa tarvitsevista käyttää verenohennuslääkitystä ja lääkitys on ilmeisesti lähivuosina kehittymässä niin, että näytteenottoväli harvenee. Keskimääräinen espoolainen käy vain 2-3 vuoden välein näytteenotossa.
Palveluverkkoa kehitettäessä pitäisi mielestäni muistaa niin sanottu Humen giljotiini eli ”siitä, miten asiat ovat nyt, ei voida päätellä, miten niiden tulisi olla.” Tarkoitan tällä sitä, että kuntapalveluja kehitettäessä on muistettava, että nykyhetki on seurausta erinäisistä kehityskuluista eikä mikään absoluuttinen ideaalitila.
Olemme tottuneet siihen, että palvelut sijaitsevat tietyissä paikoissa ja niissä on tietty määrä henkilökuntaa. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat toteutettu ihanteellisella tavalla. Ideaalitila ei mielestäni ole se, että kaikissa kaupunginosissa on täsmälleen yhtä paljon kaikkia palveluita tai että palvelut keskittyvät sellaisille alueille, joissa äänestysaktiivisuus on korkea. Sen sijaan pitäisi kiinnittää huomiota siihen, mikä palveluiden tarve tietyillä alueilla on nyt ja mikä sen voidaan olettaa olevan tulevaisuudessa. Onko esimerkiksi järkevää tai oikein, että ikääntyvässä Tapiolassa on kolme lukiota ja Espoon keskustassa ei yhtään? Jos joku keksisi nyt, että Olariin pitää rakentaa vielä kaksi lukiota lisää, pitäisimme ajatusta luultavasti järjettömänä.
Palvelusetelikokeilu vanhusten palvelujen hoiva-asumisessa
Espoo kokeilee vuosina 2011-2012 palveluseteliä vanhusten palvelujen ympärivuorokautisessa hoiva-asumisessa. Espoon palvelusetelimalli on sinänsä varsin tasa-arvoinen, koska palvelusetelin määrä on sidoksissa setelin käyttäjän nettotuloihin. Setelin arvo on maksimissaan 2500€ ja minimissään 100€, mikäli henkilön tulot ylittävät 3300 euroa. Tästä huolimatta suhtaudun skeptisesti palveluseteliin. Uskon, että pitkällä aikavälillä omavastuuosuus palvelussa nousee ja lopulta seteli lisää vain erittäin hyvätuloisten valinnanvapautta. Teimme kansanedustaja Johanna Karimäen kanssa jo ennen kokousta erillisen kannanoton aiheesta.
Kaupungille palveluseteli olisi huomattavasti helpompi tapa järjestää palvelut. Raskaan kilpailutusmenettelyn sijasta tietyt ehdot täyttävät palveluntarjoajat hyväksytään listalle, jolta asiakas tekee valinnan.
Kokouksessa kannatin setelin kokeilemista, koska vanhusten palveluja tullaan aivan varmasti seuraavan kymmenen vuoden aikana kehittämään johonkin suuntaan ja nyt on hankittava mahdollisimman paljon tietoa tulevan päätöksenteon pohjaksi. Mikäli palvelusetelin voidaan olettaa esimerkiksi hidastavan pienituloisten vanhusten mahdollisuutta saada hoitopaikka tai vähentävän hänelle käteen jäävää rahasummaa, kokeilua ei missään nimessä tule vakinaistaa. Tällä hetkellä hoivakotiasuminen vie 85 % asiakkaan nettotuloista, mutta hänelle on jäätävä 212€ käytettäväksi kuukausittaisiin menoihin, kuten lääkkeisiin. Tuo summa on pieni, mutta koska palveluseteliin ei sovelleta asiakasmaksulakia, tuollaista alarajaa ei ole siinä ollenkaan.
Ehdotuksestani kokouksessa päätösesitykseen lisättiin kohta ”Sosiaali- ja terveyslautakunnan kokoukseen 22.3.2011 tuodaan selvitys siitä, mitä asioita palvelusetelikokeilussa seurataan.” Toivoin myös vanhus- ja terveyspalvelujaoston pureutuvan selvitykseen huolella. Seurantakriteerit ja mittarit ovat ensiarvoisen tärkeitä, jotta kokeilun tulokset ovat myöhemmin hyödynnettävissä.
Toivon, että sekä lautakunta että valtuusto kävisivät lähivuosina perusteellisen keskustelun siitä, mihin suuntaan vanhusten palveluja tullaan viemään.
Lautakunta päätti äänestyksen jälkeen palauttaa virkamiesten esityksen laboratoriopalvelujen palveluverkosta valmisteltavaksi niin, että jatkossa kaikilla terveysasemilla olisi jälleen kiinteä näytteenottopiste. Kokoomuslaisten ohella myös asiasta vastaavat virkamiehet jättivät päätökseen eriävät mielipiteet, joten todennäköisesti päätöstä ei lähdetä aivan heti toteuttamaan.
Päädyin itse toivomaan laboratoriopalveluita takaisin muun muassa seuraavista syistä: laboratoriopalvelujen palveluverkon karsiminen on johtanut matka- ja kuljetuskustannusten siirtymiseen ihmisille itselleen ja KELA:lle, kuntalaisilta on tullut kuukaudesta toiseen asiasta huomattavan paljon palautetta ja jalkautuvan näytteenoton järjestäminen ei vakuuttunut minua niin toiminnan organisoinnin kuin kustannussäästöjenkään kannalta.
Päätöksiä tehdessäni pyrin aina pohtimaan huolellisesti sitä, mitkä ihmisryhmät tulevat päätösten seurauksista hyötymään ja keille ne saattavat aiheuttaa suoranaista haittaa.
Laboratoriopalveluasiassa kantani ratkaisivat ne monisairaat, heikosti liikkuvat ja yleensä pienituloiset ihmiset, jotka eivät ole vielä kotisairaanhoidon palveluiden piirissä. Tämän päätöksen kohdalla huomasin jälleen myös sen, mitä ongelmia terveydenhuollon monikanavaisesta rahoituksesta on. Tuntuu järjettömältä, että kunnalle on edullista siirtää kustannuksia (kuljetuskustannukset) KELA:n maksettavaksi. Kyse on kuitenkin samasta julkisesta rahasta.
Edellä mainituista seikoista huolimatta päätös ei ollut minulle helppo ja olen virkamiesten ja työntekijöiden puolesta hyvin pahoillani lautakunnan soutamisesta ja huopaamisesta. Kesäkuussa päätimme toisin. Laboratoriopalveluiden keskittämistä puolsi moni seikka. Esimerkiksi kertaalleen suljetussa Matinkylän laboratoriossa kävi vuodessa vain 3000 ihmistä, Tapiolassa taas 20 000. Laboratoriopalvelujen keskittämisen mahdollistamat henkilöjärjestelyt lyhensivät odotusjonoja. Pienet laboratoriot ovat myös haavoittuvaisia ja usein flunssakaudella kiinni. Alalla on työvoimapulaa ja varahenkilöjärjestelmän rakentaminen ei liene helppoa. Esimerkiksi Kalajärven terveysasema olisi tarvinnut laboratoriopalveluista leikattavaa lisätilaa. Enemmistö tiheästi näytteenottoa tarvitsevista käyttää verenohennuslääkitystä ja lääkitys on ilmeisesti lähivuosina kehittymässä niin, että näytteenottoväli harvenee. Keskimääräinen espoolainen käy vain 2-3 vuoden välein näytteenotossa.
Palveluverkkoa kehitettäessä pitäisi mielestäni muistaa niin sanottu Humen giljotiini eli ”siitä, miten asiat ovat nyt, ei voida päätellä, miten niiden tulisi olla.” Tarkoitan tällä sitä, että kuntapalveluja kehitettäessä on muistettava, että nykyhetki on seurausta erinäisistä kehityskuluista eikä mikään absoluuttinen ideaalitila.
Olemme tottuneet siihen, että palvelut sijaitsevat tietyissä paikoissa ja niissä on tietty määrä henkilökuntaa. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat toteutettu ihanteellisella tavalla. Ideaalitila ei mielestäni ole se, että kaikissa kaupunginosissa on täsmälleen yhtä paljon kaikkia palveluita tai että palvelut keskittyvät sellaisille alueille, joissa äänestysaktiivisuus on korkea. Sen sijaan pitäisi kiinnittää huomiota siihen, mikä palveluiden tarve tietyillä alueilla on nyt ja mikä sen voidaan olettaa olevan tulevaisuudessa. Onko esimerkiksi järkevää tai oikein, että ikääntyvässä Tapiolassa on kolme lukiota ja Espoon keskustassa ei yhtään? Jos joku keksisi nyt, että Olariin pitää rakentaa vielä kaksi lukiota lisää, pitäisimme ajatusta luultavasti järjettömänä.
Palvelusetelikokeilu vanhusten palvelujen hoiva-asumisessa
Espoo kokeilee vuosina 2011-2012 palveluseteliä vanhusten palvelujen ympärivuorokautisessa hoiva-asumisessa. Espoon palvelusetelimalli on sinänsä varsin tasa-arvoinen, koska palvelusetelin määrä on sidoksissa setelin käyttäjän nettotuloihin. Setelin arvo on maksimissaan 2500€ ja minimissään 100€, mikäli henkilön tulot ylittävät 3300 euroa. Tästä huolimatta suhtaudun skeptisesti palveluseteliin. Uskon, että pitkällä aikavälillä omavastuuosuus palvelussa nousee ja lopulta seteli lisää vain erittäin hyvätuloisten valinnanvapautta. Teimme kansanedustaja Johanna Karimäen kanssa jo ennen kokousta erillisen kannanoton aiheesta.
Kaupungille palveluseteli olisi huomattavasti helpompi tapa järjestää palvelut. Raskaan kilpailutusmenettelyn sijasta tietyt ehdot täyttävät palveluntarjoajat hyväksytään listalle, jolta asiakas tekee valinnan.
Kokouksessa kannatin setelin kokeilemista, koska vanhusten palveluja tullaan aivan varmasti seuraavan kymmenen vuoden aikana kehittämään johonkin suuntaan ja nyt on hankittava mahdollisimman paljon tietoa tulevan päätöksenteon pohjaksi. Mikäli palvelusetelin voidaan olettaa esimerkiksi hidastavan pienituloisten vanhusten mahdollisuutta saada hoitopaikka tai vähentävän hänelle käteen jäävää rahasummaa, kokeilua ei missään nimessä tule vakinaistaa. Tällä hetkellä hoivakotiasuminen vie 85 % asiakkaan nettotuloista, mutta hänelle on jäätävä 212€ käytettäväksi kuukausittaisiin menoihin, kuten lääkkeisiin. Tuo summa on pieni, mutta koska palveluseteliin ei sovelleta asiakasmaksulakia, tuollaista alarajaa ei ole siinä ollenkaan.
Ehdotuksestani kokouksessa päätösesitykseen lisättiin kohta ”Sosiaali- ja terveyslautakunnan kokoukseen 22.3.2011 tuodaan selvitys siitä, mitä asioita palvelusetelikokeilussa seurataan.” Toivoin myös vanhus- ja terveyspalvelujaoston pureutuvan selvitykseen huolella. Seurantakriteerit ja mittarit ovat ensiarvoisen tärkeitä, jotta kokeilun tulokset ovat myöhemmin hyödynnettävissä.
Toivon, että sekä lautakunta että valtuusto kävisivät lähivuosina perusteellisen keskustelun siitä, mihin suuntaan vanhusten palveluja tullaan viemään.
lauantai 6. marraskuuta 2010
Terveyskeskusten lääkärivajeeseen puututtava nyt
Lautakuntatyön haastavimpia asioita ovat luultavasti ongelmat perusterveydenhuollossa. Espoossa on useita terveysasemia, jossa on jatkuvaa lääkärivajetta. Viime viikolla kuulin, että Samarian terveysasemalla on nyt täyttämättä kuusi lääkärinvirkaa eikä kiireettömiä aikoja ole. Myös Espoonlahden terveysasemalla tilanne on pitkään ollut huono. Pieni Eestinmetsän terveysasema piti sulkea työvoimapulan vuoksi.
Suomessa on kuitenkin enemmän lääkäreitä kuin koskaan. Tiedämme, että lääkärit pitävät terveyskeskustyötä usein niin raskaana, että he siirtyvät mieluummin yksityiselle puolelle töihin.
Mielestäni terveyskeskuslääkäreiden työolosuhteisiin ja työhyvinvointiin on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota tai julkinen terveyshuolto lähtee entistä synkempään syöksykierteeseen. Terveyskeskuksessa työskentelystä olisi tehtävä sellaista, että se olisi jälleen houkutteleva vaihtoehto esimerkiksi työterveyshuollossa työskentelylle.
Useita eri ammattialoja koskevissa työhyvinvointitutkimuksissa on todettu, että johtajien korkeampia työhyvinvointilukuja suhteessa alaisiin selittävät paremmat vaikutusmahdollisuudet omaan työhön. Ihmisellä on tarve tuntea hallitsevansa elämäänsä ja tekemistään. Terveyskeskuslääkärit ja varsin usein myös muut kunnan työntekijät valittavat työn pakkotahtisuutta ja puuttuvia vaikutusmahdollisuuksia. Mikäli työntekijä kokee olevansa vain ratas koneistossa, hän harvemmin kokee voivansa toteuttaa itseään työssään. Vaikutusmahdollisuuksiin ja oman työn hallintaan olisi kiinnitettävä huomiota.
Haastava työ ei ole este työhyvinvoinnille, vaan voi pikemminkin lisätä mielenkiintoa työtä kohtaan. Siten terveyskeskustyö ei luultavasti lähtökohtaisesti ole vähemmän mielenkiintoista työterveyshuoltoon verrattuna. Työterveyshuollon asiakkaat ovat homogeenisempi ja terveempi ryhmä. Työn haastavuus kääntyy kuitenkin tällä hetkellä ongelmaksi, koska lääkäreillä ei ole riittävästi aikaa potilasta kohden. Kiire ja resurssipula tekevät työstä liian raskasta.
Myös puuttuvat konsultaatiomahdollisuudet aiheuttavat lisärasitusta. Työ muuttuu liian haastavaksi ja lisää riittämättömyyden tunnetta, jos esimerkiksi mahdollisuutta geriatrian konsultaatioon ei tahdo löytyä monisairaan vanhuksen kohdalla.
Kaikki, mikä madaltaa perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välistä rajaa, tulee mielestäni tarpeeseen. Terveyskeskuksiin pitäisi saada lisää erikoislääkäreitä ja se olisi sekä potilaiden ja lääkäreiden etu. Työhyvinvointiin vaikuttavat yleensä moniammatillisen työskentelyn mahdollisuus ja sosiaalisen tuen määrä. Uskon, että myös näitä tarvittaisiin lisää terveyskeskuksissa. Lääkärin työ on yksinäistä, mutta ihmiset haluavat yleensä työskennellä myös ryhmässä.
Oma lukunsa on prosessien kulku yleensä. Jos lääkärien aika menee etenevissä määrin tietokonetyöhön tai muuhun kuin varsinaiseen potilastyöhön, se on omiaan heikentämään työtyytyväisyyttä.
Myös lääkärivaje itsessään aiheuttaa rasitusta terveysaseman jäljelle jääneiden lääkärien työhön eli myös täyttämättömät vakanssit, puuttuvat sijaiset tai virkojen täyttökiellot heikentävät työtyytyväisyyttä.
Perusterveydenhuollossa olisi siis uskoakseni tehtävissä vielä paljon lääkärivajeen paikkaamiseksi. Lääkäreiden ohella myös hoitajien työhyvinvointiin on etenevissä määrin kiinnitettävä huomiota. Jatkossa yhä useampi asiakas käy ensin hoitajan luona ja hoitajille siirtyy lääkäreiltä tehtäviä. Toivottavasti emme ole muutaman vuoden päästä sellaisessa tilanteessa, että myös hoitajavaje on pahentunut entisestään. Sitä ennen toivon, että terveydenhuollon työhyvinvointiin todella yritetään kaupungin taholta vaikuttaa.
Suomessa on kuitenkin enemmän lääkäreitä kuin koskaan. Tiedämme, että lääkärit pitävät terveyskeskustyötä usein niin raskaana, että he siirtyvät mieluummin yksityiselle puolelle töihin.
Mielestäni terveyskeskuslääkäreiden työolosuhteisiin ja työhyvinvointiin on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota tai julkinen terveyshuolto lähtee entistä synkempään syöksykierteeseen. Terveyskeskuksessa työskentelystä olisi tehtävä sellaista, että se olisi jälleen houkutteleva vaihtoehto esimerkiksi työterveyshuollossa työskentelylle.
Useita eri ammattialoja koskevissa työhyvinvointitutkimuksissa on todettu, että johtajien korkeampia työhyvinvointilukuja suhteessa alaisiin selittävät paremmat vaikutusmahdollisuudet omaan työhön. Ihmisellä on tarve tuntea hallitsevansa elämäänsä ja tekemistään. Terveyskeskuslääkärit ja varsin usein myös muut kunnan työntekijät valittavat työn pakkotahtisuutta ja puuttuvia vaikutusmahdollisuuksia. Mikäli työntekijä kokee olevansa vain ratas koneistossa, hän harvemmin kokee voivansa toteuttaa itseään työssään. Vaikutusmahdollisuuksiin ja oman työn hallintaan olisi kiinnitettävä huomiota.
Haastava työ ei ole este työhyvinvoinnille, vaan voi pikemminkin lisätä mielenkiintoa työtä kohtaan. Siten terveyskeskustyö ei luultavasti lähtökohtaisesti ole vähemmän mielenkiintoista työterveyshuoltoon verrattuna. Työterveyshuollon asiakkaat ovat homogeenisempi ja terveempi ryhmä. Työn haastavuus kääntyy kuitenkin tällä hetkellä ongelmaksi, koska lääkäreillä ei ole riittävästi aikaa potilasta kohden. Kiire ja resurssipula tekevät työstä liian raskasta.
Myös puuttuvat konsultaatiomahdollisuudet aiheuttavat lisärasitusta. Työ muuttuu liian haastavaksi ja lisää riittämättömyyden tunnetta, jos esimerkiksi mahdollisuutta geriatrian konsultaatioon ei tahdo löytyä monisairaan vanhuksen kohdalla.
Kaikki, mikä madaltaa perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välistä rajaa, tulee mielestäni tarpeeseen. Terveyskeskuksiin pitäisi saada lisää erikoislääkäreitä ja se olisi sekä potilaiden ja lääkäreiden etu. Työhyvinvointiin vaikuttavat yleensä moniammatillisen työskentelyn mahdollisuus ja sosiaalisen tuen määrä. Uskon, että myös näitä tarvittaisiin lisää terveyskeskuksissa. Lääkärin työ on yksinäistä, mutta ihmiset haluavat yleensä työskennellä myös ryhmässä.
Oma lukunsa on prosessien kulku yleensä. Jos lääkärien aika menee etenevissä määrin tietokonetyöhön tai muuhun kuin varsinaiseen potilastyöhön, se on omiaan heikentämään työtyytyväisyyttä.
Myös lääkärivaje itsessään aiheuttaa rasitusta terveysaseman jäljelle jääneiden lääkärien työhön eli myös täyttämättömät vakanssit, puuttuvat sijaiset tai virkojen täyttökiellot heikentävät työtyytyväisyyttä.
Perusterveydenhuollossa olisi siis uskoakseni tehtävissä vielä paljon lääkärivajeen paikkaamiseksi. Lääkäreiden ohella myös hoitajien työhyvinvointiin on etenevissä määrin kiinnitettävä huomiota. Jatkossa yhä useampi asiakas käy ensin hoitajan luona ja hoitajille siirtyy lääkäreiltä tehtäviä. Toivottavasti emme ole muutaman vuoden päästä sellaisessa tilanteessa, että myös hoitajavaje on pahentunut entisestään. Sitä ennen toivon, että terveydenhuollon työhyvinvointiin todella yritetään kaupungin taholta vaikuttaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)