tiistai 20. elokuuta 2013

Subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta ja kestävyysvajeesta


Subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta on jälleen noussut keskustelua Aamulehden tämänpäiväisen jutun seurauksena. Jutusta voi saada toisen vaikutelman, mutta Vihreät ovat perinteisesti kannattaneet subjektiivista päivähoito-oikeutta ja haluan, että kannattavat jatkossakin.

Kyseisessä lehtijutussa subjektiivinen päivähoito-oikeus kytkettiin julkisen talouden kestävyysvajeeseen. Arviot kestävyysvajeen suuruusluokasta vaihtelevat välillä 0,5-8% BKT:sta arvioijasta riippuen. Yleensä puhutaan vähintään 4% vajeesta. Vuodesta 2008 alkaen Suomen valtion velkaantuminen on kiihtynyt ja ongelma on joka tapauksessa todellinen ja ratkaisuja on löydyttävä.

Ratkaisut on kuitenkin laitettava tärkeysjärjestykseen.
Subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen puuttuminen ei ole yksi niistä.

Aamulehden jutussa mainittiin klassinen asetelma. Kaksi työtöntä, jotka vievät lapsensa hoitoon, vaikka ovat itse kotona.

Kuinka monta työtöntä pariskuntaa te tunnette, siis sellaista pariskuntaa, jonka lapset ovat päivähoidossa? Tarkennan vielä: työtöntä pariskuntaa, kahta ihmistä, jotka eivät edes etsi töitä ja jotka voisivat kaikin puolin hyvin hoitaa lapsensa itse kotona? Tunteeko joku yli 5? Yli 50? Ratkaistaanko näiden ihmisten päivähoito-oikeuteen puuttumalla miljardien eurojen suuruinen kestävyysvaje?

On todennäköisesti jopa vahingollista, jos esimerkiksi työttömän maahanmuuttajapariskunnan lapsi ei saisi olla päivähoidossa oppimassa kieltä ja kasvamassa suomalaiseen yhteiskuntaan. On myös perheitä, joissa vanhempien työttömyyden taustalla on päihde- ja/tai mielenterveysongelmia ja joskus näiden perheiden kohdalla on parempi, että lapset jo vanhempien väsymyksen takia ovat kokopäiväisesti hoidossa. Ja ne muut tilanteet: niitä perheitä ei ole niin paljon, että puhuttaisiin samanlaisista mittaluokista kuin esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeiden kohdalla.

Jos pelkkiä mielenterveysperusteisia eläkkeitä saataisiin vähennettyä 20%, niin kestävyysvajeesta häviäisi muutama miljardi. Työurien pidentäminen 2.5:lla vuodella toisi toiset kaksi miljardia. Kyse on isoista asioista, kauanko ja paljonko koko väestö tekee töitä ja kauanko pysymme toimintakykyisinä ikääntyessämme. Kyse on siitä, miten mielenterveyden ongelmia ja tuki-ja liikuntaelinsairauksia hoidetaan, miten työhyvinvointia ja hyvää johtamista edistetään, miten hoidamme vanhuksemme ja kasvatamme lapsemme terveiksi ja työkykyiksi. Miten nostamme ajoissa eläkeikää ja kykenemme nostamaan myös todellista eläkeikää, jotta kestävyysvaje ei pahene ja edessä on lopulta hankalia hätäratkaisuja.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on esimerkki tilanteesta, jossa vaikeaa asiaa yritetään purkaa tarttumalla konkreettisiin asioihin huonolla seurauksella. Konkretiaa tarvitaan, mutta asioiden mittaluokka on muistettava. On paljon vaikeampi sanoa, miten työllisyysastetta nostetaan kuin sanoa, että työttömien vanhempien oikeuksiin pitää puuttua. Vaikka toinen koskisi koko kansaa ja toinen olisi marginaalinen asia.