maanantai 21. maaliskuuta 2022

Valtuustopuheeni hyvinvointisuunnitelmasta eli erityisluokkien merkityksestä

Arvoisa puheenjohtajat, hyvät valtuutetut, 

hyvinvointikertomus sisältää paljon tärkeää tietoa myös meidän luottamushenkilöiden työn tueksi ja nämä ikäkausittaiset hyvinvointisuunnitelmat ovat monessa suhteessa aivan erinomaisia.  

Monet muut ovat puuneet kokonaisuudesta jo hyvin eli nostan vain yhden yksittäisen asia ja se on lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmassa kohdassa 3.1 oleva mittari eli ”Erityisluokkiin varhaiskasvatuksesta ohjautuvien lasten määrä”. 

Tässä siis mittarin mukaan tilanne on sitä parempi, mitä vähemmän lapsia erityisluokkiin ohjautuu. Ymmärtäisin tämän mittarin, jos tilanne olisi se, että meillä aivan selvästi ohjautuisi erityisluokille lapsia, joiden paikka olisi ennemminkin yleisopetuksessa. Mutta meillä on jo alettu purkaa erityisluokkia ja sijoittaa lapsia aiempaa useammin yleisopetukseen ja opettajilta ja muilta ammattilaisilta tuleva viesti on pikemminkin se, että kaikille tarvitseville ei nykyisellään saada paikkaa erityisluokassa. 

Inkluusion toteuttaminen on totta kai tärkeää ja sen tulee aina olla tavoite. Meidän ei tule millään lailla segregoida oppilaita ilman selkeitä perusteluja siihen. Mutta yhtä lailla oppilailla tulee olla oikeus riittävään tukeen.  

Varhaiskasvatuksessa kannatan voimakkaasti inkluusiota, mutta siellä on vielä suhteellisen helppo muodostaa ryhmiä, joissa on sekä tavallisesti kehittyneitä lapsia että erityistä tukea tarvitsevia. On erittäin hyvä, että tässä vaiheessa lasten on mahdollista oppia jäljittelemällä ja saada vertaisryhmässä esimerkkiä erilaisten asioiden tekemisestä. Myös varhaiskasvatuksessa on kuitenkin erittäin tärkeää, että ryhmät ovat hyvin resursoituja. On riittävästi opettajia, hoitajia ja avustajia. 

Kouluiässä seuraukset voivat kuitenkin olla hyvinkin katastrofaaliset, jos lapsi ei kykenekään seuraamaan yleisopetusta eikä saa riittävästi tukea omaan oppimiseensa. Lapsi, joka ei opi koulussa, saattaa syrjäytyä ensin jatko-opinnoista ja sitten myöhemmin laajemminkin. 

Osalla oppilaista on myös sellainen vamma tai sairaus, minkä takia paikka erityisluokalla on itsestäänselvyys. Tässäkin mielessä mittari on outo. 

Kaiken kaikkiaan on lapsia, joille nimenomaan iso opetusryhmä tuottaa haasteita tai joille ei kyetä tuomaan riittävää tukea isoon opetusryhmään, vaan pienryhmä eli erityisluokka on se oppimisen mahdollistava tekijä. Meidän tulisi kyetä pitämään kaikki lapset opetuksessa ja oppimisessa mukana ja yksinkertaisesti osan kohdalla se tapahtuu parhaiten erityisluokalla ja kaikki muut vaihtoehdot ovat vain toiseksi parhaita tai pahimmillaan hyvinkin huonoja. 

Olen tyytyväinen siitä, ett Kajava on muuttanut esitystään ja tämä uusi esitys nro 6.11 on huomattavasti parempi (kyseessä inkluusion toimivuutta selvittävä mittari). Minusta on tärkeää, että inkluusion toimivuutta selvitetään opettajien ja lasten ja heidän perheidensä näkökulmasta, mutta missään nimessä asiasta ei kuulu kysyä niiden luokkien oppilailta, joiden luokkaan on integroitu erityisoppilas. Lasten ei kuulu ottaa kantaa siihen, saako heidän joukossaan olla vammainen tai sairas oppilas. Inkluusiopäätökset tulee tehdä perheiden ja opettajien ja terveydenhuollon ammattilaisten näkemysten ja päätösten pohjalta, ei lasten itsensä. 

-- Tässä vaiheessa puheenvuoron maksimiaika kolme minuuttia päättyi. Jos aikaa olisi vielä ollut, niin olisin jatkanut hetken siitä, millä tavalla erityisoppilaista valitettavan usein sekä politiikassa että muuten puhutaan. Ensinnä ajatellaan lähtökohtaisesti, että nämä kaikki oppilaat käyttäytyvät häiritsevästi. Suinkaan kaikkiin sairauksiin, vammoihin tai muihin tilanteisiin ei liity minkäänlaista häiritsevää käytöstä. Lapsella voi olla cp-vamma, vaikeuksia kommunikoida tai liikkua, hänellä voi olla autismin kirjon häiriö, mikä näkyy voimakkaana vetäytymisenä. 

Hänellä voi olla myöskin vamma, joka aiheuttaa oireilua kovassa metelissä ja hälyssä. Tällöinkään vika ei ole lapsessa vaan ympäristössä, joka ei tuota hänelle tarpeeksi rauhallista oppimisympäristöä. Lähtökohtana pitäisi olla lapsen parhaan turvaaminen, ei lapsesta ongelmana puhuminen. Aikuiset vammaiset kohtaavat paljon syrjintää. Se ei ole ihme, jos syrjivä puhe aloitetaan jo lasten kohdalla.