Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa 19.8.2010 tehtiin päätöksiä muun muassa vaikeavammaisten henkilökohtaisen avun järjestämiseen liittyvissä asioissa sekä hyväksyttiin Espoon perhe- ja lähisuhdeväkivallan vastainen ohjelma nimeltään Puhu – älä lyö!
Päätimme lautakunnassa, että espoolaisille vaikeavammaisille voidaan tarjota henkilökohtaista apua myös palvelusetelin muodossa keväästä 2011 lähtien. Tällä hetkellä henkilökohtainen apu toteutetaan pääsääntöisesti niin sanotulla työnantajamallilla, jossa vammainen toimii itse avustajan työnantajana. Osa vammaisista toimii mielellään työnantajana, mutta on myös paljon vaikeavammaisia, jotka kokevat työnantajana toimimisen aivan liian vaikeana. Joitain heistä palvelusetelimalli saattaa auttaa, mutta olen iloinen siitä, että lautakunta päätti pyytää virkamiehiltä myös esityksen siitä, miten henkilökohtainen apu voitaisiin toteuttaa joko ostopalveluina, kaupungin omana toimintana tai yhteistyössä pääkaupunkiseudun kuntien kanssa.
Sen jälkeen kun palveluseteli on otettu käyttöön, sen toimivuutta on tarkasti seurattava. Tärkeitä kysymyksiä ovat muun muassa palvelun helppokäyttöisyys vammaisen näkökulmasta, kaupungin tarjoama tuki palvelun käyttöön, palvelun laatu, markkinoiden muodostuminen (ilman toimivia markkinoita palvelusetelimalli ei tuo kaivattua valinnanvapautta) ja palvelusetelin optimaalisen arvon määrittäminen pitkällä tähtäimellä sekä tähän liittyvä palvelun kulut kunnalle verrattuna muihin palveluntoteutustapoihin. Vammaiselle itselleen palvelusetelissä ei ole omavastuuta, koska henkilökohtainen apu on lakisääteisesti asiakkaalle maksuton palvelu.
Lautakunnassa hyväksyttiin myös lähisuhde- ja perheväkivallan vastainen ohjelma. Ohjelma menee vielä kaupunginhallituksen ja –valtuuston hyväksyttäväksi.
Ohjelman jalkauttaminen eli sen saattaminen käytäntöön tulee olemaan haaste. Ohjelmasta keskusteltaessa painotin itse yhteistyötä ja koulutusta myös sivistystoimen suuntaan. Lasten kokeman väkivallan havaitsemisessa sivistystoimen alaiset koulut ja päiväkodit ovat ensiarvoisen tärkeitä paikkoja neuvoloiden, hammashoitoloiden ja terveyskeskusten ohella.
Toivoin myös, että ohjelmasta tiedottamisessa panostettaisiin siihen, että samalla kerrotaan millaista ja mistä kaikkialta väkivaltaan on saatavissa apua. Kunnan sosiaalipalveluiden ohella apua sekä kokijoille että tekijöille tarjoavat esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liitto ja sen alaiset organisaatiot. Lasten ja nuorten osalta kannattaa vilkaista Nettiturvakotia. SPR ylläpitää nuorille turvataloja.
Ensiarvoisen tärkeää on, että kunta resursoi sosiaali- ja terveyspalveluihin riittävästi rahaa. Osa väkivallan vastaisesta työstä tehdään lastensuojelun ohella esimerkiksi päihdehuollossa ja perheneuvolassa.
Lähi- ja perheväkivallan ehkäisemisessä paitsi kunta, myös jokainen kuntalainen voi tarvittaessa toimia. Jos epäilee läheisen, aikuisen tai lapsen kokevan väkivaltaa, on asiasta hyvä uskaltaa rohkeasti kysyä. Lapsen ollessa kyseessä, voi tarvittaessa tehdä lastensuojeluilmoituksen. Lähisuhdeväkivalta on ilmiö, joka aiheuttaa usein kokijalleen häpeää. Tekijöillä on myös usein tapana syyllistää uhria. Häpeä voi estää hakemasta apua, tekemästä rikosilmoitusta tai edes kertomasta asiasta kellekään. Väkivaltaan ei ole koskaan syytä ja uhrilla on aina oikeus saada apua.
Tutkimusten mukaan lapsena väkivaltaisessa kodissa eläneet joutuvat aikuisiällä kokemaan muita todennäköisemmin parisuhteessaan väkivaltaa. Myös väkivallan tekijät ovat erittäin usein joutuneet lapsena väkivallan kohteiksi itse. Lasten kokemaan ja näkemään väkivaltaan puuttuminen ehkäisee siis väkivaltaa tulevaisuudessa.
Edellä mainittujen asioiden ohella lautakunnan kokouksessa päätettiin esimerkiksi perustaa vammaisneuvola ja toteuttaa pitkäaikaisasunnottomuuteen liittyviä hankkeita julkisena palveluvelvoitteena.
lauantai 21. elokuuta 2010
tiistai 3. elokuuta 2010
Espoon palveluverkkouudistuksesta
Teimme sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa 10.6 päätöksiä Espoon palveluverkkouudistuksen vaikutuksista sosiaali- ja terveyspalveluihin. Eli siis yksinkertaisesti sanottuna kokouksessa päätettiin, miten karsia ja keskittää palveluita, jotta valtuuston asettaman tuottavuusohjelman tavoitteet toteutuisivat. Kokouksessa päätettiin muun muassa tiivistää neuvolaverkkoa vuoteen 2020 mennessä siten, että nykyisten 27 neuvolan sijasta neuvoloita olisi 18. Hammashoitoloissa samat luvut ovat nykyään 29 ja jatkossa 10, myös laboratorioiden näytteenottopisteitä ja röntgenpisteitä vähennettiin. Päätökset menevät vielä kaupunginvaltuuston käsittelyyn syyskuussa. Kaupungin tiedote asiasta.
Keskustelu lautakunnassa oli vilkasta ja esitin itsekin huoleni ikääntyneiden ihmisten mahdollisuuksista tavoittaa palvelut muun muassa kysymällä, voisiko koululaisille suunnattua hammashoitobussia hyödyntää myös ikäihmisten hoidossa.
Palveluverkkouudistuksen kaltaisten päätösten tekeminen on aina vaikeaa. Ne pakottavat miettimään, mitä palveluja on priorisoitava ja missä palveluissa riittää hieman matalampikin palvelutaso. Sosiaali- ja terveyspoliittisen toimialan ulkopuolelta pidän tärkeimpinä lähipalveluina ehdottomasti päiväkoteja ja kirjastoja. Päiväkoti koskettaa monen vanhemman elämää vuosia jokaisena arkipäivänä. On aiheellista, että matkaan sinne ei tuhraudu ylimääräistä aikaa.
Sosiaali- ja terveyspalveluissa erittäin tärkeää olisi esimerkiksi saada lyhennettyä terveyskeskusten jonoja ja parantaa ajanvarausjärjestelmää. Kesäkuun kokouksessa päätettiin yrittää alkaa tarjota terveyskeskuksissa ilta-aikoja. Myös takaisinsoittojärjestelmää kehitetään. Kokouksessa ei siis tehty pelkästään ikäviä päätöksiä.
Palveluverkkouudistuksessa on olennaista pohtia, miten asioita voitaisiin tehdä toisin ja tässä mielestäni virkamiehet olivatkin kiitettävästi käyttäneet luovuuttaan. Näin voidaan vähentää palveluverkon supistumisen aiheuttamaa haittaa. Esimerkiksi neuvolapalvelujen keskittämisen seurauksena tehdään kaksi isompaa perhekeskusta, joissa on jatkossa tarjolla moniammatillista osaamista ja useita perheille tarkoitettuja palveluja saman katon alla. Aikuissosiaalityötä keskitetään samalle suunnalle KELA:n ja TE-keskuksen kanssa ja pyritään siihen, että työntekijät erikoistuvat tiettyihin asiakasryhmiin ja kehittävät niissä osaamistaan. Myös jalkautuvaa työtä lisätään. Palvelupisteiden sijaintia miettiessä hyvät liikenneyhteydet ovat aina tärkeät.
Kesäkuinen kokous sai minut miettimään, miten vaikeaa on joskus myöntyä siihen, että priorisointeja on tehtävä. Kokouksessa esiintyi myös mielipiteitä siitä, että esimerkiksi röntgenpisteitä ei saisi vähentää yhtään. Kivenlahden röntgenpiste on virkamiesten mukaan ollut nyt jatkuvasti rikki ja uusi maksaisi 1-2 milj. euroa. Koska verotulot vähenevät ja sosiaali- ja terveystoimen menot kasvavat samaan aikaan, jotain on kuitenkin myös tällä sektorilla tehtävä toisin. Itse olen sitä mieltä, että silloin on ensisijaisesti säästettävä seinistä ja erittäin harvoin käytettävistä palveluista, kuten röntgenpisteiden määrästä. (Espoolainen käyttää röntgeniä keskimäärin kerran viidessä vuodessa.)
On toimialoja, joiden palvelutasoa ei missään nimessä pidä heikentää entisestään, kuten vanhusten palvelut. Niissä menolisäysten hillitseminen vaatii uskallusta sijoittaa ennaltaehkäisemiseen eli niihin keinoihin, millä ikääntyvät ihmiset saadaan pysymään mahdollisimman pitkään hyväkuntoisina (liikunta-alennukset, erilainen ryhmätoiminta, omaishoitajien tukeminen..) Myös mielenterveyden häiriöistä kärsivien, syrjäytyneiden ja päihdeongelmaisten kanssa tehtävään työhön pitää panostaa paitsi inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi, niin myös siksi, että mikäli näiden ryhmien ongelmia ei hoideta, kustannukset vain kasvavat tulevaisuudessa.
Palveluverkon uusimisen kaltaisessa tilanteessa on mielestäni hyvä pysähtyä miettimään, mitä sosiaali- ja terveyspolitiikalta todella halutaan myös tulevaisuudessa ja miten erilaisten päätösten seuraukset näkyvät espoolaisten arjessa käytännössä. Haluammeko röntgenin ja hammashoitolan joka kulman taakse vaiko ennemmin, että mielenterveyden ongelmista kärsivä perheenäiti saa ajoissa apua ja kuumeinen lapsi pääsee mahdollisimman nopeasti terveyskeskuksen vastaanotolle.
Keskustelu lautakunnassa oli vilkasta ja esitin itsekin huoleni ikääntyneiden ihmisten mahdollisuuksista tavoittaa palvelut muun muassa kysymällä, voisiko koululaisille suunnattua hammashoitobussia hyödyntää myös ikäihmisten hoidossa.
Palveluverkkouudistuksen kaltaisten päätösten tekeminen on aina vaikeaa. Ne pakottavat miettimään, mitä palveluja on priorisoitava ja missä palveluissa riittää hieman matalampikin palvelutaso. Sosiaali- ja terveyspoliittisen toimialan ulkopuolelta pidän tärkeimpinä lähipalveluina ehdottomasti päiväkoteja ja kirjastoja. Päiväkoti koskettaa monen vanhemman elämää vuosia jokaisena arkipäivänä. On aiheellista, että matkaan sinne ei tuhraudu ylimääräistä aikaa.
Sosiaali- ja terveyspalveluissa erittäin tärkeää olisi esimerkiksi saada lyhennettyä terveyskeskusten jonoja ja parantaa ajanvarausjärjestelmää. Kesäkuun kokouksessa päätettiin yrittää alkaa tarjota terveyskeskuksissa ilta-aikoja. Myös takaisinsoittojärjestelmää kehitetään. Kokouksessa ei siis tehty pelkästään ikäviä päätöksiä.
Palveluverkkouudistuksessa on olennaista pohtia, miten asioita voitaisiin tehdä toisin ja tässä mielestäni virkamiehet olivatkin kiitettävästi käyttäneet luovuuttaan. Näin voidaan vähentää palveluverkon supistumisen aiheuttamaa haittaa. Esimerkiksi neuvolapalvelujen keskittämisen seurauksena tehdään kaksi isompaa perhekeskusta, joissa on jatkossa tarjolla moniammatillista osaamista ja useita perheille tarkoitettuja palveluja saman katon alla. Aikuissosiaalityötä keskitetään samalle suunnalle KELA:n ja TE-keskuksen kanssa ja pyritään siihen, että työntekijät erikoistuvat tiettyihin asiakasryhmiin ja kehittävät niissä osaamistaan. Myös jalkautuvaa työtä lisätään. Palvelupisteiden sijaintia miettiessä hyvät liikenneyhteydet ovat aina tärkeät.
Kesäkuinen kokous sai minut miettimään, miten vaikeaa on joskus myöntyä siihen, että priorisointeja on tehtävä. Kokouksessa esiintyi myös mielipiteitä siitä, että esimerkiksi röntgenpisteitä ei saisi vähentää yhtään. Kivenlahden röntgenpiste on virkamiesten mukaan ollut nyt jatkuvasti rikki ja uusi maksaisi 1-2 milj. euroa. Koska verotulot vähenevät ja sosiaali- ja terveystoimen menot kasvavat samaan aikaan, jotain on kuitenkin myös tällä sektorilla tehtävä toisin. Itse olen sitä mieltä, että silloin on ensisijaisesti säästettävä seinistä ja erittäin harvoin käytettävistä palveluista, kuten röntgenpisteiden määrästä. (Espoolainen käyttää röntgeniä keskimäärin kerran viidessä vuodessa.)
On toimialoja, joiden palvelutasoa ei missään nimessä pidä heikentää entisestään, kuten vanhusten palvelut. Niissä menolisäysten hillitseminen vaatii uskallusta sijoittaa ennaltaehkäisemiseen eli niihin keinoihin, millä ikääntyvät ihmiset saadaan pysymään mahdollisimman pitkään hyväkuntoisina (liikunta-alennukset, erilainen ryhmätoiminta, omaishoitajien tukeminen..) Myös mielenterveyden häiriöistä kärsivien, syrjäytyneiden ja päihdeongelmaisten kanssa tehtävään työhön pitää panostaa paitsi inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi, niin myös siksi, että mikäli näiden ryhmien ongelmia ei hoideta, kustannukset vain kasvavat tulevaisuudessa.
Palveluverkon uusimisen kaltaisessa tilanteessa on mielestäni hyvä pysähtyä miettimään, mitä sosiaali- ja terveyspolitiikalta todella halutaan myös tulevaisuudessa ja miten erilaisten päätösten seuraukset näkyvät espoolaisten arjessa käytännössä. Haluammeko röntgenin ja hammashoitolan joka kulman taakse vaiko ennemmin, että mielenterveyden ongelmista kärsivä perheenäiti saa ajoissa apua ja kuumeinen lapsi pääsee mahdollisimman nopeasti terveyskeskuksen vastaanotolle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)