Lähikoulupilotista, varhaiskasvatuksen palvelusetelistä sekä talousarviosta

Avaan hieman pidemmällä tekstillä Espoon opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan varapuheenjohtajan ominaisuudessa muutamia viime aikoina kuntapolitiikassa puhuttaneita asioita. Näitä ovat erityisen tuen oppilaiden integroiminen yleisopetukseen, varhaiskasvatuksen palveluseteli sekä sivistystoimen budjetti kaupungin talousarviossa.

Ns. Lähikoulupilotista ensiksi. Kaupungilla on ollut 2019 syksystä alkaen kokeilu, jossa oppimisen erityisvaikeuksia omaavia ensimmäiselle ja seitsemännelle luokalle meneviä oppilaita sijoitetaan yleisopetuksen luokkiin. Tätä on suunniteltu laajennettavaksi 2021 syksystä alkaen (nyt mukana ollut vain tietty otos kouluja) ja se on aiheuttanut paljon keskustelua. 

Paperilla arvioituna pilotti vaikuttaa sujuneen hyvin. Arviointitulokset eli opettajilta saatu palaute on koko ajan parantunut. Alustavasti tarkasteltuna oppimistulokset ovat olleet hyviä. Muutamilla oppilailla tuen tarve on todettu aiemmin ajateltua isommaksi ja heidät on siirretty erityisluokille. Malli siis koskee vain osaa erityisen tuen oppilaista ja esimerkiksi kehitysvammaisten ja autististen lasten erityisluokat yms kaupunkitasoinen erityisopetus jatkaa.

Samaan aikaan opettajilta tulee kuitenkin paljon todella huolestuneita viestejä siitä, että pilottia laajennettaisiin eli oppimisen erityisvaikeuksien kohdalla integroinnista yleisopetukseen tulisi yleinen käytäntö.

Tästä ymmärtää sen, miten voimakkaasti opettajat ovat nykyään kuormittuneita. Ajatus siitä, että luokkaan tulisi keskimääräistä enemmän resursseja vaativia oppilaita voi tuntua heti raskaalta. Ja ymmärrän tämän kyllä. Vaikka oppilaan mukana tulee sama summa rahaa kuin erityisluokalla ollessa ts. koulu voi käyttää tätä avustaja- erityisopettaja- jne rekrytointeihin, niin silti kyse ei ole samasta asiasta kuin että luokassa olisi 10 erityisen tuen oppilasta ja erityisluokanopettaja – jos nämä oppilaat lähtevät vaikkapa viiteen eri kouluun, niin mukana tulee vain 20% aiemmasta resurssista. Samaan aikaan ryhmät ovat nykyään hyvin heterogeenisiä ja ihan yleisopetuksen oppilailla saattaa olla paljonkin erilaisia haasteita. Meidän poliitikkojen tulisi myös saada lisättyä paitsi opetuksen, myös oppilashuollon resursseja.

Siitä ei myöskään pääse mihinkään, että yleisopetuksen luokat ovat isoja ja monelle oppilaalle pelkästään isossa ryhmässä toimiminen on haaste. Erityisopettajan tai avustajan tuki ei riitä, jos ongelma on isossa, meluisassa ryhmässä.

Ja samaan aikaan ymmärrän, miksi pilotti on alun perin kehitetty. Kansalliset ja kansainväliset sopimukset ohjaavat siihen, että oppilaita tulisi segregoida niin vähän kuin mahdollista. Jokainen erityisryhmään laittamispäätös pitää miettiä huolella. Siitä on myös tutkimusnäyttöä, että erityisluokilla oppimistulokset voivat jäädä huonommiksi – samaan aikaan tietenkin osa oppilaista saattaa suorastaan syrjäytyä yleisopetuksessa. 

Mutta asia on monimutkainen. Oppilaiden tilanteet ja diagnoosit eivät välttämättä myöskään ole selkeitä. Yleisopetuksen luokat voivat myös hyötyä erityisopettajan tuesta suuresti ja oppilaille voi olla hyvä kohdata erilaisia ihmisiä. Välillä integrointikeskusteluissa on suorastaan ärsyttävää se, miten vahvasti saatetaan haluta, että kaikki millään lailla normaalijakaumasta poikkeavat oppilaat ajatellaan automaattisesti erityisluokille. On aina hyvä kyseenalaistaa, että onko nykyhetkessä jotain, mitä voisi tehdä toisin. Onko meidän mahdollista tuoda erilaisia ihmisiä yhteen niin, että lopputulos on segregoimista parempi.

Olennaisinta asiassa mielestäni on se, että on riittävästi vaihtoehtoja ja resursseja ja päätökset kyetään kaikissa olosuhteissa tekemän yksilöllisesti. Ajattelen niin, että meidän tulee kyetä sekä säilyttämään erityisluokkia että katsomaan tarkasti, onko joidenkin oppilaiden etu tulla nykyistä useammin sijoitetuksi yleisopetukseen. 

Tilanne, jossa oppimisen erityisvaikeuksia omaava oppilas automaattisesti menisi yleisopetukseen, ei kuitenkaan mielestäni ole hyvä. Meillä tulee olla erilaisia luokkia, koska myös oppilaiden tilanteet ovat erilaisia. Joidenkin etu on kerta kaikkiaan olla pääsääntöisesti pienluokassa. Opettajien kokemaan kuormitukseen tulisi myös kiinnittää voimakkaasti huomiota ja pitää tämä koko ajan mielessä opetuksen resursointia mietittäessä.

Erityisen tärkeää olisi kehittää yleisopetusta siihen suuntaan, että se on kaikille oppilaille hyvä paikka. Jos koulu perustuu pitkälle avoimiin ja muunneltaviin tilaratkaisuihin, melu on merkittävä ongelma ja oppilaita on paljon yhdessä tilassa, niin se väistämättä vaikeuttaa ison osan lasten olemista ja oppimista. Ihminen on todennäköisesti rakennettu niin, että hän tarvitsee seinät ympärilleen ja rauhaa. Ei tarvitse olla kovin ihmeellisiä aistisäätelyn haasteita, että kaikki nykyaikaiset ratkaisut eivät todellakaan toimi. Yhtä lailla pienet ryhmät ja riittävä määrä opetushenkilökuntaa ja avustajia tukevat ihan kaikkia oppilaita. On todella onnetonta, jos koulussa ja yleisopetuksessa itsessään on asioita, jotka vaativat oppilaan siirtämistä erityisluokalle.

Asia kaksi. Varhaiskasvatuksen palveluseteli. Sivistystoimessa on viime vuosina työstetty palveluseteliä, jonka avulla perheet voivat ottaa nykyistä helpommin vastaan paikan myös yksityisessä päiväkodissa. Tällä hetkellä paikka yksityisessä tulee todella isolla osalla perheistä aivan merkittävästi julkista päiväkotia kalliimmaksi. 25% perheistä on niin pienituloisia, että he eivät maksa julkisesta päivähoidosta mitään. Yksityisten palveluntuottajien osuutta halutaan nostaa myös siksi, että siten saatetaan saada pienennettyä kunnan investointitarvetta eli yksityiset hankkivat tilat itse ja kunnan tarvitsee rakennuttaa niitä vähemmän.

Opetus- ja varhaiskasvatuslautakunta hyväksyi virkamiesten laatiman pohjaesityksen, mutta kaupunginhallitus teki siihen joitakin muutoksia (me vihreät edelleen pohjaesityksen kannalla). Muutokset ovat sillä lailla erittäin ongelmallisia, että ne tuottavat satojen tuhansien eurojen lisäkustannuksen ja tämä summa on otettava muualta pois eli se voi johtaa pahimmillaan esimerkiksi avoimesta varhaiskasvatuksesta (kerhot ja asukaspuistot) leikkaamiseen. Virkamiesesitys olisi mahtunut kaupungin talousarvioon, mutta uusi esitys pakottaa lisäsäästöihin.

Syntynyt tilanne kuvaa päätöksenteon monimutkaisuutta. Monet pienet palveluntuottajat olivat varmasti tyytyväisiä tehtyyn päätökseen. Ne ovat olleet huolissaan siitä, pystyvätkö pyörittämään jatkossa toimintaa saadulla korvauksella. Ideaalitilanteessa kaupunki olisi jatkanut nykyisiä ostopalvelusopimuksia, mutta nykyään laki vaatii kilpailuttamaan ne eli nykytilanteesta tulisi päästä eroon, vaikka kuinka haluaisimme pitää ostopalvelut nykyisellään. Haluan todella itsekin nämä päiväkodit pitää ja olen toivonut, että näitä tuetaan palvelusetelimalliin siirtymisessä niin paljon kuin mahdollista, kaikki hallinto pitää tehdä mahdollisimman helpoksi ja niin edelleen.

On hyvin mahdollista, että korvaussummat eivät lopulta liity siihen, mitkä päiväkodit jatkavat ja mitkä eivät ja monet vanhempainyhdistysten pyörittämät päiväkodit eivät yksinkertaisesti kykene siirtymään yrittäjämäiseen palvelusetelimalliin. Tällöin me maksamme yksityisille palveluntuottajille eli pahimmillaan muutamille isoille ketjuille vain yksinkertaisesti enemmän kuin olisi ollut järkevää. Olen istunut valmistelijoiden kanssa asian ympärillä useamman kerran ja olin vakuuttunut siitä, että päätetyt korvaussummat olivat perusteltuja. Kokoomuksen johdolla kaupunginhallituksessa äänin 8-7 syntynyt päätös johtaa pohjaesityksessä olleen ohella miljoonien lisäkustannuksiin jo muutamissa vuosissa. Tämä kaikki raha on jostain muualta pois. 

Toivon todella, että investointeja saadaan nyt myös vähennettyä. Mitenkään selvää se ei ole, sillä palveluseteliin tulee 50 euron ns. hintakatto (pohjaesityksessä 40 euroa) eli tämän verran palveluntuottajat saavat laskuttaa kunnallisen maksun päälle. Kun korkein varhaiskasvatusmaksu 288 euroa tulee jo varsin maltillisilla tuloilla, niin on selvää, että tuo 50 euroa vielä lisää on aivan liikaa monille perheille. Ja tosiaan joka neljäs perhe ei maksa edes kunnallisen alinta maksua. Eli välttämättä tarve julkisille päiväkodeille ei vähene juuri lainkaan.

Julkisen palveluverkon on oltava riittävän tiheä. Ei voi olla niin, että osa perheistä joutuisi ottamaan vastaan päiväkotipaikan hankalien yhteyksien päästä ja niiden, joilla olisi varaa maksaa, tilanne olisi parempi. Päiväkotipaikan sijainti on aivan merkittävästi arkeen vaikuttava asia. Yksityisissä päiväkodeissa ei myöskään näillä näkymin tule edelleenkään olemaan ryhmiä tehostetun tai erityisen tuen tarpeessa oleville lapsille (laaja-alaisen erityisopettajan tuki jatkossa saadaan palvelusetelipäiväkoteihin) ja ei voi olla niin, että nämä lapset joutuisivat lähtemään jonnekin kauemmaksi päiväkoteihin.

Julkisten päiväkotien tulee siis olla toiminnan kivijalka jatkossakin. Tässä pätee mielestäni sama kuin terveyspalveluihin. Julkinen on perusta, jota yksityinen täydentää. Yksityisiä on todellakin myös hyvä olla, mutta toimintaa ei tule perustaa niiden varaan.

Kolmantena ja viimeisenä asiana talousarvioesitys. Neuvottelut ovat käynnissä ja toivon todella, että opetukseen nyt sisältyviä leikkauksia saadaan vielä torpattua. Perusopetukseen on suunnitteilla yli kuuden miljoonan leikkaukset ja lukioon yli miljoonan. Tällainen leikkaussumma on aivan sietämätön. Jos jonnekin pitäisi saada lisää rahaa ja resursseja, niin perusopetukseen. Ja jos sieltä otetaan, niin se vaikuttaa lastemme ja nuortemme tulevaisuuteen. 

Ala- ja yläkoulujen merkitys on vain valtava. Toiseen asteeseen sijoittaminen ei auta, jos ongelmat ovat syntyneet jo aikaisemmin. Ja tällä en todellakaan väheksy lukioiden leikkauksia: myös ne olisi saatava peruttua. Nyt ne kohdistuisivat myös kursseihin, joilla on merkitystä ylioppilastutkintoon valmistauduttaessa. 

Myös näistä syistä edellisessä kohdassa mainitsemani ylimääräiset rahalliset panostukset yksityisille päivähoidontuottajille ovat ongelmallisia. Samaan aikaan olemme tilanteessa, jossa esitetään leikkauksia, jotka kohdentuvat suoraan lapsille ja nuorille. Kuten edellä olen kuvannut, perusopetuksessa ollaan jo nyt tiukilla ja tarvetta olisi pikemminkin lisäresursseihin. Koulutuksen periytyvyyden on jo huomattu Suomessa jälleen kasvaneen ja tämä kertoo todennäköisesti siitä, että sillä on yhä enemmän merkitystä, että miten vanhemmat pystyvät lapsiaan opinnoissaan tukemaan. Tämä kertoo myös siitä, miten tärkeää olisi, että perusopetuksessa olisi riittävästi opettajia – riittävän pienet ryhmäkoot, koulunkäynnin avustajia ja oppilashuollon resursseja ja niin edelleen.

Toivon valtuustoryhmien neuvottelijoilta viisautta. Jonkin verran rahaa neuvotteluissa on perinteisesti kireässäkin taloustilanteessa liikkunut rahaa ja nyt sitä olisi syytä sivistystoimeen lisätä. Valtiovallalta toivon myös valtionosuusjärjestelmän kehittämistä edelleen. Tällä hetkellä espoolaisten verotuloja siirtyy muualle Suomeen noin 170 miljoonaa euroa vuodessa ja edes pienelle osalle tästä summasta olisi todellakin meillä omasta takaa tarvetta. Muilla maakunnilla ja alueilla on omia haasteitaan, mutta tästä huolimatta isojen kaupunkien tilanne, kuten kasvun aiheuttama investointitarve ja muut alueelliset erot tulisi huomioida nykyistä paremmin.

Palvelusetelin käyttöä seurattava järjestelmällisesti

(Länsiväylä 9.3.2011) Viime syksynä tuli voimaan sosiaali- ja terveyspalveluiden ostoa koskeva palvelusetelilaki. Kunnat päättävät siitä, otetaanko kunnassa palveluseteli käyttöön vai ei. Niin ikään kunnat tekevät valinnan siitä, missä palveluissa ja missä laajuudessa palveluseteliä käytetään.

Palvelusetelin idea on, että kunta antaa asukkaalleen palvelusetelin ja asukas itse valitsee palvelutarjoajan. Palveluseteli voi korvata kulut osittain tai kokonaisuudessaan. Palveluseteli ei muuta kunnan perustehtävää - kunnan tehtävä on tarjota asukkailleen heidän tarvitsemansa palvelut välittämättä siitä, kuka palvelut viime kädessä tuottaa.

Kyseessä on kuitenkin kunnille merkittävä strateginen linjaus. Palvelusetelin käyttöä ei pidä miettiä vain yksi tapaus kerrallaan, vaan samassa yhteydessä tulee tarkastella kokonaisuutta.

Parhaimmillaan palveluseteli parantaa kuntalaisten mahdollisuutta päättää asioistaan. Esimerkiksi Ruotsissa Tukholman seudulla asukkaat saavat vapaasti valita, mistä terveyspalvelunsa hakevat. Etuna on myös se, että kunnat saavat tietoa niistä palveluntarjoajista joihin asiakkaat ovat tyytyväisiä sekä tiedon niistä yrityksistä, joiden palveluita asukkaat eivät halua käyttää. Parhaimmillaan palveluseteli lisää myös tarjolla olevien vaihtoehtojen määrää.

Riskejäkin on. Jos palveluntarjoajien väille ei synny kilpailua eikä markkinoita, todellista valinnanvapautta ei ole ja palvelun hinta saattaa kohota korkeaksi. Jos palveluseteli korvaa vain pienen osan kustannuksista, pienituloisimmat eivät pääse valitsemaan. Jos kunnan oman palvelutarjonnan määrä samaan aikaan jopa vähenee, valinnanmahdollisuudet parantuvat vain niillä, joilla on varaa maksaa lisää palveluista.

Lain mukaan palvelusetelin käyttö on vapaavalintaista, eli asukas voi kieltäytyä käyttämästä sitä. Palveluseteli voi tulla asiakkaalle liian kalliiksi tai tuntua esimerkiksi vaikeavammaisen näkökulmasta liian hankalalta käyttää.

Kieltäytymisen täytyy voida olla oikeasti mahdollista, joten kunnan täytyy jatkossakin järjestää palveluita joko omana tuotantona tai ostopalveluina.

Palveluseteli ei saa tarkoittaa sitä, että kaupunki tarjoaa esimerkiksi aiempaa vähemmän hoivakotipaikkoja joko omana tuotantona tai ostopalveluna. Palvelusetelin arvon pitää niin ikään olla realistinen eikä siitä saa muodostua säästökeino. Kuntalaisen omavastuuosuus ei saa palvelusetelin varjolla nousta. Kunnan palvelutaso pitää säilyttää, ja palvelusetelin avulla sitä pitää lähinnä täydentää.

Espoossa palveluseteli on käytössä tai kokeilussa muun muassa vammaispalvelulain mukaisessa henkilökohtaisessa avussa, kotipalveluissa ja vanhusten palvelujen hoiva-asumisessa. Palvelusetelin toimivuutta on seurattava tarkasti. Kyseessä on uusi palveluiden järjestämismuoto, joka todennäköisesti sopii joihinkin palveluihin paremmin kuin toisiin.

Niin sosiaali- ja terveyslautakunnan, kaupunginhallituksen kuin valtuustonkin on syytä seurata palvelusetelimallin toimivuutta ennen uusia linjauksia. Esimerkiksi Helsingissä palvelusetelimalli on nostanut hoiva-asumisen kustannuksia. Potentiaalia palvelusetelissä on, mutta se pitää osata käyttää.

Tony Hagerlund
Espoon kaupunginhallituksen jäsen (vihr)

Pinja Nieminen
Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (vihr)

Sosiaali- ja terveyslautakunnan kokous 19.8.2010

Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa 19.8.2010 tehtiin päätöksiä muun muassa vaikeavammaisten henkilökohtaisen avun järjestämiseen liittyvissä asioissa sekä hyväksyttiin Espoon perhe- ja lähisuhdeväkivallan vastainen ohjelma nimeltään Puhu – älä lyö!

Päätimme lautakunnassa, että espoolaisille vaikeavammaisille voidaan tarjota henkilökohtaista apua myös palvelusetelin muodossa keväästä 2011 lähtien. Tällä hetkellä henkilökohtainen apu toteutetaan pääsääntöisesti niin sanotulla työnantajamallilla, jossa vammainen toimii itse avustajan työnantajana. Osa vammaisista toimii mielellään työnantajana, mutta on myös paljon vaikeavammaisia, jotka kokevat työnantajana toimimisen aivan liian vaikeana. Joitain heistä palvelusetelimalli saattaa auttaa, mutta olen iloinen siitä, että lautakunta päätti pyytää virkamiehiltä myös esityksen siitä, miten henkilökohtainen apu voitaisiin toteuttaa joko ostopalveluina, kaupungin omana toimintana tai yhteistyössä pääkaupunkiseudun kuntien kanssa.

Sen jälkeen kun palveluseteli on otettu käyttöön, sen toimivuutta on tarkasti seurattava. Tärkeitä kysymyksiä ovat muun muassa palvelun helppokäyttöisyys vammaisen näkökulmasta, kaupungin tarjoama tuki palvelun käyttöön, palvelun laatu, markkinoiden muodostuminen (ilman toimivia markkinoita palvelusetelimalli ei tuo kaivattua valinnanvapautta) ja palvelusetelin optimaalisen arvon määrittäminen pitkällä tähtäimellä sekä tähän liittyvä palvelun kulut kunnalle verrattuna muihin palveluntoteutustapoihin. Vammaiselle itselleen palvelusetelissä ei ole omavastuuta, koska henkilökohtainen apu on lakisääteisesti asiakkaalle maksuton palvelu.

Lautakunnassa hyväksyttiin myös lähisuhde- ja perheväkivallan vastainen ohjelma. Ohjelma menee vielä kaupunginhallituksen ja –valtuuston hyväksyttäväksi.

Ohjelman jalkauttaminen eli sen saattaminen käytäntöön tulee olemaan haaste. Ohjelmasta keskusteltaessa painotin itse yhteistyötä ja koulutusta myös sivistystoimen suuntaan. Lasten kokeman väkivallan havaitsemisessa sivistystoimen alaiset koulut ja päiväkodit ovat ensiarvoisen tärkeitä paikkoja neuvoloiden, hammashoitoloiden ja terveyskeskusten ohella.

Toivoin myös, että ohjelmasta tiedottamisessa panostettaisiin siihen, että samalla kerrotaan millaista ja mistä kaikkialta väkivaltaan on saatavissa apua. Kunnan sosiaalipalveluiden ohella apua sekä kokijoille että tekijöille tarjoavat esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liitto ja sen alaiset organisaatiot. Lasten ja nuorten osalta kannattaa vilkaista Nettiturvakotia. SPR ylläpitää nuorille turvataloja.

Ensiarvoisen tärkeää on, että kunta resursoi sosiaali- ja terveyspalveluihin riittävästi rahaa. Osa väkivallan vastaisesta työstä tehdään lastensuojelun ohella esimerkiksi päihdehuollossa ja perheneuvolassa.

Lähi- ja perheväkivallan ehkäisemisessä paitsi kunta, myös jokainen kuntalainen voi tarvittaessa toimia. Jos epäilee läheisen, aikuisen tai lapsen kokevan väkivaltaa, on asiasta hyvä uskaltaa rohkeasti kysyä. Lapsen ollessa kyseessä, voi tarvittaessa tehdä lastensuojeluilmoituksen. Lähisuhdeväkivalta on ilmiö, joka aiheuttaa usein kokijalleen häpeää. Tekijöillä on myös usein tapana syyllistää uhria. Häpeä voi estää hakemasta apua, tekemästä rikosilmoitusta tai edes kertomasta asiasta kellekään. Väkivaltaan ei ole koskaan syytä ja uhrilla on aina oikeus saada apua.

Tutkimusten mukaan lapsena väkivaltaisessa kodissa eläneet joutuvat aikuisiällä kokemaan muita todennäköisemmin parisuhteessaan väkivaltaa. Myös väkivallan tekijät ovat erittäin usein joutuneet lapsena väkivallan kohteiksi itse. Lasten kokemaan ja näkemään väkivaltaan puuttuminen ehkäisee siis väkivaltaa tulevaisuudessa.

Edellä mainittujen asioiden ohella lautakunnan kokouksessa päätettiin esimerkiksi perustaa vammaisneuvola ja toteuttaa pitkäaikaisasunnottomuuteen liittyviä hankkeita julkisena palveluvelvoitteena.