Valtuustopuheeni Espoon 2021 talousarvioesityksestä

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut. Olen tyytyväinen siitä, että talousarvioneuvotteluissa onnistuttiin loiventamaan opetukseen ja sivistykseen kohdistuvia leikkauksia, mutta huolissani siitä, että perusopetukseen jäi kuitenkin yli kolmen miljoonan euron määrärahaleikkaus.

Perusopetus on se paikka, mitä pitäisi pikemminkin resursoida nykyistä enemmän. Myös ja erityisesti kriisiaikoina. Panostamalla perusopetukseen eli esimerkiksi turvaamalla riittävän pienet opetusryhmät ja koulunkäyntiavustajien määrän torjumme syrjäytymistä ja edistämme ihan kaikkien oppilaiden oppimista. 

Kääntäen säästöt täällä voivat aiheuttaa paljon isompia kustannuksia toisaalla, jos oppimistulokset heikkenevät tai osa oppilaista tarvitsee enemmän sosiaali- ja terveyspalveluja oppimisen haasteiden takia. Aina olisi parempi, että ongelmia ennaltaehkäistäisiin ja lapsia tuettaisiin ajoissa riittävästi. 

Tässä yhteydessä kannan huolta myös oppilas- ja opiskeluhuollon resursoinnista ja olen jättänyt seuraavan toivomusesityksen: ”Valtuusto toivoo, että oppilas- ja opiskeluhuollon resurssien riittävyyttä seurataan vuonna 2021 erityisen tarkkaan, jotta koronaepidemian vaikutuksia lapsiin ja nuoriin kyetään tarvittaessa torjumaan parantamalla oppilashuollon saatavuutta.”

Esimerkiksi koulukuraattorit ja psykologit ovat olleet jo aiemmin erittäin työllistettyjä ja samaan aikaan lapset ja nuoret raportoivat yhä useammin erilaisista mielialaoireista. Etäopetukseen siirtyminen vähintään toisen asteen osalta tulee osalla oppilaista lisäämään erinäisiä haasteita ja epidemialla on myös monen oppilaan vanhempiin ja perheeseen negatiivisia vaikutuksia esimerkiksi lisääntyvän työttömyyden muodossa. 

Meidän tulisi nyt yhdessä pyrkiä siihen, että tuemme lapsiamme ja nuoriamme tässä tilanteessa ja autamme heitä kohti valoisampaa tulevaisuutta useilla erilaisilla keinoilla, joista koulutukseen, oppilas- ja opiskeluhuoltoon sekä yleisesti mielenterveyspalveluihin panostamisella on suuri merkitys.

——

Puheiden maksimipituus kolme minuuttia on hyvin lyhyt aika ja se kattoi suunnilleen tuon puheen. Jos olisin jonkin muun noston tehnyt vielä budjetista, niin se olisi voinut olla esimerkiksi se, että olen iloinen siitä, että Espoo maksaa kotihoidontuen kuntalisää jatkossa 160 euroa/kk siihen asti, kun lapsi on 2.5 -vuotias. Helsinki on päättänyt lakkauttaa lisän jo yli 1-vuotiailta. Yhä useampi lapsi itse asiassa aloittaa varhaiskasvatuksen jo pian ensimmäisen ikävuoden jälkeen, mutta toivon kuitenkin, että vanhemmilla säilyy vielä vaihtoehtoja hoidon järjestämisessä lapsen ensimmäisinä ikävuosina. Joillekin perheille 1-vuotiaana päiväkodin aloittaminen on toivottu ratkaisu ja varhaiskasvatus on yksinkertaisesti järjestettävä niin, että lapsen voi tuolloin viedä hoitoon hyvillä mielin. Toisille perheille ja lapsille parempi ratkaisu on kuitenkin olla muutama vuosi kotona ja toivon, että tämä on jatkossakin mahdollista. Pääkaupunkiseudulla elinkustannukset ovat niin kovat, että kotihoidontuen kuntalisä on monille perheille erittäin tärkeä. Ilman sitä mahdollisuus hoitaa lasta kotona saattaa määräytyä tulotason mukaan ja tämä ei ole toivottavaa kehitystä. Valintavaihtoehtojen määrän mahdollistaminen ja ihmisten erilaisten tilanteiden huomioiminen ovat ylipäätänsä politiikassa hyvin tärkeitä.

Lähikoulupilotista, varhaiskasvatuksen palvelusetelistä sekä talousarviosta

Avaan hieman pidemmällä tekstillä Espoon opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan varapuheenjohtajan ominaisuudessa muutamia viime aikoina kuntapolitiikassa puhuttaneita asioita. Näitä ovat erityisen tuen oppilaiden integroiminen yleisopetukseen, varhaiskasvatuksen palveluseteli sekä sivistystoimen budjetti kaupungin talousarviossa.

Ns. Lähikoulupilotista ensiksi. Kaupungilla on ollut 2019 syksystä alkaen kokeilu, jossa oppimisen erityisvaikeuksia omaavia ensimmäiselle ja seitsemännelle luokalle meneviä oppilaita sijoitetaan yleisopetuksen luokkiin. Tätä on suunniteltu laajennettavaksi 2021 syksystä alkaen (nyt mukana ollut vain tietty otos kouluja) ja se on aiheuttanut paljon keskustelua. 

Paperilla arvioituna pilotti vaikuttaa sujuneen hyvin. Arviointitulokset eli opettajilta saatu palaute on koko ajan parantunut. Alustavasti tarkasteltuna oppimistulokset ovat olleet hyviä. Muutamilla oppilailla tuen tarve on todettu aiemmin ajateltua isommaksi ja heidät on siirretty erityisluokille. Malli siis koskee vain osaa erityisen tuen oppilaista ja esimerkiksi kehitysvammaisten ja autististen lasten erityisluokat yms kaupunkitasoinen erityisopetus jatkaa.

Samaan aikaan opettajilta tulee kuitenkin paljon todella huolestuneita viestejä siitä, että pilottia laajennettaisiin eli oppimisen erityisvaikeuksien kohdalla integroinnista yleisopetukseen tulisi yleinen käytäntö.

Tästä ymmärtää sen, miten voimakkaasti opettajat ovat nykyään kuormittuneita. Ajatus siitä, että luokkaan tulisi keskimääräistä enemmän resursseja vaativia oppilaita voi tuntua heti raskaalta. Ja ymmärrän tämän kyllä. Vaikka oppilaan mukana tulee sama summa rahaa kuin erityisluokalla ollessa ts. koulu voi käyttää tätä avustaja- erityisopettaja- jne rekrytointeihin, niin silti kyse ei ole samasta asiasta kuin että luokassa olisi 10 erityisen tuen oppilasta ja erityisluokanopettaja – jos nämä oppilaat lähtevät vaikkapa viiteen eri kouluun, niin mukana tulee vain 20% aiemmasta resurssista. Samaan aikaan ryhmät ovat nykyään hyvin heterogeenisiä ja ihan yleisopetuksen oppilailla saattaa olla paljonkin erilaisia haasteita. Meidän poliitikkojen tulisi myös saada lisättyä paitsi opetuksen, myös oppilashuollon resursseja.

Siitä ei myöskään pääse mihinkään, että yleisopetuksen luokat ovat isoja ja monelle oppilaalle pelkästään isossa ryhmässä toimiminen on haaste. Erityisopettajan tai avustajan tuki ei riitä, jos ongelma on isossa, meluisassa ryhmässä.

Ja samaan aikaan ymmärrän, miksi pilotti on alun perin kehitetty. Kansalliset ja kansainväliset sopimukset ohjaavat siihen, että oppilaita tulisi segregoida niin vähän kuin mahdollista. Jokainen erityisryhmään laittamispäätös pitää miettiä huolella. Siitä on myös tutkimusnäyttöä, että erityisluokilla oppimistulokset voivat jäädä huonommiksi – samaan aikaan tietenkin osa oppilaista saattaa suorastaan syrjäytyä yleisopetuksessa. 

Mutta asia on monimutkainen. Oppilaiden tilanteet ja diagnoosit eivät välttämättä myöskään ole selkeitä. Yleisopetuksen luokat voivat myös hyötyä erityisopettajan tuesta suuresti ja oppilaille voi olla hyvä kohdata erilaisia ihmisiä. Välillä integrointikeskusteluissa on suorastaan ärsyttävää se, miten vahvasti saatetaan haluta, että kaikki millään lailla normaalijakaumasta poikkeavat oppilaat ajatellaan automaattisesti erityisluokille. On aina hyvä kyseenalaistaa, että onko nykyhetkessä jotain, mitä voisi tehdä toisin. Onko meidän mahdollista tuoda erilaisia ihmisiä yhteen niin, että lopputulos on segregoimista parempi.

Olennaisinta asiassa mielestäni on se, että on riittävästi vaihtoehtoja ja resursseja ja päätökset kyetään kaikissa olosuhteissa tekemän yksilöllisesti. Ajattelen niin, että meidän tulee kyetä sekä säilyttämään erityisluokkia että katsomaan tarkasti, onko joidenkin oppilaiden etu tulla nykyistä useammin sijoitetuksi yleisopetukseen. 

Tilanne, jossa oppimisen erityisvaikeuksia omaava oppilas automaattisesti menisi yleisopetukseen, ei kuitenkaan mielestäni ole hyvä. Meillä tulee olla erilaisia luokkia, koska myös oppilaiden tilanteet ovat erilaisia. Joidenkin etu on kerta kaikkiaan olla pääsääntöisesti pienluokassa. Opettajien kokemaan kuormitukseen tulisi myös kiinnittää voimakkaasti huomiota ja pitää tämä koko ajan mielessä opetuksen resursointia mietittäessä.

Erityisen tärkeää olisi kehittää yleisopetusta siihen suuntaan, että se on kaikille oppilaille hyvä paikka. Jos koulu perustuu pitkälle avoimiin ja muunneltaviin tilaratkaisuihin, melu on merkittävä ongelma ja oppilaita on paljon yhdessä tilassa, niin se väistämättä vaikeuttaa ison osan lasten olemista ja oppimista. Ihminen on todennäköisesti rakennettu niin, että hän tarvitsee seinät ympärilleen ja rauhaa. Ei tarvitse olla kovin ihmeellisiä aistisäätelyn haasteita, että kaikki nykyaikaiset ratkaisut eivät todellakaan toimi. Yhtä lailla pienet ryhmät ja riittävä määrä opetushenkilökuntaa ja avustajia tukevat ihan kaikkia oppilaita. On todella onnetonta, jos koulussa ja yleisopetuksessa itsessään on asioita, jotka vaativat oppilaan siirtämistä erityisluokalle.

Asia kaksi. Varhaiskasvatuksen palveluseteli. Sivistystoimessa on viime vuosina työstetty palveluseteliä, jonka avulla perheet voivat ottaa nykyistä helpommin vastaan paikan myös yksityisessä päiväkodissa. Tällä hetkellä paikka yksityisessä tulee todella isolla osalla perheistä aivan merkittävästi julkista päiväkotia kalliimmaksi. 25% perheistä on niin pienituloisia, että he eivät maksa julkisesta päivähoidosta mitään. Yksityisten palveluntuottajien osuutta halutaan nostaa myös siksi, että siten saatetaan saada pienennettyä kunnan investointitarvetta eli yksityiset hankkivat tilat itse ja kunnan tarvitsee rakennuttaa niitä vähemmän.

Opetus- ja varhaiskasvatuslautakunta hyväksyi virkamiesten laatiman pohjaesityksen, mutta kaupunginhallitus teki siihen joitakin muutoksia (me vihreät edelleen pohjaesityksen kannalla). Muutokset ovat sillä lailla erittäin ongelmallisia, että ne tuottavat satojen tuhansien eurojen lisäkustannuksen ja tämä summa on otettava muualta pois eli se voi johtaa pahimmillaan esimerkiksi avoimesta varhaiskasvatuksesta (kerhot ja asukaspuistot) leikkaamiseen. Virkamiesesitys olisi mahtunut kaupungin talousarvioon, mutta uusi esitys pakottaa lisäsäästöihin.

Syntynyt tilanne kuvaa päätöksenteon monimutkaisuutta. Monet pienet palveluntuottajat olivat varmasti tyytyväisiä tehtyyn päätökseen. Ne ovat olleet huolissaan siitä, pystyvätkö pyörittämään jatkossa toimintaa saadulla korvauksella. Ideaalitilanteessa kaupunki olisi jatkanut nykyisiä ostopalvelusopimuksia, mutta nykyään laki vaatii kilpailuttamaan ne eli nykytilanteesta tulisi päästä eroon, vaikka kuinka haluaisimme pitää ostopalvelut nykyisellään. Haluan todella itsekin nämä päiväkodit pitää ja olen toivonut, että näitä tuetaan palvelusetelimalliin siirtymisessä niin paljon kuin mahdollista, kaikki hallinto pitää tehdä mahdollisimman helpoksi ja niin edelleen.

On hyvin mahdollista, että korvaussummat eivät lopulta liity siihen, mitkä päiväkodit jatkavat ja mitkä eivät ja monet vanhempainyhdistysten pyörittämät päiväkodit eivät yksinkertaisesti kykene siirtymään yrittäjämäiseen palvelusetelimalliin. Tällöin me maksamme yksityisille palveluntuottajille eli pahimmillaan muutamille isoille ketjuille vain yksinkertaisesti enemmän kuin olisi ollut järkevää. Olen istunut valmistelijoiden kanssa asian ympärillä useamman kerran ja olin vakuuttunut siitä, että päätetyt korvaussummat olivat perusteltuja. Kokoomuksen johdolla kaupunginhallituksessa äänin 8-7 syntynyt päätös johtaa pohjaesityksessä olleen ohella miljoonien lisäkustannuksiin jo muutamissa vuosissa. Tämä kaikki raha on jostain muualta pois. 

Toivon todella, että investointeja saadaan nyt myös vähennettyä. Mitenkään selvää se ei ole, sillä palveluseteliin tulee 50 euron ns. hintakatto (pohjaesityksessä 40 euroa) eli tämän verran palveluntuottajat saavat laskuttaa kunnallisen maksun päälle. Kun korkein varhaiskasvatusmaksu 288 euroa tulee jo varsin maltillisilla tuloilla, niin on selvää, että tuo 50 euroa vielä lisää on aivan liikaa monille perheille. Ja tosiaan joka neljäs perhe ei maksa edes kunnallisen alinta maksua. Eli välttämättä tarve julkisille päiväkodeille ei vähene juuri lainkaan.

Julkisen palveluverkon on oltava riittävän tiheä. Ei voi olla niin, että osa perheistä joutuisi ottamaan vastaan päiväkotipaikan hankalien yhteyksien päästä ja niiden, joilla olisi varaa maksaa, tilanne olisi parempi. Päiväkotipaikan sijainti on aivan merkittävästi arkeen vaikuttava asia. Yksityisissä päiväkodeissa ei myöskään näillä näkymin tule edelleenkään olemaan ryhmiä tehostetun tai erityisen tuen tarpeessa oleville lapsille (laaja-alaisen erityisopettajan tuki jatkossa saadaan palvelusetelipäiväkoteihin) ja ei voi olla niin, että nämä lapset joutuisivat lähtemään jonnekin kauemmaksi päiväkoteihin.

Julkisten päiväkotien tulee siis olla toiminnan kivijalka jatkossakin. Tässä pätee mielestäni sama kuin terveyspalveluihin. Julkinen on perusta, jota yksityinen täydentää. Yksityisiä on todellakin myös hyvä olla, mutta toimintaa ei tule perustaa niiden varaan.

Kolmantena ja viimeisenä asiana talousarvioesitys. Neuvottelut ovat käynnissä ja toivon todella, että opetukseen nyt sisältyviä leikkauksia saadaan vielä torpattua. Perusopetukseen on suunnitteilla yli kuuden miljoonan leikkaukset ja lukioon yli miljoonan. Tällainen leikkaussumma on aivan sietämätön. Jos jonnekin pitäisi saada lisää rahaa ja resursseja, niin perusopetukseen. Ja jos sieltä otetaan, niin se vaikuttaa lastemme ja nuortemme tulevaisuuteen. 

Ala- ja yläkoulujen merkitys on vain valtava. Toiseen asteeseen sijoittaminen ei auta, jos ongelmat ovat syntyneet jo aikaisemmin. Ja tällä en todellakaan väheksy lukioiden leikkauksia: myös ne olisi saatava peruttua. Nyt ne kohdistuisivat myös kursseihin, joilla on merkitystä ylioppilastutkintoon valmistauduttaessa. 

Myös näistä syistä edellisessä kohdassa mainitsemani ylimääräiset rahalliset panostukset yksityisille päivähoidontuottajille ovat ongelmallisia. Samaan aikaan olemme tilanteessa, jossa esitetään leikkauksia, jotka kohdentuvat suoraan lapsille ja nuorille. Kuten edellä olen kuvannut, perusopetuksessa ollaan jo nyt tiukilla ja tarvetta olisi pikemminkin lisäresursseihin. Koulutuksen periytyvyyden on jo huomattu Suomessa jälleen kasvaneen ja tämä kertoo todennäköisesti siitä, että sillä on yhä enemmän merkitystä, että miten vanhemmat pystyvät lapsiaan opinnoissaan tukemaan. Tämä kertoo myös siitä, miten tärkeää olisi, että perusopetuksessa olisi riittävästi opettajia – riittävän pienet ryhmäkoot, koulunkäynnin avustajia ja oppilashuollon resursseja ja niin edelleen.

Toivon valtuustoryhmien neuvottelijoilta viisautta. Jonkin verran rahaa neuvotteluissa on perinteisesti kireässäkin taloustilanteessa liikkunut rahaa ja nyt sitä olisi syytä sivistystoimeen lisätä. Valtiovallalta toivon myös valtionosuusjärjestelmän kehittämistä edelleen. Tällä hetkellä espoolaisten verotuloja siirtyy muualle Suomeen noin 170 miljoonaa euroa vuodessa ja edes pienelle osalle tästä summasta olisi todellakin meillä omasta takaa tarvetta. Muilla maakunnilla ja alueilla on omia haasteitaan, mutta tästä huolimatta isojen kaupunkien tilanne, kuten kasvun aiheuttama investointitarve ja muut alueelliset erot tulisi huomioida nykyistä paremmin.

Politiikan vuosikertomus 2019

Vuoden aikana vaikutin kaupunginvaltuustossa, opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan varapuheenjohtajana, HYKS-sairaanhoitoaluetta johtavassa lautakunnassa sekä HOK-Elannon vihreän edustajistoryhmän puheenjohtajana.

Valtuustossa puhuin muun muassa köyhyyden torjumisesta, Kivenlahden metrokeskuksen kaavasta, vanhustenhuollon valvonnasta ja vanhusten palveluiden turvaamisesta, talouskehyksestä, terveydenhuollon asiakasmaksuista, vammaistietoisuuden lisäämisestä, päiväkotien työolosuhteista, perusterveydenhuollon vahvistamisesta, mielenterveyspalveluista sekä lasten ja nuorten lukutaidon vahvistamisesta.

Valtuustossa ja opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnassa tein hyväksyttyjä esityksiä esimerkiksi Kivenlahden metrokeskuksen kaavaan liittyen (puu- ja pensasistutusten lisääminen yms alueen viihtyvyyden lisääminen sekä segregaation ehkäisy tontinluovutuksen keinoin) sekä Espoonlahden alueen päiväkotipaikkatilanteen korjaamiseksi (kaksi uutta päiväkotia Espoonlahden alueelle tällä vuosikymmenelle.) Opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnassa tein myös esityksen, jolla turvataan Nuuksion ja Pakankylän koulujen jatko ainakin seuraavan lukuvuoden ajan (tämä asia täytyy todennäköisesti käsitellä vuosittain uudelleen niin kauan kuin oppilasmäärä pysyy vähäisenä).



HOK-Elannon edustajistossa jätin aloitteen virikehäkkikanojen munien myynnistä luopumisesta. Vastaus aloitteeseeni oli positiivinen ja häkkikanojen myynnistä luovutaan asteittain lähivuosina (ensimmäisenä ravintoloissa vuoteen 2021 mennessä). Olen erittäin tyytyväinen S-ryhmän toimiin eettisen ja vastuullisen yritystoiminnan suhteen.

Yrityksillä on erinomainen mahdollisuus toimia ilmastonmuutoksen torjunnan ja eettisen ruuantuotannon edelläkävijöinä. Ne kykenevät tekemään myös nopeasti merkittäviä päätöksiä ja kaiken kaikkiaan päätöksentekijäpositio myös yrityshallinnossa on erittäin palkitsevaa. Olen jälleen ehdolla paitsi seuraavissa kuntavaaleissa, niin myös nyt keväällä 2020 järjestettävissä HOK-Elannon edustajistovaaleissa. Äänestysnumeroni on 503 ja vaalit pidetään 26.3-6.4.2020.

Kuntapolitiikan puolella uskon lähivuosien haasteiden koskevan erityisesti sivistys- ja opetustoimen määrärahoja (suhteellinen osuus per oppilas laskee koko ajan ja tämä ei ole hyvää kehitystä) sekä vanhusten palveluiden toteutusta (kotona asuu erittäin huonokuntoisia ihmisiä, kotihoidossa suuria rekrytointivaikeuksia), kaupungin kasvun toteuttamista mahdollisimman kestävästi (viheralueiden määrä tulisi turvata ja talouspuolella säästöjä tulisi saada aikaan toimintoja kehittämällä). Toivon saavani myös jatkossa olla mukana vaikuttamassa myös näihin asioihin.

Muutamia nostoja Espoo-tarinasta eli Espoon strategiasta

Luen esitystä Espoo-tarinaksi eli Espoon strategiaksi läpi maanantain valtuuston kokousta varten. Tekstiosa löytyy täältä ja taulukko-osa (päämäärät, tavoitteet ja toimenpiteet) täältä.

Nostan tässä muutamia itselleni erityisen tärkeitä kohtia taulukko-osasta:

"Varhaiskasvatuksen henkilömitoituksen nykytaso säilytetään."

Aivan äärimmäisen tärkeä juttu. Mitä isommiksi lapsimäärät per hoitaja/lastentarhanopettaja kasvavat, sitä vähemmän työntekijöillä on aikaa per lapsi ja melutasot ryhmissä kasvavat. Lasten stressitaso kasvaa isommissa ryhmissä ja stressin on todettu olevan kehittyville aivoille haitallista. Päivähoidon laatu pitää kerta kaikkiaan turvata. Päiväkotien henkilökunta on myös varsin pienipalkkaisista ja varsinkin lastentarhanopettajien rekrytointi on nyt jo haasteellista. Isompi ryhmä tekisi työstä entistä raskaampaa.

"Opetuksen ja ohjauksen oppilaskohtainen resurssi säilyy korkealla tasolla."

Espoossa on perinteisesti panostettu opetukseen (sisäilmaongelmaiset tilat ovat sen sijaan olleet tässäkin kaupungissa murheenkryyni) ja tätä pitää jatkaa. Turvaamalla jakotuntien ja kouluavustajien määrä pystymme turvaamaan myös niiden oppilaiden koulupolun, jotka tarvitsevat enemmän tukea sekä ylipäätänsä parannamme kaikkien lasten oppimisedellytyksiä. Suomen kaltainen maa pärjää vain opetukseen ja laadukkaaseen koulutukseen panostamalla ja tämä työ on aloitettava varhain.

"Ehkäistään koulujen välistä eriarvoistumista kehittämällä opetusmäärärahojen osoittamisen periaatteita tukemaan lähikoulujen hyvinvointia ja ennaltaehkäisemään alueellista segregaatiota".

Puhuin juuri tästä asiasta omassa valtuustopuheessani kesäkuun valtuuston kokouksessa keskusteltaessa asuinalueiden välisen segregaation vähentämisestä.

Sellaista tilannetta ei missään nimessä saa syntyä, että jotain koulua vältellään todellisten tai kuviteltujen huonojen oppimistulosten takia.

"Lukion aloituspaikkoja lisätään kohtuullisen sisäänpääsykeskiarvon takaamiseksi."

Jälleen äärimmäisen tärkeä asia. Tänä vuonna Espoossa vaadittiin jo 7,83 keskiarvo lukioon pääsemiseksi. Lukioon tulisi mielestäni ehdottomasti päästä jo noin seitsemän keskiarvolla. Ammattikoulun tulee olla tarkoitettu nimenomaan sille puolelle suuntautuneille ja monelle ammatilliselle linjalle on nytkin huomattavan vaikea päästä. 16-vuotiaalla nuorella on hyvin vähän mahdollisuuksia suomalaisessa työelämässä ja yleissivistävän lukiokoulutuksen aikana oppilas kasvaa ja kehittyy. Pelkkä vaikea murrosikä tai haastava perhetilanne voi vaikuttaa keskiarvoa alentavasti ja muutamaa vuotta myöhemmin oppilaan tilanne olla jo aivan toinen.

"Vahvistetaan erityisesti nuorten mielenterveys- ja päihdepalveluiden saatavuutta."

Hoitoa on saatava nykyistä nopeammin ja palveluvalikoiman on oltava riittävän monipuolinen. Osa nuorista hyötyisi erityisesti ryhmämuotoisista hoitomuodoista, jotkut tarvitsevat intensiivistä keskusteluapua ja osalla tuen tarve on vieläkin raskaampi. Nuorten ihmisten hoito ei saisi koskaan olla liikaa lääkkeiden varassa.

"Vanhusten kotihoidon toimintatapoja kehitetään jatkuvasti vastaamaan vanhusten tarpeita. Tarvittaessa varmistetaan sujuva pääsy palveluasumisen piiriin."

Viittaus palveluasumiseen kattaa tässä kuulemma myös raskaampaa hoivaa tarvitsevat eli hoiva-asumisen. Tämä kohta on myös joka tapauksessa inhimillisesti valtavan tärkeä. Meidän tulee kehittää kotihoitoa, mutta kyetä tunnistamaan nykyistä paremmin se hetki kuin vanhuksen ei pidä enää asua kotona niin inhimillisistä kuin taloudellisistakaan syistä. Suurimmat hyvinvointiriskit ja uhat näen kaikista ihmisryhmistä juuri vanhusten kohdalla eli että kotona asutaan tilanteessa, jossa vanhus kerta kaikkiaan tarvitsee jo raskaampaa hoivaa tai että pitkäaikaishoidossa henkilöstömitoitusta lasketaan.

Vanhusikäisen väestön määrä kasvaa nyt vauhdilla. Meidän pitää luoda Suomeen työtä ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaista talouskasvua, jotta kykenemme turvaamaan vanhenevan väestönosan palvelut. Tästä ei saa tulla yhteiskunta, jossa varallisuus määrittää sen, kellä on mahdollisuus saada itselleen tarvitsemaansa hoivaa ja palveluita.

Vammaisista ei ole nyt mitään mainintaa strategiassa. Moni vanhuspalveluihin liittyvä asia pätee myös vammaisiin. Muun muassa omaishoitajien jaksamisesta tulee huolehtia (mahdollistaa vapaapäivien pitäminen) sekä taata riittävät vammaispalvelut ja asumisyksikköjen henkilöstömitoitukset. EDIT: Vammaisiin liittyviä kirjauksia onnistuttiin lopulta vielä saamaan strategiaan.

"Kaupungin kasvaessa huolehditaan luontoarvojen ja luonnon monimuotoisuuden säilymisestä."

Vaikka tarvitsemme uusia asuntoja ja asuinalueita, niin täällä tulee olla tilaa hengittää ja liikkua luonnossa myös jatkossa. Espoon brändin tulisi korostaa luonnonläheisyyttä ja luontoarvoja. Tällainen luonnonläheisyys on jotain, mitä monessa muussa maailman metropolissa ei ole.

Meidän neuvottelijamme Inka Hopsu ja Tiina Elo ovat kaiken kaikkiaan tehneet hienoa työtä. Huomattavan moni Vihreiden tavoitteista on päätynyt esitykseen mukaan.

Valtio ei ole yritys

20.6.2013 ilmestyneen Kauppalehden debatti-osiossa oli Suomen Strategisen Johtamisen Seuran kunniajäsenen kirjoitus. Teksti käsitteli enimmäkseen yritysten strategisen osaamisen puutteita, mutta varsinkin viimeinen kappale on omistettu valtion strategiselle johtamiselle:

"Aivan oma lukunsa ansaitsee Oy Suomi Ab:n strateginen ajattelu. Yhteiskunta ja sen eri tasot ovat täynnä ristiriitaisia elementtejä. Strategia ei ole koskaan tasajakoa, vaan kovia valintoja eri vaihtoehtojen välillä ja niiden määrätietoista toteuttamista. Ylidemokratisoitunut ajattelu ja jatkuva jargon tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja hyvinvointiyhteiskunnasta ei auta saavuttamaan kansakunnalle kilpailuetuja. Tarvitaan kovia -ja kipeitäkin- päätöksiä ja näiden päätösten kurinalaista käytäntöön viemistä."

Minua aina häiritsee kun joku mainitsee sanaparin Oy Suomi Ab. Kyseisessä kirjoituksessa näin tapahtuu joka kerran Suomesta puhuttaessa. Mutta eihän valtio ole yritys! Valtionjohdossa ja yritystoiminnassa on tietenkin joitain samoja piirteitä, kuten että on tärkeää, että pidemmällä aikavälillä tulot ja menot ovat tasapainossa ja että on kilpailukykyä (maailman) markkinoilla. Mutta valtio on kuitenkin valtio, sen perimmäinen tarkoitus ei ole tehdä voittoa, vaan järjestää palvelut kansalaisilleen ja niin edelleen.

Jos yrityksessä pitää tehdä leikkauksia toimintaan, niin yleensä keskitytään vähemmän tuottaviin yksiköihin. Myös valtiossa voidaan ajatella esimerkiksi lapsiin ja koulutukseen panostamista investointeina, mutta on ajateltava myös sitä, mikä on inhimillistä, oikeudenmukaista ja niin edelleen.
On totta, että julkisella sektorilla on jo otettu käyttöön paljon yritysmaailmasta tuttuja käytäntöjä. Mielestäni on aina pohdittava, milloin ne ovat aidosti hyödyllisiä eikä vain kopioida jotain ideaa mahdollisesti erilaisesta toimintaympäristöstä.

Esimerkiksi lääkäreiden tai opettajien tulospalkkaukseen sisältyy tai tulisi todennäköisesti sisältymään tiettyjä ongelmia. Jos lääkäreille maksetaan hoidettujen potilaiden määrästä, on teoriassa olemassa riski, että mahdollisimman moni saa kyllä hoitoa, mutta hoito ei ole enää yhtä tuloksellista, koska aikaa potilasta kohden käytetään vähemmän. Välillä on puhuttu, että lääkäreille tulisi maksaa väestön pitämisestä mahdollisimman terveenä. Miten tämä suhteutuu asuinalueiden välisiin terveyseroihin, tuleeko ne huomioida? Jos eroja ei huomioitaisi ollenkaan, niin lääkäreiden kannattaisi tässä mallissa hakeutua töihin terveysasemalle, jonka alueen väestö on mahdollisimman tervettä.

Myös oppimistuloksiin vaikuttaa perhetausta. On välillä hämmentävää kuulla, että jossain Espoon koulussa olisi poikkeuksellisen hyvät opettajat. (Keskustelussa Tapiolan koulun väistötiloista on välillä sivuttu tätä.) Uskon, että kaikissa espoolaisissa kouluissa on erittäin hyvät opettajat. Suomessa on yleensä hyvät opettajat, koska koulutus on korkealaatuista ja opettajaksi on vaikea päästä. Oppilaspohjissa on sen sijaan eroja. On selvää, että jos esimerkiksi asuinalueella asuu paljon maahanmuuttajia, niin myös lukio- ja korkeakoulutukseen hakeutuu vähemmän oppilaita. Ylipäätänsä koulutus periytyy edelleen Suomessa yllättävän vahvasti. Oppimistuloksiin vaikuttaa niin moni asia, että opettajien tulospalkkaus kaikkine mahdollisine muuttujineen tuntuu huonolta ajatukselta.

Yllä siteeratusta mielipidekirjoituksesta tulee sellainen olo, että talous on isäntä eikä renki. Aivan kuin valtio pitäisi valjastaa edistämään talouskasvua eikä talouskasvu kansalaisten hyvinvointia.

Mielestäni juuri nyt pitäisi puhua siitä, miten talous palvelee hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämistä eikä että miten hyvinvointiyhteiskunta vaikeuttaa tietynlaista talouspolitiikkaa. Jutusta tulee sellainen olo, että hyvinvointiyhteiskunnalla ei ole arvoa vaan se on pikemminkin ongelma. Kun resurssit todennäköisesti vähenevät lähitulevaisuudessa (verotulot laskevat, mutta palvelujen tarve ja terveydenhuollon kustannukset kasvavat), niin olisi puhuttava paitsi siitä, miten työllisyys saadaan nousuun ja siitä, mikä kaikki on erityisen tärkeää (itse lähtisin ensimmäisenä leikkaamaan ympäristölle haitallisista tuista), niin myös siitä, miten hyvinvointia pystytään ylläpitämään nykyistä heikommassa taloustilanteessa.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilyttämisen tulisi olla kaiken strategisen ajattelun ja poliittisen toiminnan lähtökohta. Tämä yhteiskuntamalli on ollut Suomen menestyksen tae historiassa ja toivottavasti se on myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi hyvinvointivaltion periaatteisiin kuuluva maksuton korkeakoulutus on mahdollistanut sen, että opintoihin hakeutuvat soveltuvimmat, eivät varakkaimmat kuten joissain muissa yhteiskuntajärjestelmissä. Tämä on strategisesti järkevää.

Seminaariterveiset - Nuorten syrjäytymisen ehkäisy

Olin tänään Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Opetushallituksen järjestämässä erinomaisessa seminaarissa: Nuorten syrjäytymisen ehkäisy - tilannekartoituksesta toimintaan. Seminaarissa nuorten syrjäytymistä tarkasteltiin useasta eri näkökulmasta.

Presidentti Sauli Niinistö pohti omassa puheenvuorossaan sitä, mitä menestyksellä tarkoitetaan. Niinistö kysyi, milloin olemme leimanneet menestyjäksi jonkun aivan tavallista elämää elävän? Menestymisellä tarkoitetaan usein rikastumista tai jollain tapaa poikkeuksellista suoritusta.

Niinistön huomio on aiheellinen. Olisi arvostettava kaikenlaista osaamista, kaikenlaisia ammatteja, sitä aivan tavallista elämää. Ammattiylpeys saattaisi esimerkiksi edesauttaa ammattitutkinnon suorittamista loppuun. On tärkeää, että nuori arvostaa itseään, omia kykyjään ja elämäänsä, ja tietää myös yhteiskunnan arvostavan näitä. Onnistumisen kokemuksia pitäisi tulla muutenkin kuin huippusuorituksista.

THL:n pääjohtaja Pekka Puska puhui muun muassa alkoholin vaikutuksesta nuorten elämään. Joka neljäs nuori kokee vanhempiensa käyttävän liikaa alkoholia. Vanhempien päihdeongelmiin voi liittyä myös mielenterveysongelmia ja perheväkivaltaa. Puska peräänkuulutti ennaltaehkäiseviä toimia, perhe- ja sosiaalipalvelujen ohella muun muassa alkoholiveron nostoa. Puskan mukaan nuoret itse sanovat, että syrjäytymistä ehkäisevät erityisesti ystävät ja sosiaalinen tuki. Puska muistutti järjestöjen, kuten esimerkiksi urheiluseurojen merkityksestä nuorten syrjäytymisen ehkäisemisessä.

Opetushallituksen pääjohtaja Aulis Pitkälä puhui luonnollisesti koulusta yhtenä lapsen tärkeistä kehitysyhteisöistä. Opetusryhmien koon pienentäminen ja oppilashuoltoon satsaaminen ovat hyviä tavoitteita. Pitkälä oli erityisen huolestunut kuntien välisistä eroista. Tällä hetkellä riippuu paljolti asuinpaikasta, miten lapsi saa apua ongelmiinsa. Pitkälä puhui moniammatillisen yhteistyön kehittämisen puolesta. Pitkälä pohti ammatillisen koulutuksen kehittämistä siihen suuntaan, että koulumaista opiskelua olisi jatkossa kolmen sijasta kaksi vuotta ja kolmas vuosi vietettäisiin oppisopimusharjoittelussa tai muuten työelämässä.

Kannatan Pitkälän ehdotusta. Tällä hetkellä ammatillisen koulutuksen keskeyttää 9 prosenttia aloittaneista (lukiokoulutuksen 4%). Osa ihmisistä oppii ja motivoituu nimenomaan käytännössä tekemällä. Myös muunlainen kuin teoreettinen tieto on arvokasta.

THL:n ylijohtaja, lääkäri Marina Erhola puhui muun muassa ylisukupolvisesta syrjäytymisestä. Erhola huomautti, että biologinen, kulttuurinen, sosiaalinen ja aineellinen pääoma siirtyvät myös seuraaville sukupolville. Ylisukupolviseen syrjäytymiseen vaikuttaa siis moni seikka. Erhola pohti myös tutkimustuloksia siitä, että lapsuudessa koettu rankka elämänkokemus vaikuttaa pysyvästi hormonijärjestelmään ja stressivasteeseen. Erholan mukaan myös sikiövauriot ovat yleistyneet. Jo 1/100 lapsella on niin sanottu fetaalialkoholisyndrooma eli selviä merkkejä alkoholin aiheuttamasta vaikutuksesta.

Erholan puheenvuoro toi kiinnostavan lisän ikuisuuskeskusteluun yksilön versus yhteiskunnan vastuusta.

Opetushallituksen johtaja Jorma Kauppinen pohti sitä, miksi oppimistulokset ovat heikentyneet sekä sitä, opetetaanko koulussa oikeita asioita. Kauppisen mukaan opettajien pitäisi opettaa nykyistä enemmän elämäntaitoja ja elämänhallintaa sekä tukea nuoren kasvua.

Olen periaatteessa aivan samaa mieltä Kauppisen kanssa. Koti ja koulu ovat lapsen keskeiset kehitysyhteisöt. Ei ole hedelmällistä toistella, että ensisijaisesti kasvatuksesta ovat vastuussa lapsen vanhemmat, koska lapsi kuitenkin oppii ja kasvaa ja imee vaikutteita kaikissa ympäristöissä. Kaikki lapset eivät myöskään saa kotoa hyviä eväitä kasvuunsa. Silloin koulun merkitys voi olla aivan ratkaiseva.

Minua kuitenkin häiritsee se, ettei sanota konkreettisesti, millä ajalla opettajat opettavat näitä taitoja ja mitä kaikkea elämäntaitojen ja elämänhallinnan opetukseen tarkalleen ottaen pitäisi kuulua ja ovatko kaikki opettajat luokka-asteesta ja opetettavasta aineesta riippumatta tästä vastuussa? Tarkoitetaanko yleistä keskustelua ja oppilaiden tukemista vai jotain tarkemmin määriteltyä? Välillä tuntuu, että opettajille kasataan todella paljon odotuksia ilmaisematta tarkkaan, miten ne tulisi toteuttaa, jos opetussuunnitelmista ei kuitenkaan olla poistamassa mitään. Mielestäni terveystiedon opetukseen tulisi aina sisällyttää mielen hyvinvoinnin opetusta ja yleinen elämänkatsomustiedon kaltainen oppiaine olisi tarpeellinen kaikille oppilaille.

THL:n erityisasiantuntija Jukka Mäkelä muistutti, että kukaan ei halua syrjäytyä. Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve kuulua johonkin ryhmään. Mäkelä painotti sitä, miten tärkeää on, että lapsi kyetään hyväksymään omana itsenään ja että häpeää ja häpäisemistä ei käytetä kasvatuskeinona.

Mäkelä korosti sitä, miten tärkeää on auttaa lasta pääsemään mukaan erilaisiin ryhmiin. Jos lapsi käyttäytyy haastavasti ja muut lapset yrittävät siksi sulkea hänet ryhmästä pois, niin aikuisten tehtävä on auttaa ryhmää toimimaan yhdessä ja tukea muita lapsia niin, että he leikkisivät myös sen lapsen kanssa, jolla on hieman huonommat sosiaaliset taidot. Ryhmästä toistuvasti ulos jääneille lapsille on todettu ilmaantuvan oppimisvaikeuksia ja käyttäytymishäiriöitä. Lapsi myös yrittää lopulta löytää ryhmän, jossa hänet hyväksytään, olipa se sitten esimerkiksi koulukiusaajien ryhmä tai muu negatiivinen viiteryhmä.

Mäkelän puheesta jäi myös mieleen kaksi muuta asiaa: kannattaako lapsen arkuutta todella hoitaa psykoterapialla vai olisiko kuitenkin ensijainen ratkaisu se, että ympäristö huomioisi ja hyväksyisi aran lapsen paremmin ja auttaisi häntä vähän kerrassaan osallistumaan ryhmissä. Toinen huomio oli se, että yhden lapsen huostaanotto maksaa kunnalle vuodessa enemmän kuin yhden sosiaalityöntekijän palkka ja samaan aikaan on tutkitusti todettu, että korkeampi sosiaalityöntekijöiden määrä kunnassa vähentää huostaanottoja.

Mäkelä myös muistutti viime laman virheistä. Lasten ja nuorten palveluista leikkaaminen näyttäisi vain lisäävän kustannuksia tulevaisuudessa.

Seminaarissa oli myös niin sanotun kokemusasiantuntijan puheenvuoro. Itse lapsena huostaan otettu kertoi kokemuksiaan selviytymisestä. Kokemusasiantuntijuuden hyödyntäminen ja niiden mielipiteiden kysyminen, jotka palveluita ovat myös käyttäneet, ovat erinomainen juttu. Hyvin usein seminaareista jää nykyään mieleen nimenomaan kokemusasiantuntijoiden puheenvuorot. Tämänpäiväisen jäljiltä myös tarina siitä, miten vaikeista kotioloista kärsivä lapsi ei saanut leikkiä joidenkin koulukavereidensa kanssa, koska näiden vanhemmat pelkäsivät huonojen elämäntapojen ensin periytyvän ja sitten tarttuvan. Tarina ei kertonut, syrjäytyikö vai selviytyikö tämä lapsi itse.

Seminaari oli kokonaisuudessaan erittäin onnistunut. Ainut, mitä jäin hieman kaipaamaan, oli työmarkkinaosapuolten tai jonkun työelämän asiantuntijan puheenvuoro. Syrjäytymiseen vaikuttaa myös se, että on yhä vähemmän sellaisia työtehtäviä, joita voi tehdä ilman koulutusta ja vähäisemmillä tiedoilla ja taidoilla. Tulevaisuudessa näistä tehtävistä saattaa olla entistä kovempi kilpailu. Tämä liittyy myös maahanmuuttajien kotouttamiseen, koska puutteellinen kielitaito johtaa usein siihen, että suorittavan tason työt ovat ensimmäinen vaihtoehto.

Vanhusikäisen väestön määrä kaksinkertaistuu seuraavina vuosikymmeninä. Huoltosuhteen ja mahdollisesti myös talouskasvun heikkenemisen takia meillä ei ole varaa jättää ihmisiä työmarkkinoiden ulkopuolelle. Syrjäytyminen on myös aina jonkinlainen tragedia ihmiselle itselleen ja hyvässä yhteiskunnassa kaikki pyritään pitämään mukana.

Uskalla epäonnistua, uskalla heittäytyä

Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Stranius teki hienon blogikirjoituksen epäonnistumisen tärkeydestä. Erityisesti seuraava lause jäi Leon kirjoituksesta mieleeni: "Epäonnistumisia sietävä kulttuuri luo tilanteen, jossa ihmiset uskaltavat syöksyä uusiin haasteisiin. Pelon ilmapiiri lamaannuttaa.”

Olin opiskeluaikana kahteen otteeseen töissä Etelä-Amerikassa. Ensin toimin vuonna 2003 Perussa vapaaehtoisena sosiaalityöntekijänä ja kaksi vuotta myöhemmin tein korkeakouluharjoitteluni Argentiinassa oikeusasiamiehen kansliassa. Näiltä matkoilta on jäänyt kaipaus joitakin latinalaisamerikkalaisen kulttuurin piirteitä kohtaan.
Yksi tällainen piirre on suomalaiseen kulttuurin nähden voimakas heittäytyminen asioihin. Paikalliset tuntuivat suomalaisesta näkökulmasta harvemmin pohtivan, mitä heistä ajatellaan, jos he sanovat tai tekevät jotain tai että kannattaako jotain tehdä, jos ei ole varma, osaako. Kuvaavaa on, että Limassa on erittäin vahva harrastajateatterikulttuuri. Suomessa kaikille lienee ”selvää”, että teatteria harrastavat ne, jotka osaavat näytellä. Suomalainen kieltenopetus on luultavasti aiheen klassikko ja saanut aika monta sukupolvea ennemmin vaikenemaan ulkomailla kuin ottamaan kielioppivirheen riskin.

Miksi siis edistää kulttuuria, jossa epäonnistuminen on mahdollista?

Yleisen hyvinvoinnin vuoksi. Epäonnistumisen pelko ja naurunalaiseksi joutuminen saa lapset pelkäämään esitelmän pitämistä koulussa ja aikuiset kehittämisideoiden esittämistä töissä.

Uusien innovaatioiden keksiminen vaatii uskallusta epäonnistua. Kaikki ei voi kannattaa, mutta mitään uutta ei keksi, jos ei yritä. Parhaat innovaatiot vaativat yleensä jonkinlaista rohkeutta ja rohkeus vaatii riskinottoa. Kiinnostus yrittäjyyteen on Suomessa varsin matala ja uusien työpaikkojen syntymisen kannalta huolestuttava.

Epäonnistumisen pelolla voi olla synkät seuraukset. Työssäni kriisikeskuksessa joudun huomaamaan, että esimerkiksi konkurssin tekeminen on edelleen yrittäjälle niin kova pala, että se saattaa synnyttää itsemurha-ajatuksia. Epäonnistumisen ja häpeän pelko näkyy ylipäätänsä itsetuhoisten ajatusten taustalla.

Miten edistää kulttuuria, jossa epäonnistuminen on mahdollista?

Parantamalla yrittäjien sosiaaliturvaa ja turvaverkkoja. Yrittäjien sosiaaliturvaa on kehitetty, mutta esimerkiksi henkilökohtaisen konkurssin mahdollisuus pitäisi selvittää kunnolla ja todennäköisesti myös ottaa käyttöön. Yrittäjyys on tällä hetkellä kohtuuton taloudellinen riski yrittäjän koko perheelle.

Kouluopetukseen tunnetaitoja tuomalla. Kouluopetukseen pitäisi sisältyä oman ja muiden hyvinvointiin tähtääviä taitoja aivan toisella tavalla kuin nykyään. Esimerkiksi sosiaalisten taitojen ja tunteiden säätelyn oppiminen olisi tärkeää jo ala-asteella. Viimeistään yläasteella terveystiedon opetuksessa tulisi aina olla mukana mielenhyvinvoinnin opetusta.

Säilyttämällä yleinen sosiaaliturva riittävän vahvana. Sosiaaliturvajärjestelmä ja erilaiset etuudet, kuten työttömyyskorvaus ja aikuiskoulutustuki loiventavat vaikeiden elämäntilanteiden seurauksia ja mahdollistavat uudet valinnat.

Takaamalla uusien alkujen mahdollisuus eri koulutusasteilla. Suhtaudun kielteisesti uudistukseen, jossa ylioppilastutkinnon painoarvoa kasvatetaan pääsykokeiden kustannuksella korkeakoulutukseen hakeuduttaessa. Mahdollisuudet korkeakoulutukseen eivät saa heikentyä siksi, että nuori ihminen on syystä tai toisesta epäonnistunut ylioppilaskirjoituksista tai löytänyt opiskelumotivaation vasta hieman myöhemmin. Myös koulutusohjelman vaihto tulee olla jatkossakin mahdollista korkeakouluissa. Esimerkiksi opetuksen maksullisuus olisi uhka tälle. Monesti oma ala löytyy vasta kokeilemalla.

Edistämällä suvaitsevaisuutta ja erilaisuutta yhteiskunnassa ja lainsäädännössä. Erilaisten ratkaisujen, elämäntapojen ja elämäntilanteiden hyväksyminen edistää todennäköisesti myös uskallusta heittäytyä ja siten myös joskus epäonnistua. Jos vain yksi olemistapa on oikea, siitä poikkeaminen on jo lähtökohtaisesti epäonnistumista.