Ajatuksia Amerikasta

Espoon Vihreät teki luottamuspaikkavalintoja eilen sunnuntaina. Ilokseni saan jatkaa sosiaali- ja terveyslautakunnassa myös vuosina 2013-2016. 

Ensimmäisessä kaksi-kolmessa kokouksessa läsnä tulee kuitenkin olemaan varajäseneni, erinomainen Janne Koskenniemi. Olen tällä hetkellä toimivapaalla palkkatyöstäni ja Yhdysvalloissa mieheni työn takia. Osallistun kuitenkin sähköpostilistakeskusteluihin, luen esityslistat jne, ja tulen maaliskuussa takaisin toivottavasti entistä innostuneempana.

Tässä muutamia huomioita tähän asti vietetyltä ajalta:

Kiinnostavat yllätykset:

Denverin hyvä julkinen liikenne ja esteettömyys. Sekä juniin että busseihin voi aina ottaa mukaan
polkupyörän. Busseissa pyörät kiinnitetään eräänlaiseen etutarakkaan. 

Jokaiseen julkiseen kulkuneuvoon pääsee myös pyörätuoleilla nostohissien ansiosta  ja niille on varattu erilliset paikat. 

Erot maahanmuuttajien työllistymisessä ovat kiinnostavia. Samalla maahanmuuttajaryhmällä saattaa olla Suomessa hyvin korkea ja Yhdysvalloissa matala työttömyysprosentti. Asiaa selittää varmasti muun muassa erot sosiaaliturvajärjestelmässä ja puhutussa kielessä, mutta se herättää silti paljon ajatuksia. Täkäläiset maahanmuuttajat eivät nimittäin välttämättä puhu juurikaan englantia, mutta silti se ei ole estänyt heitä työllistymästä esimerkiksi taksikuskeiksi. Suomessa kielitaidon merkitys työtehtävästä riippumatta tuntuu edelleen olevan helposti työllistymisen este.

Kollektiivinen puhetapa (ei ehkä täysin yllätys). Tämä on valtavan iso maa hyvin erilaisine alueineen ja ihmisineen. Tuloerot ja elintapaerot ovat isoja. Silti mediaa seuratessa ja ihmisten kanssa puhuessa tuntuu, että amerikkalaiset ovat esimerkiksi talouskriisin takia enemmän samassa veneessä keskenään kuin suomalaiset. Suomessa väestön jakautuminen tuntuu mielestäni yhä selvemmin. Samaistutaan aina vain pienempään ryhmään esimerkiksi ammatin, sosioekonomisen aseman jne mukaan.

Suurimmat ärsytyksenaiheet:

Ovat oikeasti _keittiöihin_ asennetut erittäin herkät palovaroittimet + sprinklerit, minkä ansiosta palomiehet vierailevat taloyhtiössämme viikoittain ( itse olemme toistaiseksi selvinneet ilman vesivahinkoja, kuulovaurio on todennäköisempi) + makuuhuoneen paksu pölyä keräävä kokolattiamatto.

Yhteiskunnallisesta näkökulmasta voisi mainita kuitenkin myös esimerkiksi puutteelliset kierrätysmahdollisuudet. Biojätettä ei kerätä ja keittiön lavuaarissa on sille tarkoitettu erillinen jätemylly, johon ei kyllä käsittääkseni voi heittää esimerkiksi perunankuoria. Silti mahdollisuus kaataa ruuantähteet lavuaariin todennäköisyys hidastaa biojätteen käsittelyn kehittämistä. 

Myös Etelä-Amerikasta tuttu tapa käyttää tolkuttomasti muovipusseja pätee näköjään myös Pohjois-Amerikkaan. Unohdin eilen kauppakassin kotiin. Yhden päivän ruuat vaativat kahdeksan muovikassia ja en ole suurperheen äiti. Kauppakassin käyttö vaikuttaa aika harvinaiselta. 

Omituinen argumentointi tietenkin ärsyttää. Connecticutin järkyttävien tapahtumien takia keskustelu aselaista käy nyt vilkkaana. Joissain puheenvuoroissa vaaditaan opettajille ja joskus jopa oppilaille (lisää) aseita, jotta he voisivat puolustaa itseään. Näistä, "more guns, less crimes" - puheenvuoroista välittyy sellainen käsitys, että ihmiset voidaan jakaa hyviin ja terveisiin ja pahoihin ja sairaisiin ja jos hyville ja terveille annettaisiin aseet, niin hirmutekoja voitaisiin torjua. Aivan kuin voitaisiin etukäteen tietää, kenen käsissä aseista on haittaa ja kenen ei.

Tässä yhteydessä täytyy sanoa, että täällä on osattu erinomaisesti kääntää huomio uhreihin tekijän sijaan sekä surra yhdessä. Ei tehdä tekijästä myyttistä henkilöä, ei puhuta hänestä juuri mitään (joka saattaa tosin johtua myös vähäisestä informaatiosta), sen sijaan kerrotaan uhreista, heidän elämästään ja omaisten kokemasta menetyksestä. 

Odotustenmukaiset:

Matalan veroaste näkyy korkeana omavastuutena. Tämä on oikeastaan täysi itsestäänselvyys, mikä kuitenkin mielestäni Suomessa välillä unohdetaan silloin kun vaaditaan matalampaa verotusta. Palkasta saattaa jäädä enemmän käteen kuin Suomessa, mutta sitten on maksettava huikeat päivähoitomaksut, terveydenhoitomaksut,  säästettävä lasten yliopisto-opintoja ja omaa vanhainkotiaikaa varten. Työttömyys tai sairaus voi romuttaa koko elämän (mikä on tietenkin mahdollista myös Suomessa.)

Erityisesti terveydenhuoltojärjestelmä jaksaa hämmentää. Se on samanaikaisesti yhteiskunnalle huomattavan kallis ja silti vain osan väestöstä ulottuvilla.

Muita mietteitä:

Yksilön ja yhteiskunnan vastuun välistä suhdetta tulee täällä ajateltua, tai pikemminkin sitä, miten turhaa on kiistellä siitä, kumpi on tärkeämpi (kun molemmat ovat tärkeitä).

On asioita, joissa yhteisön ja yhteiskunnan on luotava raamit. En voi kierrättää biojätteitä (ellen laita kerrostalon parvekkeelle kompostia), ellei kaupunki ole päättänyt tehdä niin. Toisaalta yksilöiden täytyy alkaa vaatia sitä ennen kuin mitään tapahtuu. Ja yksilöiden ohella myös yritysten toiminnalla on suuri merkitys. Suomessa kotitalouksien kierrättämisestä puhutaan paljon enemmän kuin esimerkiksi teollisuuden materiaalivirroista. Yhdyskuntajätteen osuus on kuitenkin vain 4-7%, loppu on rakennusjätettä, kaivosjätettä yms teollisuuden jätettä, joka saattaa nyt päätyä käsittelemättömänä kaatopaikalle.

Myös eläinoikeusasioissa tarvitaan sekä yksilöitä että yhteiskuntaa. Yksilöitä, jotka vaativat muutosta ja elävät sitä itse todeksi - ja sitten kuitenkin moni asia on muutettavissa yhdellä eduskunnan tai EU:n päätöksellä. 

Jopa sairaudet ovat kollektiivisia ilmiöitä. Kakkostyypin diabetes ei ole sattumalta Suomessa kansantauti. Denveriläisten painoindeksi on kuulemma Yhdysvaltain matalin. Täällä on hyvät liikuntamahdollisuudet ja jotenkin sellainen kulttuuri, jossa ollaan paljon ulkona ja lenkkeillään. Silti täälläkin tulisi helposti  halvemmaksi syödä McDonaldsissa kuin tehdä itse ruokaa. Annoskoot ovat valtavia. 

Liian voimakas yksilön vastuun korostus vie mielestäni pois huomiota siitä, että monet asiat vaativat yhteiskunnan päätöstä tai pyrkimystä. Liian voimakas yhteiskunnallisten rakenteiden painotus unohtaa yksilön vaikutusmahdollisuudet ja vastuun itsestään.

Uskalla epäonnistua, uskalla heittäytyä

Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Stranius teki hienon blogikirjoituksen epäonnistumisen tärkeydestä. Erityisesti seuraava lause jäi Leon kirjoituksesta mieleeni: "Epäonnistumisia sietävä kulttuuri luo tilanteen, jossa ihmiset uskaltavat syöksyä uusiin haasteisiin. Pelon ilmapiiri lamaannuttaa.”

Olin opiskeluaikana kahteen otteeseen töissä Etelä-Amerikassa. Ensin toimin vuonna 2003 Perussa vapaaehtoisena sosiaalityöntekijänä ja kaksi vuotta myöhemmin tein korkeakouluharjoitteluni Argentiinassa oikeusasiamiehen kansliassa. Näiltä matkoilta on jäänyt kaipaus joitakin latinalaisamerikkalaisen kulttuurin piirteitä kohtaan.
Yksi tällainen piirre on suomalaiseen kulttuurin nähden voimakas heittäytyminen asioihin. Paikalliset tuntuivat suomalaisesta näkökulmasta harvemmin pohtivan, mitä heistä ajatellaan, jos he sanovat tai tekevät jotain tai että kannattaako jotain tehdä, jos ei ole varma, osaako. Kuvaavaa on, että Limassa on erittäin vahva harrastajateatterikulttuuri. Suomessa kaikille lienee ”selvää”, että teatteria harrastavat ne, jotka osaavat näytellä. Suomalainen kieltenopetus on luultavasti aiheen klassikko ja saanut aika monta sukupolvea ennemmin vaikenemaan ulkomailla kuin ottamaan kielioppivirheen riskin.

Miksi siis edistää kulttuuria, jossa epäonnistuminen on mahdollista?

Yleisen hyvinvoinnin vuoksi. Epäonnistumisen pelko ja naurunalaiseksi joutuminen saa lapset pelkäämään esitelmän pitämistä koulussa ja aikuiset kehittämisideoiden esittämistä töissä.

Uusien innovaatioiden keksiminen vaatii uskallusta epäonnistua. Kaikki ei voi kannattaa, mutta mitään uutta ei keksi, jos ei yritä. Parhaat innovaatiot vaativat yleensä jonkinlaista rohkeutta ja rohkeus vaatii riskinottoa. Kiinnostus yrittäjyyteen on Suomessa varsin matala ja uusien työpaikkojen syntymisen kannalta huolestuttava.

Epäonnistumisen pelolla voi olla synkät seuraukset. Työssäni kriisikeskuksessa joudun huomaamaan, että esimerkiksi konkurssin tekeminen on edelleen yrittäjälle niin kova pala, että se saattaa synnyttää itsemurha-ajatuksia. Epäonnistumisen ja häpeän pelko näkyy ylipäätänsä itsetuhoisten ajatusten taustalla.

Miten edistää kulttuuria, jossa epäonnistuminen on mahdollista?

Parantamalla yrittäjien sosiaaliturvaa ja turvaverkkoja. Yrittäjien sosiaaliturvaa on kehitetty, mutta esimerkiksi henkilökohtaisen konkurssin mahdollisuus pitäisi selvittää kunnolla ja todennäköisesti myös ottaa käyttöön. Yrittäjyys on tällä hetkellä kohtuuton taloudellinen riski yrittäjän koko perheelle.

Kouluopetukseen tunnetaitoja tuomalla. Kouluopetukseen pitäisi sisältyä oman ja muiden hyvinvointiin tähtääviä taitoja aivan toisella tavalla kuin nykyään. Esimerkiksi sosiaalisten taitojen ja tunteiden säätelyn oppiminen olisi tärkeää jo ala-asteella. Viimeistään yläasteella terveystiedon opetuksessa tulisi aina olla mukana mielenhyvinvoinnin opetusta.

Säilyttämällä yleinen sosiaaliturva riittävän vahvana. Sosiaaliturvajärjestelmä ja erilaiset etuudet, kuten työttömyyskorvaus ja aikuiskoulutustuki loiventavat vaikeiden elämäntilanteiden seurauksia ja mahdollistavat uudet valinnat.

Takaamalla uusien alkujen mahdollisuus eri koulutusasteilla. Suhtaudun kielteisesti uudistukseen, jossa ylioppilastutkinnon painoarvoa kasvatetaan pääsykokeiden kustannuksella korkeakoulutukseen hakeuduttaessa. Mahdollisuudet korkeakoulutukseen eivät saa heikentyä siksi, että nuori ihminen on syystä tai toisesta epäonnistunut ylioppilaskirjoituksista tai löytänyt opiskelumotivaation vasta hieman myöhemmin. Myös koulutusohjelman vaihto tulee olla jatkossakin mahdollista korkeakouluissa. Esimerkiksi opetuksen maksullisuus olisi uhka tälle. Monesti oma ala löytyy vasta kokeilemalla.

Edistämällä suvaitsevaisuutta ja erilaisuutta yhteiskunnassa ja lainsäädännössä. Erilaisten ratkaisujen, elämäntapojen ja elämäntilanteiden hyväksyminen edistää todennäköisesti myös uskallusta heittäytyä ja siten myös joskus epäonnistua. Jos vain yksi olemistapa on oikea, siitä poikkeaminen on jo lähtökohtaisesti epäonnistumista.