Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut
Olen erittäin tyytyväinen, että budjettineuvotteluissa onnistuttiin torjumaan opetuksen järjestämiseen kohdistuneita säästöjä.
Espoon maine kuntana on sellainen, että pitäisi olla selvää, että juuri täällä opetuksen resursointiin ja siten myös laatuun panostetaan. Tähän lähtökohtaan sopii huonosti tämä vuodesta toiseen toistuva kuvio, jossa ensin opetus- ja varhaiskasvatuslautakunta ja sitten muut toimielimet perässä joutuvat torjumaan opetukseen kohdistuvia leikkauspaineita.
Suomessa on havaittu, että eri ryhmien väliset erot oppimistuloksissa ovat lähteneet kasvuun. Tämän kehityksen pysäyttäminen vaatii riittävää määrää opettajia, tarpeeksi pieniä opetusryhmiä, hyvää oppilashuoltoa ja kaiken kaikkiaan riittävää tuen määrää.
Koulutus tulisi nähdä investointina ja hahmottaa se, että riittävästi resursoitu perusopetus auttaa sekä hyvin että huonosti pärjääviä oppilaita. Sillä luodaan pohja toisen asteen koulutukseen hakeutumiseen ja torjutaan siten samalla sekä syrjäytymistä että edistetään kykyä hakeutua korkeakouluopintoihin.
Yhtä lailla se tulisi voida sanoa ääneen, että koulutuksesta leikkaaminen todellakin heikentää koulutuksen laatua. Opettaja - opiskelija -suhde ei ole korvattavissa muilla keinoin ja ilman riittävää koulunkäyntiavustajien määrää enemmän tukea tarvitsevien oppilaiden sijoittaminen tavallisiin opetusryhmiin on epäeettistä.
Lopuksi haluan sanoa, että meidän pitää kyetä tukemaan erityisen paljon niitä kouluja, joiden alueella on enemmän huono-osaista väestöä eli kaikki positiivisen diskriminaation määrärahat tulisi hakea ja käyttää. Mikäli koulujen väliset oppimistulokset lähtevät erkanemaan toisistaan, se johtaa jollain aikavälillä asuinalueiden välisen segregaation syvenemiseen ja uusiin ongelmiin. Opetuksen laadulla on siis paljon ja kauaskantoista merkitystä ja siihen kannattaa todella panostaa.
keskiviikko 5. joulukuuta 2018
maanantai 19. marraskuuta 2018
Valtuustopuheeni mielenterveyspalveluista
Näissä valtuustokysymyksissä on nostettu hyvin tärkeitä asioita keskusteluun. Kiitos valmistelijoille vastauksista, joissa minua ilahduttivat esimerkiksi pyrkimys lisätä ilman ajanvarausta toimivia mielenterveys- ja päihdehoitajien vastaanottoja sekä tuen vieminen entistä enemmän nuorten arkiympäristöön.
Nuorten kohdalla uudenlaiset lähestymistavat ovat tärkeitä ja esimerkiksi Suomen Mielenterveysseuran ylläpitämä Sekasin -chat on osoittautunut hyvin tarpeelliseksi. Verkkopohjaiset palvelut hyödyttäisivät myös monia aikuisia, koska esimerkiksi masennuksesta tai sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsittäessä kotoa lähteminen voi olla vaikeaa ja tarpeellinen hoito jäädä siksi saamatta.
Muita kehittämiskohteita mietittäessä herää myös kysymys, että pystytäänkö peruspalveluissa tarjoamaan tällä hetkellä riittävän tiivistä keskusteluapua? Mikäli tapaamiset esimerkiksi psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ovat kovin harvoin, niin tuesta tulee lähinnä kannattelevaa todelliseen toipumiseen tähtäävän hoidon sijasta tai lääkehoidon merkitys korostuu liikaa.
Yleisesti ottaen Espoon mielenterveys- ja päihdepalvelukeskus Empun toiminta ja toimintalogiikka on kuitenkin mielestäni kiitettävää. Espoossa päihde- ja mielenterveysongelmiin on ollut mahdollista saada yhtäaikaista apua jo paljon ennen joitakin muita kuntia, joissa on saatettu vaatia, että esimerkiksi päihdeongelma hoidetaan ensin.
Espoon turvallisuusohjelmaa viime valtuustokaudella käsiteltäessä tein ohjelmaan valtuuston hyväksymän toivomuksen itsemurhien ehkäisytyön lisäämisestä. Näissä vastauksissa oli asian tiimoilta paljon hyvää, mutta toivon, että varsinkin HUSissa meitä edustavat luottamushenkilöt seuraavat sairaalapaikkojen määrää. Akuutissa itsemurhavaarassa olevien tulisi mielestäni aina päästä tarvittaessa joksikin aikaa osastolle eikä ainakaan koskaan päätyä yksin kotiin.
Kaiken kaikkiaan päihde-, mielenterveys- ja kriisipalvelujen kehittämisessä on tärkeää monipuolinen hoitovalikoima sekä yhteistyö eri palvelujen välillä sekä omaisten huomioiminen. Kiitän myös nyt virinnyttä keskustelua varhaiskasvatuksen ja koulujen ryhmäkokojen merkityksestä. Pienet ryhmäkoot ovat todella tärkeitä lasten hyvinvoinnin edistämisessä. Liian isot ryhmäkoot ja vähäinen aikuisten määrä näkyvät kasvavana sote-palvelujen tarpeena eli nämä palvelut ja toiminnot linkittyvät kiinteästi yhteen. Toimivat mielenterveys- ja päihdepalvelut näkyvät myös esimerkiksi lastensuojelutarpeen vähentymisenä.
Kannatankin valtuutettu Karimäen sekä valtuutettu Elon toivomuksia.
Nuorten kohdalla uudenlaiset lähestymistavat ovat tärkeitä ja esimerkiksi Suomen Mielenterveysseuran ylläpitämä Sekasin -chat on osoittautunut hyvin tarpeelliseksi. Verkkopohjaiset palvelut hyödyttäisivät myös monia aikuisia, koska esimerkiksi masennuksesta tai sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsittäessä kotoa lähteminen voi olla vaikeaa ja tarpeellinen hoito jäädä siksi saamatta.
Muita kehittämiskohteita mietittäessä herää myös kysymys, että pystytäänkö peruspalveluissa tarjoamaan tällä hetkellä riittävän tiivistä keskusteluapua? Mikäli tapaamiset esimerkiksi psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ovat kovin harvoin, niin tuesta tulee lähinnä kannattelevaa todelliseen toipumiseen tähtäävän hoidon sijasta tai lääkehoidon merkitys korostuu liikaa.
Yleisesti ottaen Espoon mielenterveys- ja päihdepalvelukeskus Empun toiminta ja toimintalogiikka on kuitenkin mielestäni kiitettävää. Espoossa päihde- ja mielenterveysongelmiin on ollut mahdollista saada yhtäaikaista apua jo paljon ennen joitakin muita kuntia, joissa on saatettu vaatia, että esimerkiksi päihdeongelma hoidetaan ensin.
Espoon turvallisuusohjelmaa viime valtuustokaudella käsiteltäessä tein ohjelmaan valtuuston hyväksymän toivomuksen itsemurhien ehkäisytyön lisäämisestä. Näissä vastauksissa oli asian tiimoilta paljon hyvää, mutta toivon, että varsinkin HUSissa meitä edustavat luottamushenkilöt seuraavat sairaalapaikkojen määrää. Akuutissa itsemurhavaarassa olevien tulisi mielestäni aina päästä tarvittaessa joksikin aikaa osastolle eikä ainakaan koskaan päätyä yksin kotiin.
Kaiken kaikkiaan päihde-, mielenterveys- ja kriisipalvelujen kehittämisessä on tärkeää monipuolinen hoitovalikoima sekä yhteistyö eri palvelujen välillä sekä omaisten huomioiminen. Kiitän myös nyt virinnyttä keskustelua varhaiskasvatuksen ja koulujen ryhmäkokojen merkityksestä. Pienet ryhmäkoot ovat todella tärkeitä lasten hyvinvoinnin edistämisessä. Liian isot ryhmäkoot ja vähäinen aikuisten määrä näkyvät kasvavana sote-palvelujen tarpeena eli nämä palvelut ja toiminnot linkittyvät kiinteästi yhteen. Toimivat mielenterveys- ja päihdepalvelut näkyvät myös esimerkiksi lastensuojelutarpeen vähentymisenä.
Kannatankin valtuutettu Karimäen sekä valtuutettu Elon toivomuksia.
torstai 12. huhtikuuta 2018
Lasketaan hinta palveluille, ei ihmisille
Mietin tänään soten kapitaatiomaliiin pisteytysjärjestelmään liittyvää keskustelua. Osa mallin uutisoinnista on ilmeisesti ollut harhaanjohtavaa eli en kommentoi mallin sisältöä ennen kuin siitä tulee lisätietoa (THL:n mukaan ei olisi tarkoitus luoda uutta rekisteriä eikä yksittäisen ihmisen yhdistettyjä tietoja voisi kukaan suoraan katsoa mistään - toisaalta asia on kuitenkin vasta suunnittelun asteella.)
Keskustelun käynnistyessä oli kuitenkin kiinnostavaa huomata, että verrattain paljon oli sellaisia puheenvuoroja, joissa yksittäisten kansalaisten pisteyttäminen iän, terveyshistorian, sukupuolen, työtilanteen, parisuhteen, koulutuksen jne mukaan ja tämän pohjalta sen laskeminen, paljonko he kuormittavat sosiaali- ja terveyspalveluja nähtiin itsessään ongelmattomaksi siitä riippumatta, miten systeemi käytännössä tehtäisiin.
Moni tuntuu rinnastavan järjestelmän vakuutusyhtiöiden käytäntöihin. Vakuutus kuitenkin otetaan itse tai jätetään ottamatta, sote-palveluissa on laajemmin kyse yhteiskunnasta ja yhteisten rahojen käytöstä. Tietty systeemin kritiikkiäkin oli paljon.
On joka tapauksessa kiinnostavaa, että miten nopeasti kollektiivinen ajattelu ja kulttuuri voivat muuttua.
Seitsemän vuotta sitten eräs perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu penäsi yksittäisten maahanmuuttajien aiheuttamia kustannuksia. ”Jokaisen meidän kustannukset on laskettu jossain.” Silloin tämä aiheutti laajalti kritiikkiä.
Vaikka nyt ei olisikaan tarkoitus, että yksittäisen ihmisen tähänastiset kustannukset yhteiskunnalle ja ennuste tulevista olisivat nappia painamalla saatavilla, niin silti on tultu kauas siitä ajattelusta, että puhutaan palveluiden tuottamishinnasta, ei yksilöiden aiheuttamasta kustannuksesta.
Ja vaikka kuinka haluaisi suhtautua pisteyttämiseen ainoastaan matemaattisena mallintamisena, niin on kuitenkin niin, että on paljon ihmisiä, jotka ajattelevat sitä, missä määrin heistä on hyötyä yhteiskunnalle. Tätä on tiettävästi ainakin (mielenterveys)kuntoutujien, työttömien ja eläkeläisten keskuudessa.
Pelkästään tästä syystä on mielestäni hyvä miettiä, missä määrin retoriikka ja käytännöt muuttuvat siihen suuntaan, että palveluiden hintojen sijasta aletaan puhua yksilöiden tuottamasta rasitteesta. Kun kieli kuitenkin luo maailmaa.
Pisteytysjärjestelmä on rinnastettu esimerkiksi koulujen positiiviseen diskriminaatioon ts. koulut, joiden alueella asuu keskimääräistä enemmän huono-osaista väestöä saavat enemmän määrärahoja kouluavustajien, resurssiopettajien jne palkkaamiseen. Juu, järjestelmissä on samoja elementtejä, mutta aivan samasta asiasta ei ole kyse. (Terveyspalveluissa samaa ideaa sen sijaan voi soveltaa oikeasti esimerkiksi tuomalla sosiaalityöntekijöitä niille terveysasemille, joilla heille on eniten tarvetta.) Määrärahojen liikkuminen tapahtuu väestötasolla, ei yksittäisten ihmisten liikkeiden perusteella.
Emme jaa oppilaita halvemmiksi ja vähän tai tosi kalliiksi tuleviin. Emme puhu siitä, että näiden ja näiden oppilaiden kouluttaminen tulee näin ja näin kalliiksi. Toivottavasti. Emme ainakaan vielä.
En joka tapauksessa toivo enää yhtään lisää sellaista puhetapaa, että ihmisille lasketaan hinta. En, vaikka kyse olisi kuinka pelkästä teknisestä mallintamisesta.
Minulla on kolmas kausi kuntapolitiikassa menossa ja en ole missään vaiheessa kokenut tarvitsevani yksittäisten ihmisten tuottamia kustannuksia. Sen sijaan tarvitsen tietoja siitä, mitä maksaa yksi varhaiskasvatuspaikka kuukaudessa, mitä hoiva-asumispaikka, mikä merkitys hammashoidon asiakasmaksuilla on ja niin edelleen. Nämä tiedot ovat saatavilla ja jo niiden avulla voi tehdä terveyserojen kaventamiseen ja palveluiden hyvään saatavuuteen tähtäävää politiikkaa. Asioita, joiden olisi tullut olla sote-uudistuksen keskiössä.
Keskustelun käynnistyessä oli kuitenkin kiinnostavaa huomata, että verrattain paljon oli sellaisia puheenvuoroja, joissa yksittäisten kansalaisten pisteyttäminen iän, terveyshistorian, sukupuolen, työtilanteen, parisuhteen, koulutuksen jne mukaan ja tämän pohjalta sen laskeminen, paljonko he kuormittavat sosiaali- ja terveyspalveluja nähtiin itsessään ongelmattomaksi siitä riippumatta, miten systeemi käytännössä tehtäisiin.
Moni tuntuu rinnastavan järjestelmän vakuutusyhtiöiden käytäntöihin. Vakuutus kuitenkin otetaan itse tai jätetään ottamatta, sote-palveluissa on laajemmin kyse yhteiskunnasta ja yhteisten rahojen käytöstä. Tietty systeemin kritiikkiäkin oli paljon.
On joka tapauksessa kiinnostavaa, että miten nopeasti kollektiivinen ajattelu ja kulttuuri voivat muuttua.
Seitsemän vuotta sitten eräs perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu penäsi yksittäisten maahanmuuttajien aiheuttamia kustannuksia. ”Jokaisen meidän kustannukset on laskettu jossain.” Silloin tämä aiheutti laajalti kritiikkiä.
Vaikka nyt ei olisikaan tarkoitus, että yksittäisen ihmisen tähänastiset kustannukset yhteiskunnalle ja ennuste tulevista olisivat nappia painamalla saatavilla, niin silti on tultu kauas siitä ajattelusta, että puhutaan palveluiden tuottamishinnasta, ei yksilöiden aiheuttamasta kustannuksesta.
Ja vaikka kuinka haluaisi suhtautua pisteyttämiseen ainoastaan matemaattisena mallintamisena, niin on kuitenkin niin, että on paljon ihmisiä, jotka ajattelevat sitä, missä määrin heistä on hyötyä yhteiskunnalle. Tätä on tiettävästi ainakin (mielenterveys)kuntoutujien, työttömien ja eläkeläisten keskuudessa.
Pelkästään tästä syystä on mielestäni hyvä miettiä, missä määrin retoriikka ja käytännöt muuttuvat siihen suuntaan, että palveluiden hintojen sijasta aletaan puhua yksilöiden tuottamasta rasitteesta. Kun kieli kuitenkin luo maailmaa.
Pisteytysjärjestelmä on rinnastettu esimerkiksi koulujen positiiviseen diskriminaatioon ts. koulut, joiden alueella asuu keskimääräistä enemmän huono-osaista väestöä saavat enemmän määrärahoja kouluavustajien, resurssiopettajien jne palkkaamiseen. Juu, järjestelmissä on samoja elementtejä, mutta aivan samasta asiasta ei ole kyse. (Terveyspalveluissa samaa ideaa sen sijaan voi soveltaa oikeasti esimerkiksi tuomalla sosiaalityöntekijöitä niille terveysasemille, joilla heille on eniten tarvetta.) Määrärahojen liikkuminen tapahtuu väestötasolla, ei yksittäisten ihmisten liikkeiden perusteella.
Emme jaa oppilaita halvemmiksi ja vähän tai tosi kalliiksi tuleviin. Emme puhu siitä, että näiden ja näiden oppilaiden kouluttaminen tulee näin ja näin kalliiksi. Toivottavasti. Emme ainakaan vielä.
En joka tapauksessa toivo enää yhtään lisää sellaista puhetapaa, että ihmisille lasketaan hinta. En, vaikka kyse olisi kuinka pelkästä teknisestä mallintamisesta.
Minulla on kolmas kausi kuntapolitiikassa menossa ja en ole missään vaiheessa kokenut tarvitsevani yksittäisten ihmisten tuottamia kustannuksia. Sen sijaan tarvitsen tietoja siitä, mitä maksaa yksi varhaiskasvatuspaikka kuukaudessa, mitä hoiva-asumispaikka, mikä merkitys hammashoidon asiakasmaksuilla on ja niin edelleen. Nämä tiedot ovat saatavilla ja jo niiden avulla voi tehdä terveyserojen kaventamiseen ja palveluiden hyvään saatavuuteen tähtäävää politiikkaa. Asioita, joiden olisi tullut olla sote-uudistuksen keskiössä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)