Sote-palveluita, koulukuljetuksia ja Espoo-tarinan päivittämiseen valmistautumista

Toukokuu ja samalla kuluva valtuustokausi lähenee loppuaan. Tässä kuussa työn alla ovat olleet muun muassa seuraavat asiat:

Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden odotusajat

Pyysin sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä odotusajoista selvityksen toimialan johdolta huomattuani, että lukuja ei löydy tuoreesta Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman raportista. Selvityksestä ilmeni, että odotusajat varsinkin Espoon lastenpsykiatriseen avohoitoon ovat aivan liian pitkiä tällä hetkellä. Potilasmäärän ja palveluntarpeen kasvuun ei kyetä nyt vastaamaan nykyisellä henkilökuntamäärällä. Tämä on asia, mihin täytyy puuttua viimeistään syksyllä kaupungin budjettineuvotteluissa (lisää työntekijöitä) tai mielellään jo aikaisemmin toimialan johdon taholta. Luvut täytyy myös saada päätöksentekijöiden tietoon nykyistä helpommin ja useammin, että tällaisiin asioihin osataan ylipäätänsä resursoida rahaa. Kolmen ja puolen kuukauden jonotus kiireelliseksi arvioitua käyntiä varten on aivan sietämättömän pitkä aika erityisesti lapsen kohdalla.

Vanhusten kotihoidon kehittäminen

Käsittelemme keskiviikon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa kotihoidon kehittämisohjelmaa sekä hoiva-asumisen asiakkuuden kriteerejä.

Kotihoidon suunnitelmallinen kehittäminen on äärimmäisen tärkeää. Tällä hetkellä kotihoidon toiminnassa on alueellisia eroja ja ostopalveluiden käyttö on jossain määrin hallitsematonta. Ei ole järkevää, että henkilöstövajetta paikataan vuokratyövoimalla. Vuokratyön ostaminen on kallista ja vaihtuvat hoitajat eivät ole vanhuksille itselleen hyvä asia.

Kotona asutaan yhä huonokuntoisempana. Viime sunnuntaina meillä oli uuden Vihreän kaupunginvaltuustoryhmän suunnitteluilta Espoo-tarinan eli Espoon strategian ja uuden valtuustosopimuksen laadinnan tiimoilta. Toin esille, että yksi tärkeimpiä sote-tavoitteita nyt kesäkuussa alkavalle valtuustokaudelle pitäisi olla sen hetken nykyistä parempi optimoiminen, milloin ikääntyneen ei ole hyvä asua kotona enää niin inhimillisistä kuin taloudellisista syistäkään.

Jatkossa pitää olla myös tarkkana siinä, että kotihoidon kriteerit eivät vähän kerrassaan kiristy niin, että osa kotihoitoa tarvitsevista ei enää pääse sen piiriin ja että pyrkimys kuntouttaa vanhuksia niin, että he eivät tarvitsisikaan kotihoitoa, pysyy järkevällä tasolla. Näen tässä sellaisia riskejä, että vanhuksen toimintakykyä onnistutaan hetkeksi parantamaan ja sitten tilanne taas huononee tai että kuntoutus kohdistuu ihmisiin, jotka ovat jo kertakaikkisen huonossa kunnossa ja tarvitsisivat oikeasti raskaampaa hoivaa. Kun vanhuksen todetaan tarvitsevan hoiva-asumista, paikka tulisi löytyä nopeammin kuin lain vaatimassa kolmessa kuukaudessa.

Nykyään tuntuu, että kotona asuminen oli ensin oikeus, mutta sittemmin se on muuttunut velvollisuudeksi. Myös laki painottaa kotona asumisen ensisijaisuutta, mutta herää kysymys, onko koti enää koti, jos vanhuksen elämä on käytännössä typistynyt oman sängyn ympärille. Tämä on asia, mihin vaikuttamisen olen kokenut poliittisesti ällistyttävän hankalaksi. Poliittisen päätöksenteon puitteissa on mahdollisuus ohjata lisää resursseja kotihoitoon/hoiva-asumiseen, mutta palveluntarpeen arviointi tapahtuu terveystieteellisin kriteerein, ns. RAI-arviointi. Käytännössä näiden kriteerien avulla ohjataan sitä, kuinka huono toimintakyvyn tulee olla ennen kuin vanhus saa hoiva-asumispaikan.

Toivoisin, että THL:n ja vanhuspalvelualan toimesta käytäisiin nykyistä aktiivisempaa keskustelua siitä, mitä kotona asumisella tavoitellaan ja mikä on se toimintakyky ja elämäntilanne, jolloin vanhuksen on hyvä olla kotona ja mikä ei. Kun tämä on myös syvästi eettinen ja ihmisarvoon liittyvä kysymys, ei vain tekninen ”pystyykö vanhus syömään tai tekemään päätöksiä” -asia.

Vammaisten yhdenvertaisuus on myös ollut pohdinnan alla tässä kirjoituksessa kerrotun tapauksen takia.

Kyseessä ovat kaksoset, jotka ovat molemmat päässeet musiikkiluokalle. Toinen kaksosista kuitenkin liikkuu pyörätuolilla. Asiasta on linjattu aikaisemmin opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan toimesta niin, että painotetun opetuksen koulukyydit maksetaan aina itse ja tätä on nyt tulkittu niin, että linjaus pätee myös tapaukseen, jossa lapsi kulkee vammansa vuoksi koulutaksilla. Myöskään liikuntavamman perusteella kyytiä ei saa muuhun kuin lähikouluun. Aika harvalla vanhemmalla on kuitenkaan varaa maksaa vuosikausia joka päivä taksikyytejä eli käytännössä lapsi ei voisi musiikkiluokalle mennä, vaikka kyseinen matka on tiettävästi suunnilleen yhtä pitkä kuin matka lähikouluun, jonne kunta taas kustantaa matkat. Olen ollut tästä yhteydessä eri tahoihin ja muotoillut muutosesityksen. Myös edustajamme opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnassa ovat olleet asiassa aktiivisia. Kenenkään tahtotila ei varmasti ole, että liikuntavamma estäisi lapsen hakeutumisen musiikkiluokalle.

Kokonaisuudessaan kyseinen tapaus saa minut miettimään, miten paljon vammaisten yhdenvertaisuudessa on vielä Suomessa tekemistä. Ei ole lainkaan selvää, että yhdenvertaisuuslaki ja YK:n vammaissopimus ohjaavat toimintaa tai että erityislapsella/vammaisella henkilöllä nähtäisiin olevan erityislahjakkuuksia ja erityisiä tavoitteita siinä missä muillakin. Olen Otaniemessä 2005-2007 työskennellessäni toiminut vammaisyhdyshenkilönä ja muun muassa kirjoittanut vammaisen opiskelijan oppaan. Muistan näiltä ajoilta pohdinnat siitä, miten huomattavan esteellisiä monet korkeakoulut ovat. Ja nekin tilat, jotka ovat muokattu esteettömiksi, niin niissäkin on usein ajateltu, että vammainen henkilö on opiskelija – hän voi olla myös opettaja. Silloin ei riitä, että salin takaosassa on tilaa pyörätuolille.

Iloisena uutisena kerrottakoon lopuksi, että uusi valtuustoryhmämme on järjestäytynyt ja olemme jo tosiaan työstäneet tavoitteitamme valtuustosopimukseen (listaus tulevan valtuustokauden tavoitteista) sekä Espoo-tarinaan ja että uusi ryhmä on vähintään yhtä erinomainen kuin edellinenkin. Oman ryhmän välinen tuki ja henki on todella tärkeää, sillä politiikka on joukkuelaji ja yksin on mahdollista saada varsin vähän aikaan, mutta erinomaisessa ryhmässä hyvinkin paljon.


Kuvassa valtuustoryhmämme strategiapohdintaa sunnuntailta Urban Millin tiloista Otaniemestä.