Valtuustopuheeni vammaisten ja toimintarajoitteisten henkilöiden työllistymistä Espoon kaupungilla käsittelevästä valtuustoaloitteesta

 Arvoisa puheenjohtaja ja valtuutetut,

kiitos Wallsille tästä hyvästä valtuustokysymyksestä. Saamamme vastaus on sinänsä kattava ja laaja ja vastaa erityisesti niihin asioihin, mitä Walls on kysymyksessään nostanut eli esimerkiksi palkkatukimallin tilanteeseen.

On myös todella hyvä, että kaupunki on ainakin tähän mennessä kyennyt toteuttamaan kaikki pyydetyt niin sanotut mukautukset, joita kaupungin tehtäviin palkatut eri tavoin vammaiset henkilöt ovat toivoneet ja tahtotilaa tähän selvästi on jatkossakin.

Se, mitä vastauksessa ei mainittu lainkaan, niin oli etätyömahdollisuus. Aina ei siis ole kysymys mukautuksista yksittäisten henkilöiden kohdalla, vaan siitä, miten työt on isomman henkilöstömäärän osalta organisoitu. Kaupungilla on viime vuosina ollut käsittääkseni suhteellisen hyvät mahdollisuudet tehdä etätyötä niissä tehtävissä, joissa se on mahdollista.

Etätyö voi lisätä suuresti eri tavoin vammaisten ihmisten työskentelymahdollisuuksia, koska heillä on lähtökohtaisesti kotonaan sellaiset olosuhteet, joissa esimerkiksi liikuntavamma tai autismin kirjolla oleminen ei tuota haasteita.

Vammaisuus tarkoittaa aivan valtavan laajaa kirjoa erilaisia tilanteita ja on myös hyvä huomioida, että vammainen ihminen voi myös olla oman alansa huippuosaaja.

Lähtökohdaksi tässä asiassa voisi myös joskus ottaa sen näkökulman, että millä keinoin kaupunki saa palkkalistoilleen parhaat osaajat siitä riippumatta, että onko heillä joitakin toimintarajoitteita.

Etätyön merkitys voi olla suuri paitsi eri tavoin vammaisille tai sairastuneille ihmisille itselleen, niin myös vammaisten lasten vanhemmille helpottaen arjen organisoimista. Tässä on siis monella tavalla kyse kaupungin työnantajapolitiikasta ja rekrytointivalteista.

Kuten alkuperäisessä kysymyksessä sanottiin, yksilön näkökulmasta työ on myös elämään sisältöä ja merkitystä tuova asia. Osa vammaisista ihmisistä, esimerkiksi vaikeammin kehitysvammaiset ihmiset, eivät osallistu työelämään, mutta heillä on silti tarve tekemiseen ja merkityksellisyyteen. Tällöin mielekäs päivätoiminta sosiaalisine suhteineen voi olla hyvin tärkeää.

Meidän ja osan vammaisten henkilöiden kohdalla hyvinvointialueen tulisi siis sekä mahdollistaa vammaisten ihmisten työssäkäynti että muu mielekäs tekeminen niiden ihmisten kohdalla, joille työelämä ei ole mahdollista.

Siitä on ollut yhä enemmän keskustelua, että niin kutsuttu yhteisöllinen asuminen on jättänyt ikääntyneitä yksin kotiinsa ja ilman tarvittavaa yhteisöä ja tekemistä. Meidän päätöksentekijöiden tulee estää tällaista ja myös sitä, että sama käytäntö alkaa valua vammaispuolelle.