Hyvästä vanhuudesta

Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskolan ajatukset vanhuudesta ja vanhenemisesta ovat kiinnostavia.

Jäin miettimään erityisesti seuraavia kohtia haastattelussa.

"Kyllä minäkin haluan asua kotona niin pitkään kuin mahdollista, mutta varmasti tulee raja, jolloin en enää nimenomaan halua."

Vanhusten palvelut tuntuvat kehittyvän jotenkin dialektisesti. Ensin vanhukset hoidettiin Suomessa sänkyyn seurauksena toimintakyvyn romahdus. Vanhainkoti oli keskellä ei-mitään ja hoito tapahtui laitosolosuhteissa. Jos sairaalaan kerran jouduttiin, niin kotiin ei enää palattu.
Nyt toivottavasti ei olla menossa tai olla jo toisessa ääripäässä, jossa kotona asutaan myös tilanteessa, jossa se ei ole inhimillisesti eikä taloudellisesti järkevää. Totta kai jokainen meistä haluaa asua kotonaan mahdollisimman kauan, mutta ihmisarvoisissa olosuhteissa.

Asiantuntijoiden ja poliitikkojen pitäisi kyetä nykyistä paremmin optimoimaan se, milloin kotona asuminen ei ole enää inhimillisesti eikä taloudellisesti järkevää ja palveluasuminen olisi parempi vaihtoehto. Huonoin vaihtoehto on kehitys, jossa ei kyetä käymään avointa ja rehellistä keskustelua siitä, miksi ja missä olosuhteissa kotona asumista tavoitellaan. Joissain tilanteissa on myös kyettävä kyseenalaistamaan se väite, että kotona asuminen on (hyvin heikkokuntoisten) vanhusten oma tahto. Osalla ikääntyneistä on virheelliset käsitykset nykypäivän hoiva- ja palveluasumisesta. Jos myös itse sairastaisin esimerkiksi pitkälle edennyttä muistisairautta, niin toivoisin läheisteni huomioivan sairauden vaikutuksen omaa tahtoani tulkittaessa.

Vielä tätäkin huonompi vaihtoehto on hyvinvointivaltion mureneminen niin, että varakkailla ikääntyneillä on mahdollisuus ostaa itselleen palveluasumispaikka, mutta vähävaraiset ja keskituloiset joutuvat sinnittelemään kotona aivan liian pitkään. Sosiaaliekonomisten taustojen vaikutuksista lasten elämänlaatuun puhutaan paljon, mutta tulotasolla on luonnollisesti merkittäviä vaikutuksia myös elämänkaaren loppupäässä. Varakkaan ja terveen vanhuksen elämä on hyvin erilaista verrattuna tilanteeseen, jossa elämä pienillä tuloilla ja korkeilla lääkekustannuksilla on jatkuvaa sinnittelyä päivästä toiseen.

Parhaassa tapauksessa kotihoidon ja kotona asumisen kehittäminen jatkuu - hyvän elämän ja kotihoidon yhdistäminen onnistuu - mutta samalla kyetään optimoimaan nykyistä paremmin se, milloin hyvin huonokuntoisen ihmisen kotona asuminen ei ole enää millään lailla järkevää. Hyvän ja tasavertaisen tulevaisuuden vanhustenhoidon turvaamiseksi julkinen talous on myös saatava nykyistä paremmin tasapainoon.

Seuraava lainaus: "Silti Eskola on sitä mieltä, että niin passiivinen kuin aktiivinenkin vanhuskuva on vanhan ihmisen toimintaa rajoittava."

Tämä on niin hyvä huomio! Ja jälleen kiinnostavaa, miten ajatukset asiasta menevät aikojen kuluessa laidasta laitaan. Joskus vanhukset nähtiin avuttomina toiminnan kohteina, nyt korostetaan vireyttä ja aktiivisuutta. Mielestäni tavoitteena pitäisi olla oman näköinen elämä, onnellisuus. Se voi tarkoittaa myös elämää, jossa ei jatkuvasti tavoitella parempia suorituksia ja pyritä kehittämään itseä. Eristäytyminen esimerkiksi masennuksen ja ei-toivotun yksinolon vuoksi on eri asia.

Pääsääntöisesti ihmisten elämänlaatu on aina kohentunut yksilöllistymisen ja yksilöllisyyden paremman ymmärtämisen ja hyväksymisen myötä. Kun esimerkiksi naisiin ei ole enää suhtauduttu ensisijaisesti naisina ja ihmisryhmänä, vaan yksilöllisinä ihmisinä, joilla on keskenään erilaisia toiveita, ajatuksia ja tarpeita. Toivottavasti myös vanhuksiin suhtautumisessa sama kehitys etenee. On vanhuksia, jotka haluavat asua viimeiseen asti kotona, on vanhoja ihmisiä, jotka haluavat olla omaishoitajia ja niitä jotka eivät halua, on vanhuksia jotka haluavat osallistua ja vaikuttaa ja niitä, jotka eivät koe tarvetta siihen. Kaikkien elämän pitäisi olla yhtä arvokasta.