Minä sen sijaan olen tavallinen espoolainen, joka on työskennellyt viimeiset kahdeksan vuotta sosiaali- ja terveysalan järjestöissä ja viihtynyt kansalaistoiminnan kentällä vielä paljon pidempään.
Miksi kuitenkin kirjoitan Randista?
Siksi, että arvostamani kirjailija Sirpa Kähkönen teki taannoisessa kolumnissaan omituisen päätelmän sosiaali- ja terveysjärjestöjen merkityksestä Suomessa.
Kähkönen kirjoittaa: "Kun sote-uudistuksen yhtenä tukipilarina mainitaan kansalaisjärjestöt ja vapaaehtoistyö, ollaan randilaisen maailmannäkemyksen ytimessä."
Kähkönen tulee paradoksaalisesti määritelleeksi sosiaali- ja terveysjärjestöt osaksi hyvinvointivaltion alasajoa haluavia ryhmiä, vaikka nämä järjestöt ovat nimenomaan syntyneet tarpeesta ratkaista jokin yhteiskunnallinen epäkohta tai tarpeesta auttaa haavoittuvassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Kansalaisjärjestöt tekevät julkisia lakisääteisiä palveluja täydentävää tai ongelmia ennaltaehkäisevää työtä, osa myös tuottaa sosiaali- ja terveyspalveluita. Järjestöt ovat hyvin vakiintunut osa suomalaista auttamisjärjestelmää. Sosiaali- ja terveysalan järjestöjen päärahoittaja on Raha-automaattiyhdistys RAY, joka tekee avustuspäätökset tarpeeseen, tuloksellisuuteen ja vaikuttavuuteen nojaten.
Järjestöt ovat myös tärkeä osa demokraattista yhteiskuntaa, jossa jokaisella on mahdollisuus toimia paremman maailman ja hyvinvoivien ihmisten puolesta ryhtymällä vapaaehtoiseksi. Osa vapaaehtoisista on saanut joskus itse apua, osa haluaa vain tehdä jotain merkityksellistä.
Joskus järjestötoiminta tai osa siitä perustuu vertaistukeen eli samanlaisessa elämäntilanteessa olevien keskinäiseen tukeen. Esimerkiksi Leijonaemot ry on sosiaali- ja terveysalan järjestö, jonka toiminta perustuu erityislasten vanhempien väliseen vertaistukeen, vanhempien hyvinvoinnin ja jaksamisen sekä erityislasten vanhempien ja sosiaali- ja kasvatusalan ammattilaisten välisen vuoropuhelun kehittämiseen. Pääsääntöisesti järjestöt koostuvat sekä palkatuista työntekijöistä että vapaaehtoisista. Esimerkiksi entisen työnantajani Suomen Mielenterveysseuran kriisipuhelintoiminnassa toimintaa koordinoi ja vapaaehtoisten hyvinvoinnista ja jaksamisesta huolehtii vapaaehtoistoiminnan koordinaattori ja vapaaehtoisia tukevat ja kouluttavat myös kriisityöntekijät. Vuonna 2015 kriisipuhelimeen tuli noin 182 800 soittoa. Samantapainen kaava toimii useammissa järjestöissä.
Kähkönen ei siis määrittele kansalaisjärjestöjä niiden omista lähtökohdista ja suomalaisesta perspektiivista käsin, vaan ottaa ne osaksi ideologiaa, jossa vaikeassa elämäntilanteissa olevien auttaminen tulisi hoitaa julkisen rahoituksen sijasta hyväntekeväisyyden voimin.
Tämä ideologia on myös olemassa. Se ei kuitenkaan asu paremman maailman eteen toimivissa kansalaisjärjestöissä, joiden työ nimenomaan mahdollistetaan pitkäkestoisella, vakaalla rahoituksella. Hyväntekeväisyyteen pohjaava yhteiskunta ja auttamisjärjestelmä toimii toisin. Siinä apua eivät saa ne, jotka sitä eniten tarvitsevat eivätkä sitä välttämättä tarjoa ne, jotka sen osaavat parhaiten. Hyväntekeväisyyteen pohjaavassa yhteiskunnassa kärsivät ryhmät, jotka eivät herätä ihmisissä positiivisia mielikuvia ja auttamishalua. Tällaisessa yhteiskunnassa myös pääsääntöisesti varakkaat ihmiset päättävät, kuka saa apua ja kuka ei. Suomalaisten sosiaali- ja terveysjärjestöjen tarkoitus on sen sijaan voittoa tavoittelematta tarjota apua kaikille, jotka sitä tarvitsevat.
Ajattelin jo hetkeksi, että en kommentoi Kähkösen kirjoitusta. Kirjoitus kuitenkin palasi eilen mieleeni huomattuani uutiset ihmisoikeus- rauhan-, ja kehitysyhteistyöjärjestöjen rahoituksen (lisä)leikkauksista. Onko jossain jokin yhteiskunta, joka on kehittynyt hyvään suuntaan sen seurauksena, että kansalaisjärjestötoiminnan edellytykset ovat heikentyneet? Tästä syystä on tärkeää ymmärtää, mistä kansalaisjärjestötoiminnassa on kyse ja osata erottaa se pyrkimyksistä purkaa pohjoismaista yhteiskuntamallia, koska nämä ovat kaksi täysin eri asiaa. Kansalaisjärjestötoimintaa puolustettaessa puolustetaan samanaikaisesti yhteiskuntaa, jossa ihmiset saavat apua vaikeissa elämäntilanteissa ja yhteiskuntaa, jossa kansalaiset työskentelevät yhdessä paremman maailman puolesta.
Kansalaisjärjestötoiminta ei asetu Suomessa vastakohdaksi julkisille palveluille, vaan se toimii niiden rinnalla, palveluiden ylläpitämiseen ja kehittämiseen kannustaen.
Tutkija Anne-Birgitta Pessi on kuvannut ns. vapaaehtoistoiminnan timanttimallissa niitä syitä, miksi ihmiset ryhtyvät vapaaehtoisiksi ja lähtevät mukaan kansalaisjärjestötoimintaan. Yksi näistä syistä on auttamisen halu "giving" ja kokemus siitä, miten toisten ihmisten auttaminen tuntuu hyvältä. Tutkimusten mukaan toisten ihmisten auttaminen jopa pidentää omaa elinikää. Tämä, jos mikä on kaukana Ayn Randin maailmankäsityksestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti