Lastensuojelun asiakasluvuista

Viikonloppu kului lueskellessa valtuuston ja sosiaali- ja terveyslautakunnan kokousmateriaaleja. Yhdessä näistä ilmenevät seuraavat asiat. Espoolaista lapsista 7,5% oli jossain vaiheessa vuoden 2012 aikana lastensuojelun asiakkaina.

Mutta: alle puolella tuosta ryhmästä todettiin selvityksen jälkeen lastensuojelutarve.

Viime vuosien voimakas kasvu lastensuojeluntarpeessa selittyy ainakin osittain lakimuutoksella, joka on madaltanut ilmoituskynnystä ja lisännyt siten ls-ilmoituksia.
[Ja ihmiset, tehkää ennemmin se lastensuojeluilmoitus kuin olkaa tekemättä, jos epäilette lapsen kaltoinkohtelua. Parempi "turha" ilmoitus kuin apua vaille jäänyt lapsi.]

Huomionarvoista on myös, että lastensuojelun asiakkaana olevista lapsista lähemmäs 30%:lla on maahanmuuttajatausta.

Lastensuojelun asiakasmäärän kasvuun on siis useita syitä.

Osa perheistä päätyy lastensuojelun asiakkaiksi myös siksi, että kevyempiä tukimuotoja ei ole ollut saatavilla. Lapsiperheiden perhetyötä ei ole tarjottu perheisiin, joissa on kouluikäisiä lapsia. Tämä on selkeä epäkohta, myös muissa kuin pikkulapsiperheissä koetaan kriisejä. Jos lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut eivät toimi, myös tämä aiheuttaa painetta lastensuojeluun.

Myös lapsiperheköyhyys on kaksinkertaistunut 2000-luvulla. Huono taloudellinen tilanne ei tietenkään suoraan aiheuta lastensuojelun tarvetta, mutta köyhyys on suuri stressitekijä ja pienituloisuus saattaa altistaa syrjäytymiselle.

Lastensuojeluntarpeen ehkäisy on joka tapauksessa tärkeää ja se vaatii toimia useammalla eri yhteiskunnan sektorilla (maahanmuuttajaperheiden tukeminen ja kotouttaminen, terveyspalvelut, varsinkin kouluterveydenhuolto ja päihde- ja mielenterveyspalvelut, kevyemmät perheiden tukimuodot, väkivallan vastainen työ, työ- ja elinkeinopolitiikka...).

Ajoissa auttaminen on paitsi inhimillisesti oikein, myös kustannustehokasta.
Yhden lapsen laitossijoitus maksaa vuodessa noin 90 000 euroa. Samalla rahalla saa esimerkiksi 1000 tapaamista sosiaalityöntekijän kanssa, 400 käyntiä nuorisopsykiatrian poliklinikalla, 3000 tuntia kotipalvelua ja 7 vuotta intensiivistä perhetyötä. (Lähde THL)

Lopuksi linkki espoolaisten hyvinvoinnin tila -dokumenttiin. Paljon kiinnostavaa tilastotietoa.

Subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta ja kestävyysvajeesta

Subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta on jälleen noussut keskustelua Aamulehden tämänpäiväisen jutun seurauksena. Jutusta voi saada toisen vaikutelman, mutta Vihreät ovat perinteisesti kannattaneet subjektiivista päivähoito-oikeutta ja haluan, että kannattavat jatkossakin.

Kyseisessä lehtijutussa subjektiivinen päivähoito-oikeus kytkettiin julkisen talouden kestävyysvajeeseen. Arviot kestävyysvajeen suuruusluokasta vaihtelevat välillä 0,5-8% BKT:sta arvioijasta riippuen. Yleensä puhutaan vähintään 4% vajeesta. Vuodesta 2008 alkaen Suomen valtion velkaantuminen on kiihtynyt ja ongelma on joka tapauksessa todellinen ja ratkaisuja on löydyttävä.

Ratkaisut on kuitenkin laitettava tärkeysjärjestykseen.
Subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen puuttuminen ei ole yksi niistä.

Aamulehden jutussa mainittiin klassinen asetelma. Kaksi työtöntä, jotka vievät lapsensa hoitoon, vaikka ovat itse kotona.

Kuinka monta työtöntä pariskuntaa te tunnette, siis sellaista pariskuntaa, jonka lapset ovat päivähoidossa? Tarkennan vielä: työtöntä pariskuntaa, kahta ihmistä, jotka eivät edes etsi töitä ja jotka voisivat kaikin puolin hyvin hoitaa lapsensa itse kotona? Tunteeko joku yli 5? Yli 50? Ratkaistaanko näiden ihmisten päivähoito-oikeuteen puuttumalla miljardien eurojen suuruinen kestävyysvaje?

On todennäköisesti jopa vahingollista, jos esimerkiksi työttömän maahanmuuttajapariskunnan lapsi ei saisi olla päivähoidossa oppimassa kieltä ja kasvamassa suomalaiseen yhteiskuntaan. On myös perheitä, joissa vanhempien työttömyyden taustalla on päihde- ja/tai mielenterveysongelmia ja joskus näiden perheiden kohdalla on parempi, että lapset jo vanhempien väsymyksen takia ovat kokopäiväisesti hoidossa. Ja ne muut tilanteet: niitä perheitä ei ole niin paljon, että puhuttaisiin samanlaisista mittaluokista kuin esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeiden kohdalla.

Jos pelkkiä mielenterveysperusteisia eläkkeitä saataisiin vähennettyä 20%, niin kestävyysvajeesta häviäisi muutama miljardi. Työurien pidentäminen 2.5:lla vuodella toisi toiset kaksi miljardia. Kyse on isoista asioista, kauanko ja paljonko koko väestö tekee töitä ja kauanko pysymme toimintakykyisinä ikääntyessämme. Kyse on siitä, miten mielenterveyden ongelmia ja tuki-ja liikuntaelinsairauksia hoidetaan, miten työhyvinvointia ja hyvää johtamista edistetään, miten hoidamme vanhuksemme ja kasvatamme lapsemme terveiksi ja työkykyiksi. Miten nostamme ajoissa eläkeikää ja kykenemme nostamaan myös todellista eläkeikää, jotta kestävyysvaje ei pahene ja edessä on lopulta hankalia hätäratkaisuja.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on esimerkki tilanteesta, jossa vaikeaa asiaa yritetään purkaa tarttumalla konkreettisiin asioihin huonolla seurauksella. Konkretiaa tarvitaan, mutta asioiden mittaluokka on muistettava. On paljon vaikeampi sanoa, miten työllisyysastetta nostetaan kuin sanoa, että työttömien vanhempien oikeuksiin pitää puuttua. Vaikka toinen koskisi koko kansaa ja toinen olisi marginaalinen asia.

Valtio ei ole yritys

20.6.2013 ilmestyneen Kauppalehden debatti-osiossa oli Suomen Strategisen Johtamisen Seuran kunniajäsenen kirjoitus. Teksti käsitteli enimmäkseen yritysten strategisen osaamisen puutteita, mutta varsinkin viimeinen kappale on omistettu valtion strategiselle johtamiselle:

"Aivan oma lukunsa ansaitsee Oy Suomi Ab:n strateginen ajattelu. Yhteiskunta ja sen eri tasot ovat täynnä ristiriitaisia elementtejä. Strategia ei ole koskaan tasajakoa, vaan kovia valintoja eri vaihtoehtojen välillä ja niiden määrätietoista toteuttamista. Ylidemokratisoitunut ajattelu ja jatkuva jargon tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja hyvinvointiyhteiskunnasta ei auta saavuttamaan kansakunnalle kilpailuetuja. Tarvitaan kovia -ja kipeitäkin- päätöksiä ja näiden päätösten kurinalaista käytäntöön viemistä."

Minua aina häiritsee kun joku mainitsee sanaparin Oy Suomi Ab. Kyseisessä kirjoituksessa näin tapahtuu joka kerran Suomesta puhuttaessa. Mutta eihän valtio ole yritys! Valtionjohdossa ja yritystoiminnassa on tietenkin joitain samoja piirteitä, kuten että on tärkeää, että pidemmällä aikavälillä tulot ja menot ovat tasapainossa ja että on kilpailukykyä (maailman) markkinoilla. Mutta valtio on kuitenkin valtio, sen perimmäinen tarkoitus ei ole tehdä voittoa, vaan järjestää palvelut kansalaisilleen ja niin edelleen.

Jos yrityksessä pitää tehdä leikkauksia toimintaan, niin yleensä keskitytään vähemmän tuottaviin yksiköihin. Myös valtiossa voidaan ajatella esimerkiksi lapsiin ja koulutukseen panostamista investointeina, mutta on ajateltava myös sitä, mikä on inhimillistä, oikeudenmukaista ja niin edelleen.
On totta, että julkisella sektorilla on jo otettu käyttöön paljon yritysmaailmasta tuttuja käytäntöjä. Mielestäni on aina pohdittava, milloin ne ovat aidosti hyödyllisiä eikä vain kopioida jotain ideaa mahdollisesti erilaisesta toimintaympäristöstä.

Esimerkiksi lääkäreiden tai opettajien tulospalkkaukseen sisältyy tai tulisi todennäköisesti sisältymään tiettyjä ongelmia. Jos lääkäreille maksetaan hoidettujen potilaiden määrästä, on teoriassa olemassa riski, että mahdollisimman moni saa kyllä hoitoa, mutta hoito ei ole enää yhtä tuloksellista, koska aikaa potilasta kohden käytetään vähemmän. Välillä on puhuttu, että lääkäreille tulisi maksaa väestön pitämisestä mahdollisimman terveenä. Miten tämä suhteutuu asuinalueiden välisiin terveyseroihin, tuleeko ne huomioida? Jos eroja ei huomioitaisi ollenkaan, niin lääkäreiden kannattaisi tässä mallissa hakeutua töihin terveysasemalle, jonka alueen väestö on mahdollisimman tervettä.

Myös oppimistuloksiin vaikuttaa perhetausta. On välillä hämmentävää kuulla, että jossain Espoon koulussa olisi poikkeuksellisen hyvät opettajat. (Keskustelussa Tapiolan koulun väistötiloista on välillä sivuttu tätä.) Uskon, että kaikissa espoolaisissa kouluissa on erittäin hyvät opettajat. Suomessa on yleensä hyvät opettajat, koska koulutus on korkealaatuista ja opettajaksi on vaikea päästä. Oppilaspohjissa on sen sijaan eroja. On selvää, että jos esimerkiksi asuinalueella asuu paljon maahanmuuttajia, niin myös lukio- ja korkeakoulutukseen hakeutuu vähemmän oppilaita. Ylipäätänsä koulutus periytyy edelleen Suomessa yllättävän vahvasti. Oppimistuloksiin vaikuttaa niin moni asia, että opettajien tulospalkkaus kaikkine mahdollisine muuttujineen tuntuu huonolta ajatukselta.

Yllä siteeratusta mielipidekirjoituksesta tulee sellainen olo, että talous on isäntä eikä renki. Aivan kuin valtio pitäisi valjastaa edistämään talouskasvua eikä talouskasvu kansalaisten hyvinvointia.

Mielestäni juuri nyt pitäisi puhua siitä, miten talous palvelee hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämistä eikä että miten hyvinvointiyhteiskunta vaikeuttaa tietynlaista talouspolitiikkaa. Jutusta tulee sellainen olo, että hyvinvointiyhteiskunnalla ei ole arvoa vaan se on pikemminkin ongelma. Kun resurssit todennäköisesti vähenevät lähitulevaisuudessa (verotulot laskevat, mutta palvelujen tarve ja terveydenhuollon kustannukset kasvavat), niin olisi puhuttava paitsi siitä, miten työllisyys saadaan nousuun ja siitä, mikä kaikki on erityisen tärkeää (itse lähtisin ensimmäisenä leikkaamaan ympäristölle haitallisista tuista), niin myös siitä, miten hyvinvointia pystytään ylläpitämään nykyistä heikommassa taloustilanteessa.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilyttämisen tulisi olla kaiken strategisen ajattelun ja poliittisen toiminnan lähtökohta. Tämä yhteiskuntamalli on ollut Suomen menestyksen tae historiassa ja toivottavasti se on myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi hyvinvointivaltion periaatteisiin kuuluva maksuton korkeakoulutus on mahdollistanut sen, että opintoihin hakeutuvat soveltuvimmat, eivät varakkaimmat kuten joissain muissa yhteiskuntajärjestelmissä. Tämä on strategisesti järkevää.

Lisää lähidemokratiaa?

Tästa linkistä aukeaa kerrassaan kiinnostava esimerkki lähidemokratiasta. Reykjavikilaisen kaupunginosan asukkaat saavat itse päättää, rakennetaanko heidän kotikulmilleen esimerkiksi uusi leikkipuisto tai viheristutuksia tai minne pitäisi lisätä katuvaloja? Asukas tietää budjetin ja voi sen pohjalta valita haluamansa hankkeet. Eniten ääniä saaneet hankkeet toteutetaan.

Voisiko vastaava toimia Suomessa esimerkiksi niin, että äänestys järjestettäisiin kahden tai neljän vuoden välein? Jos ei, miksi ei?

Olen välillä itse suhtautunut aavistuksen skeptisesti erilaisiin lähidemokratia- ja paikallisen tason vaikuttamista lisääviin hankkeisiin juuri siksi, että niissä asukkailla ei ole ollut budjettivaltaa. Ilman taloudellisia vaikutusmahdollisuuksia asukasfoorumeista yms saattaa tulla vain keskustelukerhoja. Parhaimmillaan ne tietenkin voivat saada asuinalueen äänen kuuluville laajemmin kunnan päätöksenteossa. Kaikista mieluiten antaisin budjettivallan kuitenkin suoraan asukkaille Reykjavikin malliin. 

Olen herännyt miettimään paikallisdemokratiaa myös siksi, että olen mahdollisesti meidät varajäsenet mukaan lukienkin valtuuston ainoa kivenlahtelainen. Aivan kaikki valtuutetut ja varavaltuutetut eivät ole ilmoittaneet kotipaikkaansa, joten pieni mahdollisuus on olemassa, että myös joku muu on Kivenlahdesta.

Kaupunkia pitää tietenkin kehittää kokonaisuutena, mutta olen huomannut, että paikallistuntemustakin tarvitaan. Tietyn kaupunginosan edustaja pystyy esimerkiksi hahmottamaan oman terveysaseman merkityksen tai kaupunginosan liikenneyhteydet ja kehityskohteet. Itse koen olevani ensisijaisesti sosiaali- ja terveyspoliitikko, mutta hyvää sosiaalipolitiikkaa tehdään myös luomalla elinympäristöjä, joissa on turvallista liikkua ja hyvät urheilumahdollisuudet sekä viheralueita virkistäytymiseen.

On harmillista, että valtuuston kokoonpano on maantieteellisesti niin epätasainen. Huomattava osa valtuutetuista on Etelä-Espoosta ja alueen kokoon nähden Espoonlahdesta on harvinaisen vähän valtuutettuja. Esimerkiksi omalla kivenlahtelaisella äänestysalueellani äänestysprosentti jäi alle viidenkymmenen. Voisiko siis edellä mainittu lähidemokratiamalli lisätä osallistumista ja kiinnostusta oman alueen asioihin?

Vaihtoehtoja vastikkeettomuudelle?

Mietin tänään sitä, miten joistain sosiaali- ja terveyspoliittisista aiheista on vaikea edes keskustella. Yksi näistä on toimeentulotuki ja sen kehittäminen. Heikki Hiilamo lausui Kuntalehdessä ajatuksiaan siitä, miten nuorten pitäisi olla ensisijaisesti työssä tai koulutuksessa toimeentulotuen saamisen sijaan. Hililamon pohdinnasta nousi jälleen jonkinlainen myrsky vesilasissa. Mielestäni on kiinnostavaa, millainen tabu toimeentuloturvan vastikkeettomuus on. Voi hyvin olla, että nykyinen käytäntö on paras mahdollinen ja kaikki muutosyritykset aiheuttaisivat uusia ongelmia. Kaikesta pitää silti voida puhua ja etsiä parasta mahdollista ratkaisua. 

Otetaan lähtökohta. Osa nuorista tarvitsee aidosti toimeentulotukea. He eivät ole toistaiseksi päässeet töihin tai koulutukseen tai työstä saatava palkka on niin pieni, että se ei kata elinkustannuksia. Osalla on mielenterveysongelmia, jotka voivat olla niin vaikeita, ettei työnteko onnistu. He tarvitsevat kuntoutusta.

Mutta on myös nuoria, jotka nostavat toimeentulotukea, eivätkä edes pyri koulutukseen ja työhön. Tässä ryhmässä on ihmisiä, jotka ovat valinneet työelämän ulkopuolella olemisen omasta halustaan. "Oma tahto" on tosin suhteellinen käsite, syyt toimia näin ovat kirjavia. Osa heistä ei ole saanut edes kotoa työnteon mallia tai minkäänlaista päivärytmiä. Mutta teoriassa heillä ei ole estettä osallistua koulutukseen tai työelämään. Onko olemassa hyvää syytä, miksi tämän ryhmän on annettava olla koulutuksen ja työelämän ulkopuolella? Tällä ryhmällä on todettu oleva riski syrjäytyä pysyvästi (syrjäytymisellä tarkoitan tässä yhteydessä työn ja/tai koulutuksen puuttumista, itse kaikki heistä eivät välttämättä koe olevansa syrjäytyneitä.) Toimeentulotukimenot kasvavat jatkuvasti, monissa kaupungeissa varsinkin nuorten osalta. Osasyynä on tietenkin taloustaantuma ja työttömyyden kasvu. Nuorisotakuun pitäisi kuitenkin mahdollistaa kaikille jokin opiskelu-, työ- tai harjoittelupaikka. Jää nähtäväksi, tapahtuuko näin.

Hiilamon ohella ainakin muutamat muut henkilöt ovat pohtineet erilaisten palkkatukien/työmarkkinatuen maksamista toimeentulotuella olevan nuoren palkkaavalle yritykselle, järjestölle tms nuorelle maksettavan toimeentulotuen sijaan. Näen tässä ison riskin ei-toivotun matalapalkkajärjestelmän kehittymiselle, mutta en pidä ajatusta täysin huonona. Palkkatukiahan on jo nyt käytössä. On kuitenkin todellinen ongelma, että monella ammattialalla palkka on niin matala, että varsinkaan isoissa kaupungeissa se ei riitä elinkustannuksiin. Tämä on yksi syy toimeentulotuen käyttöön. 

Toimeentulotuki maksetaan kunnan kassasta, vaikkakin valtio palauttaa siitä kunnalle myöhemmin osan. Voisiko esimerkiksi alle 25-vuotiaiden lapsettomien nuorten surjäytymistä pyrkiä ehkäisemään vaatimalla noin 20-25 viikkotunnin työskentelyä kunnalla? Järjestelmän kehittäminen vaatisi kunnilta isohkoa panostusta ja olisin valmis kannattamaan mitään tällaista kokeilua vain, jos seuraavat ehdot täyttyisivät.

-"Toimeentulotukinuorten" tekemä työ ei vähentäisi kunnan muita työpaikkoja, siitä ei vahingossakaan tulisi "kunnan matalapalkkasektori"
-Ihmiset, joilla ei aidosti ole edellytyksiä tehdä yhtään minkäänlaista työtä, kyettäisiin erottelemaan esimerkiksi lääkärin todistuksella
-Systeemi otettaisiin käyttöön vasta esimerkiksi 6kk tai 12kk toimeentulotuen nostamisen jälkeen. Toimeentulotuen hakijalla on ollut aikaa lukea esimerkiksi pääsykokeisiin
-Työn ei pitäisi olla rangaistusluonteista eli ei ole tarkoitus siirtää armeijatyylisesti lumikasaa paikasta toiseen
-Kyseisille nuorille tarjottaisiin myös psykologista tukea ja ammatinvalintaohjausta.

Täysin aukoton systeemi ei mitenkään voisi olla ja varsinkin se, miten pitäisi toimia niiden henkilöiden kanssa, jotka eivät saapuisi töihin tai jotka eivät käytännössä tekisi yhtään mitään, jää tässä vaihtoehdossa avoimeksi. 

Mutta jos tällaisen järjestelmän kehittäminen olisi jotenkin mahdollista, niin pitäisikö se jättää kehittämättä? Onko pohdinta toimeentulotuen muuttamisesta tietyn ikäryhmän osalta vastikkeelliseksi automaattisesti kovaa ja eriarvoistavaa puhetta? Tiedostan, että lain muuttaminen tietyn ikäryhmän osalta voidaan nähdä epätasa-arvoa lisääväksi ja se perustelu, että laissa on jo nyt poikkeuksia alle 25-vuotiaiden osalta, ei ole loogisesti kestävä. Myös nykytilanne voi olla virheellinen. Mutta onko paras vaihtoehto se, että toimeentulotuki mahdollistaa työn ja koulutuksen ulkopuolelle jäämisen? Toimeentulotukimenoilla on myös muuta käyttöä kuntataloudessa. Iso osa menee tietenkin todelliseen tarpeeseen, mutta jokainen miljoona, joka voitaisiin käyttää toisin, voitaisiin todellakin käyttää toisin. Tilanteessa, jossa verotulot vähenevät ja huoltosuhde heikkenee, toimeentulotukimenojen kasvu on väistämättä muista sosiaali- ja terveyspalveluista pois. 
Paradoksaalisesti tutkimusten mukaan moni toimeentulotukeen oikeutettu -eli sitä todellisuudessa kipeästi tarvitseva- ei tällä hetkellä hae tukea. Samaan aikaan tukea käyttävät henkilöt, joiden ensisijainen paikka olisi koulutuksessa tai työssä.

Jos joku on jaksanut lukea tänne asti, niin nyt saattaa herätä kysymys, että mitenkäs tämä suhtautuu Vihreiden kansalaispalkkanäkemyksiin? Siten, että edellä mainitun (jos järkevä systeemi onnistuttaisiin kehittämään) ohella olisin valmis kokeilemaan esimerkiksi jossain saman kokoisessa kaupungissa myös kansalaispalkkaa, esimerkiksi Vihreiden kustannusneutraalia mallia. Sitten näiden kokeilujen tuloksia tulisi verrata keskenään + johonkin sellaiseen kaupunkiin, jossa nykysysteemi olisi käytössä ja tietenkin suhteuttaa yleiseen työttömyys- ja taloustilanteeseen. Mikä järjestelmä vähensi syrjäymistä tehokkaimmin? Mistä syntyi eniten kustannuksia suhteessa hyötyyn kunnille ja valtiolle? Miten eri järjestelmät vaikuttivat ihmisten käyttäytymiseen ja hyvinvointiin?

No man is an island

26.2.2013 Helsingin Sanomissa julkaistu kolumni Johda sinä itseäsi herätti ajatuksia.
Kirjoittajan mukaan "jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan". 

Kirjoitus perustuu positiivisen psykologian ja kognitiivisen lähestymistavan perusajatuksiin siitä, että ihminen voi vaikuttaa omiin ajatuksiinsa ja valita suhtautumistapansa asioihin. Kirjoittaja kertoo, että ainaisen murehtimisen ja muiden tai yhteiskunnan syyttämisen sijasta olisi syytä katsoa peiliin ja opetella vaikuttamaan omaan mielialaansa tai kuten kirjoittaja sanoo, johtamaan itse itseään. Hän itse oli hyötynyt sellaisista teeseistä kuin "Päästä irti - älä haudo vihaa sisälläsi." "Ole kiitollinen - keskity hyvään." "Anna anteeksi - älä anna kokemasi vääryyden haitata itseäsi." "Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa. Heittäydy siihen, mihin voit vaikuttaa."

Huomaan tulkitsevani  kolumnin kahdella eri tavalla - joko myönteisesti tai kielteisesti, enkä toistaiseksi pysty valitsemaan suhtautumistapaani. Kielteisen suhtautumisen aiheuttaa erityisesti tämä kappale ja sen lopusta löytyvä johtopäätös: "En usko olevani ainoa, joka kamppailee oman mielen hallinnan kanssa. Ympärillä näkee ihmisiä, jotka paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa. Yhteiskunnassa se näkyy: masennusta, itsemurhia, stressiä, kaikkeen kohdistuvaa vihaa."

Mutta ensiksi ne hyvät asiat: 

On tärkeää tuoda esille sitä, että omiin ajatuksiin, tunteisiin ja toimintatapoihin voi todella oppia vaikuttamaan ja itsestä on tärkeää pitää huolta. Esimerkiksi Depressiokouluissa opitaan niitä keinoja, joilla toistuvia masennuskausia voi yrittää torjua. Puuttua synkkiin ajatuksiin ennen kuin ne saavat vallan. Kirjoittaja on oikeassa siinä, että omien tunteiden ja ajatusten tunnistamista olisi kaikkien syytä opetella jo koulussa sen sijaan, että tämä tapahtuisi vasta ongelmien ilmetessä psykoterapiassa. Kyky käsitellä esimerkiksi vihan tunteita hyödyttää varmasti sekä itseä että läheisiä. 

Sitten ne asiat, mitä jäin kolumnissa hautomaan.

Masennusta sairastaville saatetaan yhä sanoa, että "ota itseäsi niskasta kiinni". Kolumnin voi lukea myös niin, että "kaikki on itsestä kiinni". Masennus on kuitenkin sairaus. Kyllä, yksi hoitokeinoista on oppia vaikuttamaan omiin ajatuksiin, mutta se ei käy aivan niin yksinkertaisesti kuin kolumnissa -ehkä vahingossa- annetaan ymmärtää. Ihmiset eivät myöskään masennu siksi, että "ulko-ovella päälle vyöryy pimeys, jalkakäytävä on jäätikkö ja pysäkillä bussi roiskauttaa loskat nilkoillesi." Näissä on kyse arkipäivän harmituksista. 

Kirjoituksessa mainitaan mielialaa laskevina tekijöinä arkiset ärsytyksenaiheet, mutta siinä ei mainita sitä, että ihmisillä on erilainen elämänhistoria, erilaisia elämänkokemuksia. Erilainen lapsuuden kasvuympäristö. Erilaiset geenit. Erilainen elämänpiiri ja ihmisiä ympärillä. Varallisuuseroja. 

Vaikka kaksi ihmistä kokisi saman tapahtuman (ja osa meistä myös kokee suurempia tragedioita kuin toiset) niin silti heillä voi olla keskenään erilaiset edellytykset selvitä tapahtuman kanssa. Toinen voi esimerkiksi saada paljon enemmän ulkopuolista tukea kuin toinen.

Kolumnin suurin ongelma on mielestäni siinä, että se on kirjoitettu maassa, jossa on vahva yksinpärjäämisen kulttuuri ja usko siihen, että onnistuminen ja epäonnistuminen ovat yksilön itsensä ansiota tai syytä.

Kirjoittajan mainitsemiin masennusdiagnooseihin ja itsemurhien määriin vaikuttaa kuitenkin myös se, että mielenterveysongelmat koetaan häpeänä, vaikeita tapahtumia kohdattaessa niitä ei käsitellä läheisten tai ammattilaisten ja omasta pahasta olosta ei puhuta, koska menestymisen ja pärjäämisen eetos on niin vahva. Lama-aikana itsemurhat vähenevät. Ehkä siksi, että silloin näkyy, että muillakin menee huonosti. 

Kolumnia ovat jakaneet sosiaalisessa mediassa myös hyvinvointivaltioon-ei-niin-innostuneesti-suhtautuvat ihmiset  esimerkkinä siitä, että "jos ihmiset vain ottaisivat vastuun itsestään, emme tarvitsisi erilaisia palveluita".

Itse toivon, että kirjoittaja tarkoitti, että omiin ajatuksiin vaikuttamaan oppiminen on vain yksi keino pitää itsestä huolta. Vaikka olisi kuinka taitava muuttamaan omaa suhtautumistaan, niin muita ihmisiä, ystäviä tai ammattiapua, tarvitaan silti monessa tilanteessa.

Loppukaneettina täytyy vielä sanoa, että luulen maailman tarvitsevan myös ihmisiä, jotka ottavat asiat raskaasti. Jokainen meistä varmaan tuntee ihmisiä, jotka ovat hämmentävän huolettomia, kevyitä, iloisia ystäviä ja vanhempia. Jostain syistä näitä ihmisiä tuntuu usein yhdistävän se, että he eivät lue Hesaria eivätkä ole yhteiskunnallisesti aktiivisia. Jos kukaan ei koskaan ahdistuisi mistään, mikään tuskin muuttuisi, edes silloin kun se olisi tarpeellista.

Opintotukea ei pidä muuttaa lainapainotteiseksi

Viime vuosina Suomessa on jälleen käyty keskustelua opintotuen muuttamiseksi lainapainotteisemmaksi. Ennen 90-luvun alun opintotukiuudistusta opinnot rahoitettiin kokonaan opintolainalla. Sen jälkeen paitsi opintolainan merkitys opintojen rahoituksessa on pienentynyt, niin myös korkeakouluopiskelijoiden määrä ja akateeminen työttomyys on kasvanut. Korkeakouluopiskelijoita on nyt noin 260 000. 70-luvulla heitä oli 25 000.

Uusimman puheenvuoron opintotukiuudistuksesta on käyttänyt Akava, jonka mukaan opintotuki voisi olla opintojen alussa enemmän raha- ja loppua kohden lainapainotteinen. Nopeasta valmistumisesta palkittaisiin niin, että lainaa ei tarvitsisi maksaa takaisin.

Akavan mukaan uusi malli kannustaisi nopeampaan valmistumiseen.

Akavan tavoite on nostaa Suomen työllisyysastetta. Tavoite on tärkeä ja olen itsekin kirjannut ylös asiaan liittyviä ajatuksiani

Erityisesti työkyvyttömyyseläkkeiden määrä tulisi saada laskuun. Pelkästään tällä olisi suuri vaikutus valtiontalouden kestävyysvajeeseen.

Mutta väitän, että lainapainotteisempi opintotuki ei olisi pelkästään yksilöiden, vaan myös yhteiskunnan kannalta huonompi juttu.

Opintolainaa ei nytkään haluta ottaa. Opiskelijat tekevät mieluummin töitä. Tein näin itsekin. Valmistuin vuonna 2008 ilman lainaa. Työnteko ehkä hieman hidasti valmistumista. Toisaalta tein runsaasti ylimääräisiä opintoja. Kirjoitin suurimman osan gradustani ollessani kokopäivätöissä ja valmistuminen yliopistosta ei tarkoittanut arjessa muuta kuin että enää ei tarvinnut opiskella töiden jälkeen. 

Erityisesti humanistis-yhteiskunnallisella alalla opinnot harvoin valmistavat suoraan ammattiin muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Opiskeluaikainen työssäkäynti on paras työttömyysvakuutus aloilla, joissa innokkaita työntekijöitä on paljon enemmän kuin työpaikkoja. Samoilla aloilla palkat ovat alle suomalaisen keskipalkan. 
Esimerkiksi sosiaalialan suunnittelija tienaa noin 2500 euroa, asiantuntija ympäristöjärjestössä 2000-2500 euroa, yläkoulun aineenopettaja 2600 euroa ja tutkija yliopistossa noin 2000 euroa. Jos opintotuki olisi aiempaa lainapainotteisempi, tämä todennäköisesti näkyisi vain siten, että opiskelijat yrittäisivät tehdä entistä enemmän töitä ja valmistuisivat entistä myöhemmin tai sitten yrittäisivät rajatun opintoajan puitteissa uupumuksen uhalla painaa töitä ja opintoja samaan aikaan. Lainapainotteisuus vaikeuttaa myös opintoalan vaihtoa. Oikea ala löytyy usein vasta kokeilemalla.

Mielestäni suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole täysin tunnustettu sitä, että koulutus ei ole (enää) välttämättä tae taloudellisesta menestyksestä. Opintolainaa ei voi perustella sijoituksella tulevaisuuteen. Edelleen korkeakoulutettujen tilastolliset ansiot ovat korkeammat ja työttömyysriski pienempi kuin vähemmän koulutetuilla, mutta en pidä järkevänä sitä, että kaikki korkeakoulutetut niputetaan yhteen. Opettajan ja ekonomin tulokehitys valmistumisen jälkeisinä vuosina on aivan erilainen. 

Tuntuu, että Akavan esityksissä ei huomioida tätä. Järjestön pitäisi kuitenkin valvoa varsin monipuolisesti korkeakoulutettujen etuja.

Akavalla on myös hyviä esityksiä, kuten työelämäyhteistyön lisääminen korkeakouluopinnoissa. 

Tutkimusten mukaan ensimmäinen valmistumisen jälkeinen työpaikka määrittää paljon tulevaa työuraa. Mielestäni liikaakin. On älytöntä, että akateemisesti koulutetun saattaa olla järkevämpää olla hetki työttömänä kuin tehdä koulutusta vastaamattomia töitä, koska työnantajat suhtautuvat epäluuloisesti siivousalalla olleeseen maisteriin.

Mutta suomalaiset työmarkkinat ovat mukautuneet siihen, että vastavalmistuneella korkeakoulutetulla on jo työkokemusta ja työelämässä vaadittavia, opintojen ulkopuolella hankittuja taitoja. Muualla Euroopassa valmistuneiden alkupalkat ovat esimerkiksi matalampia, koska opintojenaikainen työssäkäynti on harvinaisempaa.

En usko, että suomalaiset työnantajat ovat yhtäkkiä aiempaa valmiimpia työntekijöihin, jotka ovat keskittyneet pelkästään opintoihinsa. 

Sen sijaan luulen, että moni opiskelija olisi valmis menemään aiempaa nopeammin töihin, jos vain niitä töitä olisi tarjolla. Siinä vaiheessa kun työmarkkinat vetävät ja valmistuminen parantaa omaa taloudellista tilannetta ja muutenkin elämäntilannetta, niin opiskelijat kyllä haluavat valmistua. Niin kauan kuin riskinä on työttömäksi jääminen, niin on kannattavampaa tehdä lisää opintoja ja opintojen ohessa töitä - mitä enemmistö opiskelijoista tekee. Työskentelevä opiskelija tulee myös yhteiskunnalle edullisemmaksi kuin työtön maisteri.