Käsittelimme sosiaali- ja terveyslautakunnassa 22.11.2011 muun muassa seuraavia asioita:
Lokakuun kuukausiraportti: Päätettiin esittää kaupunginhallitukselle menojen lisäystä erikoissairaanhoitoon, terveyspalveluihin, toimeentulotukeen, lastensuojeluun ja vammaispalveluihin. Näiden osalta siis talousarvio ylittyy. Esimerkiksi toimeentulotuen osalta kustannukset ovat nousseet vuodessa 11 prosenttia.
Lokakuun kuukausiraportin yhteydessä keskusteltiin myös muun muassa vanhusten palveluista. Vanhusten palvelujen johtaja Jukka Louhija on saanut lyhyessä ajassa huomattavan paljon aikaan. Kuntoutuksen tehostuminen on vähentänyt pitkäaikaishoidon tarvetta yhä useamman vanhuksen kuntouduttua niin hyvin, että kotiin palaaminen sairaalajakson jälkeen on mahdollista. Vanhusikäisen väestön määrä kasvaa lähivuosina jyrkästi ja hoidon tarvetta viivästyttävät toimintakykyä yllä pitävät palvelut sekä tehokas kuntoutus ovat mielestäni todella tärkeitä. Samaan aikaan kuitenkin pitkäaikaishoidon paikkoja on kuitenkin kyettävä lisäämään, koska jossain vaiheessa hoidon tarve kasvaa kuitenkin niin, että ikääntynyt ei enää selviä kotona. Vanhusten palvelujen rahoitus ja toteutus tulee luultavasti olemaan kuluvan vuosikymmenen suurin haaste sosiaali- ja terveysalalla.
Kuukausiraportin yhteydessä sivuttiin myös psykiatristen sairaalapäivien vähentymistä. Kuukausiraportista näkyvä sairaalapäivien vähennys johtuu siitä, että Kellokosken psykiatrisen sairaalan potilaat ovat siirtyneet aivan asianmukaisesti tuetun asumisen piiriin. Mitä yleensä sairaalapäivien vähentymiseen tulee, niin avohoidon kehittäminen on erittäin tärkeää, mutta sairaalapaikkojen leikkaamisella on myös rajansa. Esimerkiksi itsemurhaa yrittäneiden akuuttihoito on mielestäni varsin heikolla tolalla. Suoraan päivystyksestä kotiuttamisen sijaan itsemurhaa yrittäneellä täytyisi olla aina mahdollisuus päästä joksikin aikaa psykiatriselle osastolle sisään.
Kehitysvammahuollon asiakasmaksujen tarkistaminen: Asiakasmaksut tarkistetaan joka toinen vuosi kansaneläkeindeksin muutoksen mukaisesti. Lautakunta muutti vihreiden Jyrki Myllärniemen toiveesta esitystä niin, että jatkossakin tietyistä palveluista peritään maksu vain yli 18-vuotiailta, vaikka laissa 16 vuotta on se ikäraja, jolloin vammainen siirtyy esimerkiksi kansaneläkkeen piiriin ja tätä ehdotettiin jatkossa Espoossa sovellettavan palvelumaksuista päätettäessä. Olin kuitenkin itsekin sitä mieltä, että Espoossa aiemmin käytössä ollut 18 ikävuotta voitaisiin aivan hyvin pitää. Kyseessä ovat ihmiset, jotka ovat hyvin haavoittuvassa elämäntilanteessa ja kotona omaisiaan hoitaville pienilläkin rahasummilla on yleensä väliä.
Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista voisi mielestäni käydä nykyistä paljon enemmän keskustelua. Joistain maksuista syntyvä tuotto on niin pieni, että maksujen keräämisellä on enemmän symbolista arvoa. Maksujen maksajalle itselleen kyseessä voi kuitenkin olla merkittävä summa. Toisissa maksuissa on Espoossa enemmän pohdittu asiaa: esimerkiksi terveyskeskusmaksuista on vapautettu useita väestöryhmiä, esimerkiksi työmarkkinatuen varassa olevat, opiskelijat ja kansaneläkettä tai takuueläkettä saavat ja maksukatto täyttyy loppujen kohdalla siinä vaiheessa kun terveyskeskuksessa on asioitu 3 kertaa kalenterivuoden aikana (käyntimaksu á 13,70 euroa).
Samaan aikaan esimerkiksi erikoissairaanhoidon maksut (maksukatto 633 euroa) tai omaishoitajien maksamat maksut pitämistään vapaapäivistään (omaisen hoidosta vapaan aikana) tuntuvat isoilta. Esimerkiksi erikoissairaanhoidon kuluista asiakasmaksut kattavat valtakunnallisen arvion mukaan 4 prosenttia. Päivähoidon kohdalla kyse on jo 11 prosentista ja hammashuollossa 21 prosentista. Taannoin Eduskunnassa käytiin keskustelua terveyskeskusten sairaanhoitajien vastaanottojen muuttamisista maksullisiksi. Toivottavasti tätä ei koskaan lähdetä toteuttamaan. Hoidon saamisen pitkittyminen saattaisi vain suurentaa kustannuksia ja kaikilla on oltava tulotasosta huolimatta oikeus saada terveydenhoitoa.
tiistai 22. marraskuuta 2011
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Työttömyys ei usein ole oma valinta
Mielipidekirjoitus HS 20.6.2011
Helsingin Sanomat (11.6.2011) kirjoitti matalapalkkaisen työnteon kannattavuudesta verrattuna sosiaalitukien varassa elämiseen. Kirjoituksessa sanottiin, että jos työtön ”menisi matalapalkka-ammattiin, hänelle jäisi verojen jälkeen käteen vain hiukan enemmän”. Kirjoituksessa pohdittiin myös keinoja työn houkuttelevuuden lisäämiseksi ja se päättyi kaupan alan työntekijän haastatteluun, jossa työntekijä ihmetteli, miten joku voi mieluummin olla tekemättä mitään kuin käydä töissä.
Erilaiset sosiaaliturvan kannustinloukot ovat todellinen ongelma. Myös pienipalkkaisten verotusta olisi syytä keventää. Nuorten syrjäytymiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Keskustelu asiasta on siis aiheellista, mutta samalla toivoisi muistettavan, että pääsääntöisesti ihmiset eivät ole tahallaan työttöminä. Kirjoituksessa ei nyt mainittu lauseellakaan sitä vaihtoehtoa, että töitä ei saisi niiden hakemisesta huolimatta.
Kuitenkin pelkästään akateemisia työttömiä on tällä hetkellä lähemmäs 20 000. He tuskin ovat kouluttautuessaan ajatelleet päätyvänsä elämään toimeentulotuella. Oma rekrytointikokemukseni todistaa, että sekä ei-akateemista että akateemista koulutusta vaativiin työtehtäviin saattaa tulla yli 200 hakemusta. Tutkimusten mukaan erityisesti pelkän perusasteen koulutuksen varassa olevien työllistyminen on erityisen vaikeaa. Osassa Suomea teollisuuden rakennemuutos on siirtänyt tuhansia ammatti-ihmisiä työttömyyskortistoon.
Aikana, jolloin asenteiden on jo todettu koventuneen, ei liene kovin rakentavaa kirjoittaa työttömistä sellaisesta näkökulmasta, että työttömyys on ensisijaisesti oma valinta. Suomalaisen sosiaaliturvan sirpaleisuutta ja sen tuottamia ongelmia on mahdollista käsitellä myös syyllistämättä kokonaista ihmisryhmää. Hedelmällisempää olisi myös ollut kiinnittää kirjoituksessa enemmän huomiota matalapalkka-aloilla käteen jäävään summaan. 1200 euron nettopalkalla elämistä voi ainakin pääkaupunkiseudulla luonnehtia niin ikään köyhyysloukuksi.
Pinja Nieminen
Projektipäällikkö, FM
Espoo
Helsingin Sanomat (11.6.2011) kirjoitti matalapalkkaisen työnteon kannattavuudesta verrattuna sosiaalitukien varassa elämiseen. Kirjoituksessa sanottiin, että jos työtön ”menisi matalapalkka-ammattiin, hänelle jäisi verojen jälkeen käteen vain hiukan enemmän”. Kirjoituksessa pohdittiin myös keinoja työn houkuttelevuuden lisäämiseksi ja se päättyi kaupan alan työntekijän haastatteluun, jossa työntekijä ihmetteli, miten joku voi mieluummin olla tekemättä mitään kuin käydä töissä.
Erilaiset sosiaaliturvan kannustinloukot ovat todellinen ongelma. Myös pienipalkkaisten verotusta olisi syytä keventää. Nuorten syrjäytymiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Keskustelu asiasta on siis aiheellista, mutta samalla toivoisi muistettavan, että pääsääntöisesti ihmiset eivät ole tahallaan työttöminä. Kirjoituksessa ei nyt mainittu lauseellakaan sitä vaihtoehtoa, että töitä ei saisi niiden hakemisesta huolimatta.
Kuitenkin pelkästään akateemisia työttömiä on tällä hetkellä lähemmäs 20 000. He tuskin ovat kouluttautuessaan ajatelleet päätyvänsä elämään toimeentulotuella. Oma rekrytointikokemukseni todistaa, että sekä ei-akateemista että akateemista koulutusta vaativiin työtehtäviin saattaa tulla yli 200 hakemusta. Tutkimusten mukaan erityisesti pelkän perusasteen koulutuksen varassa olevien työllistyminen on erityisen vaikeaa. Osassa Suomea teollisuuden rakennemuutos on siirtänyt tuhansia ammatti-ihmisiä työttömyyskortistoon.
Aikana, jolloin asenteiden on jo todettu koventuneen, ei liene kovin rakentavaa kirjoittaa työttömistä sellaisesta näkökulmasta, että työttömyys on ensisijaisesti oma valinta. Suomalaisen sosiaaliturvan sirpaleisuutta ja sen tuottamia ongelmia on mahdollista käsitellä myös syyllistämättä kokonaista ihmisryhmää. Hedelmällisempää olisi myös ollut kiinnittää kirjoituksessa enemmän huomiota matalapalkka-aloilla käteen jäävään summaan. 1200 euron nettopalkalla elämistä voi ainakin pääkaupunkiseudulla luonnehtia niin ikään köyhyysloukuksi.
Pinja Nieminen
Projektipäällikkö, FM
Espoo
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
Ihmisen hinta?
Espoon kaupunginvaltuusto käsitteli kokouksessaan 23.5 perussuomalaisten aloitetta maahanmuuton kustannuksista. Seppo Huhta (ps) ei ollut tyytyväinen kaupunginhallituksen vastaukseen.
Katsoin kyseisen kohdan 14 nauhoitteen kahteen otteeseen vakuuttuakseni siitä, että Huhta todellakin vaatii tietoja yksittäisten maahanmuuttajien aiheuttamista kaikista mahdollisista kuluista alkaen lääkekorvauksista. Maahanmuuttajapalvelujen kustannukset sen sijaan löytyvät kaupungin budjetista, jota Huhta on ollut hyväksymässä paitsi valtuustossa, myös käsittelemässä sosiaali- ja terveyslautakunnassamme. Nauhoitteella Huhta sanoo, että jokaisen meidän kustannukset on laskettu jossain. Kotisivuillaan hän mainitsee yhden vaalitavoitteensa olleen muun kuin työperäisen maahanmuuton puolittaminen.
Vanhuspalvelujen kustannukset on oltava tiedossa. Meidän on tiedettävä, paljonko tarvitsemme hoitopaikkoja tulevaisuudessa ja millä veroasteella hoivapalvelut kyetään järjestämään. Terveyspalvelujen kustannukset on oltava tiedossa. Maahanmuuttajapalvelujen kustannukset on oltava tiedossa. On tiedettävä, paljonko maahanmuuttajapalveluihin tarvitaan henkilökuntaa, paljonko suomen kielen opetusta tarvitaan, miten se rahoitetaan ja järjestetään ja niin edelleen. Sen sijaan sitä, mitä yksittäinen ihminen yhteiskunnalle maksaa, se ei voi eikä pidä ollakaan tiedossa.
Ajattelin ensiksi, etten jaksa välittää Huhdan toiveista ja väitteistä. Ajatus siitä, että Suomessa alettaisiin rekisteröidä ihmisiä etnisen syntyperän mukaan ja sitten alkaa laskea ja kirjata ylös yksittäisen ihmisen tuottavuus sekä kaikki hänen aiheuttamansa menot alkaen syntymästä (Huhta sivuaa tätä nauhoitteella) jokaiseen sairastumiseen(kuten myös tätä) kuulostaa niin hullulta, ettei sitä voi ottaa tosissaan.
Mutta mitä enemmän Huhdan lausumaa miettii, sitä enemmän tuntuu siltä, ettei sitä voi sivuuttaa. Huhdan tarkoitus on osoittaa, paljonko jonkun ihmisryhmän läsnäolo yhteiskunnassamme maksaa. Hän ei sano sitä suoraan videolla, mutta vaalitavoitteista on pääteltävissä, että hintalapulla on tarkoitus osoittaa, että näitä ihmisiä ei kaivata tähän yhteiskuntaan. Videolla Huhta vetoaa isänmaan etuun.
Eli toisin sanottuna suomalaiseen yhteiskuntaan ei kaivata ihmisiä, joiden voidaan osoittaa aiheuttavan tietyn määrän kustannuksia.
Samanaikaisesti samassa puolueessa Huhdan kanssa vaikuttava Jussi Halla-Aho on kirjoittanut blogissaan, että ”Jos väitetään, että kaikki ovat samanarvoisia, väitetään samalla, että ihmisen arvo tunnetaan ja se voidaan mitata. Ellei sitä voida mitata, ei voida todentaa, miten paljon kullakin yksilöllä on sitä.” Ja ”Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassaoleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo. Yksilöt voidaan perustellusti asettaa arvohierarkiaan sen mukaan, miten paljon heidän kykyjensä tai osaamisensa poistaminen yhteisön käytöstä heikentäisi yhteisöä.”
Kun yksi ihminen sanoo jotain absurdia, se voidaan vielä sivuuttaa. Kun useampi ihminen vaatii jotain, kyse voi olla ideologiasta. Huhta ja Halla-aho kumppaneineen vaikuttavat puolueessa, joka on mukana säätämässä lakeja ja asetuksia, muokkaamassa tätä yhteiskuntaa.
Mitä muualla Euroopassa tapahtuu? Syntyperäinen tanskalainen ei pysty nykyään tuomaan ulkomaalaista puolisoaan Tanskaan, jos tämä ei täytä tiettyjä ehtoja eli ole esimerkiksi riittävän korkeasti koulutettu. Unkarin keväällä hyväksytty uusi perustuslaki mahdollistaa äänioikeuden viemisen mielenterveyden häiriöistä kärsineeltä ihmiseltä.
Ihminen katsoo mielellään toiseen suuntaan nähdessään epäsuotuista kehitystä. Kieltäytyy uskomasta sitä todeksi, ”ei meillä Suomessa, ei meillä ennenkään.” Mutta jossain muualla joskus ja jossain juuri nyt.
Haluaisin uskoa, että joidenkin perussuomalaisten ajattelu on harmitonta, merkityksetöntä. Että se ei kerää nykyistä enempää suosiota, sitä ei aleta soveltaa todeksi tulevaisuudessa. Että joku päivä joidenkin vuosien päästä emme elä yhteiskunnassa, jonka rajojen sisällä saa olla vain tietyn värisiä, terveitä, tiettyyn rotuun kuuluvia ihmisiä. Mutta mistä voin olla varma, ettemme ole pienin askelin menossa tähän suuntaan? Mikään todellisuus ei ala yhdestä päivästä.
Katsoin kyseisen kohdan 14 nauhoitteen kahteen otteeseen vakuuttuakseni siitä, että Huhta todellakin vaatii tietoja yksittäisten maahanmuuttajien aiheuttamista kaikista mahdollisista kuluista alkaen lääkekorvauksista. Maahanmuuttajapalvelujen kustannukset sen sijaan löytyvät kaupungin budjetista, jota Huhta on ollut hyväksymässä paitsi valtuustossa, myös käsittelemässä sosiaali- ja terveyslautakunnassamme. Nauhoitteella Huhta sanoo, että jokaisen meidän kustannukset on laskettu jossain. Kotisivuillaan hän mainitsee yhden vaalitavoitteensa olleen muun kuin työperäisen maahanmuuton puolittaminen.
Vanhuspalvelujen kustannukset on oltava tiedossa. Meidän on tiedettävä, paljonko tarvitsemme hoitopaikkoja tulevaisuudessa ja millä veroasteella hoivapalvelut kyetään järjestämään. Terveyspalvelujen kustannukset on oltava tiedossa. Maahanmuuttajapalvelujen kustannukset on oltava tiedossa. On tiedettävä, paljonko maahanmuuttajapalveluihin tarvitaan henkilökuntaa, paljonko suomen kielen opetusta tarvitaan, miten se rahoitetaan ja järjestetään ja niin edelleen. Sen sijaan sitä, mitä yksittäinen ihminen yhteiskunnalle maksaa, se ei voi eikä pidä ollakaan tiedossa.
Ajattelin ensiksi, etten jaksa välittää Huhdan toiveista ja väitteistä. Ajatus siitä, että Suomessa alettaisiin rekisteröidä ihmisiä etnisen syntyperän mukaan ja sitten alkaa laskea ja kirjata ylös yksittäisen ihmisen tuottavuus sekä kaikki hänen aiheuttamansa menot alkaen syntymästä (Huhta sivuaa tätä nauhoitteella) jokaiseen sairastumiseen(kuten myös tätä) kuulostaa niin hullulta, ettei sitä voi ottaa tosissaan.
Mutta mitä enemmän Huhdan lausumaa miettii, sitä enemmän tuntuu siltä, ettei sitä voi sivuuttaa. Huhdan tarkoitus on osoittaa, paljonko jonkun ihmisryhmän läsnäolo yhteiskunnassamme maksaa. Hän ei sano sitä suoraan videolla, mutta vaalitavoitteista on pääteltävissä, että hintalapulla on tarkoitus osoittaa, että näitä ihmisiä ei kaivata tähän yhteiskuntaan. Videolla Huhta vetoaa isänmaan etuun.
Eli toisin sanottuna suomalaiseen yhteiskuntaan ei kaivata ihmisiä, joiden voidaan osoittaa aiheuttavan tietyn määrän kustannuksia.
Samanaikaisesti samassa puolueessa Huhdan kanssa vaikuttava Jussi Halla-Aho on kirjoittanut blogissaan, että ”Jos väitetään, että kaikki ovat samanarvoisia, väitetään samalla, että ihmisen arvo tunnetaan ja se voidaan mitata. Ellei sitä voida mitata, ei voida todentaa, miten paljon kullakin yksilöllä on sitä.” Ja ”Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassaoleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo. Yksilöt voidaan perustellusti asettaa arvohierarkiaan sen mukaan, miten paljon heidän kykyjensä tai osaamisensa poistaminen yhteisön käytöstä heikentäisi yhteisöä.”
Kun yksi ihminen sanoo jotain absurdia, se voidaan vielä sivuuttaa. Kun useampi ihminen vaatii jotain, kyse voi olla ideologiasta. Huhta ja Halla-aho kumppaneineen vaikuttavat puolueessa, joka on mukana säätämässä lakeja ja asetuksia, muokkaamassa tätä yhteiskuntaa.
Mitä muualla Euroopassa tapahtuu? Syntyperäinen tanskalainen ei pysty nykyään tuomaan ulkomaalaista puolisoaan Tanskaan, jos tämä ei täytä tiettyjä ehtoja eli ole esimerkiksi riittävän korkeasti koulutettu. Unkarin keväällä hyväksytty uusi perustuslaki mahdollistaa äänioikeuden viemisen mielenterveyden häiriöistä kärsineeltä ihmiseltä.
Ihminen katsoo mielellään toiseen suuntaan nähdessään epäsuotuista kehitystä. Kieltäytyy uskomasta sitä todeksi, ”ei meillä Suomessa, ei meillä ennenkään.” Mutta jossain muualla joskus ja jossain juuri nyt.
Haluaisin uskoa, että joidenkin perussuomalaisten ajattelu on harmitonta, merkityksetöntä. Että se ei kerää nykyistä enempää suosiota, sitä ei aleta soveltaa todeksi tulevaisuudessa. Että joku päivä joidenkin vuosien päästä emme elä yhteiskunnassa, jonka rajojen sisällä saa olla vain tietyn värisiä, terveitä, tiettyyn rotuun kuuluvia ihmisiä. Mutta mistä voin olla varma, ettemme ole pienin askelin menossa tähän suuntaan? Mikään todellisuus ei ala yhdestä päivästä.
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
Ajatuksia lasten ja nuorten mielenterveyspalveluista
Työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä jääneiden alle 30-vuotiaiden määrä on kasvanut viime vuosina nopeasti. Tässä joitakin ajatuksiani lasten ja nuorten mielenterveyden edistämisestä Espoossa:
PALVELUJÄRJESTELMÄSSÄ:
Uusimman valtakunnallisen kouluterveyskyselyn mukaan kouluterveydenhoitajan vastaanotolle pääsemistä piti vaikeana 21 % yläasteen ja ammatillisten oppilaitosten oppilaista ja 17 % lukiolaisista. Kouluterveydenhoitajien ja lääkärien määrässä ei vieläkään olla sosiaali- ja terveysministeriön suositusten tasolla. Riittävä kouluterveydenhuollon resursointi edesauttaisi ongelmien ennaltaehkäisyä ja pahenemista.
Myös oppilashuollon ja perheneuvolan resursseja tulisi vahvistaa. Perheneuvolaan on ollut joillain alueilla jopa yli vuoden jono. Jos lapsella on vaikeaa, todennäköisesti myös hänen vanhemmillaan on vaikeaa ja sama toisinpäin. Vanhempien mielenterveys- tai päihdeongelmat vaikuttavat myös lapseen. Koko perheeseen keskittyminen olisi siksi tärkeää. Apua tulisi saada jo ennen kuin ongelmat kärjistyvät.
Hoitotakuun 3kk määräaika hoidon aloittamiseen on nuoren ihmisen kohdalla pitkä aika. Hoito pitäisi voida aloittaa nopeammin.
Psykoterapiaan pääseminen on aikuisillekin vaikeaa –liian sairas ei saa olla, koska terapian tavoite on työ- tai opiskelukyvyn palautuminen, liian tervekään ei kuitenkaan voi olla tai psykoterapian joutuu kustantamaan täysin itse. Myös psykoterapiaa tarvitsevilla nuorilla on vaikeuksia päästä terapiaan.
Yhteisölliset ja sosiaaliset, omia voimavaroja kartoittavat ja korostavat kuntoutusmuodot ovat mielestäni nuorille tärkeitä. Asioiden prosessointi ryhmässä ja toisten nuorten tapaaminen muistuttavat, ettei kukaan ole ongelmineen yksin ja auttavat löytämään uusia näkökulmia. Omien hyvien puolien ja vahvuuksien ajattelu vahvistaa positiivista identiteettiä ja auttaa uskomaan itseen –tärkeä ominaisuus haettaessa työ- ja opiskelupaikkoja.
KOTONA
Rikoksia tehneiden aikuisten taustalta löytyy usein väkivaltainen lapsuus ja suurimmalla osalla rikollisista on mielenterveysongelmia. Lapsiin kohdistuvan väkivallan ja muun perheväkivallan torjuminen ehkäisee siis sekä rikollisuutta että mielenterveysongelmia. Väkivaltaa kokevat lapset olisi saatava tavoitettua ja heille ja heidän perheilleen tarjottava apua.
Myös köyhyyden ja vanhempien päihdeongelmien tiedetään vaikuttavan lasten mielenterveyteen. Hyvää tulevaisuutta luodaan nyt tekemällä sellaista politiikkaa, joka ehkäisee syrjäytymistä ja köyhtymistä. Työpaikat, kohtuuhintaiset asunnot, mahdollisuus sovittaa yhteen työ ja perhe, lasten mahdollisuus harrastaa, ne kaikki vaikuttavat perheiden hyvinvointiin.
KOULUSSA:
Viimeistään yläasteen terveystiedon opetuksessa tulisi aina käsitellä niitä asioita, joilla voi vaikuttaa omaan mielialaan positiivisesti. Tunnetaidot eli kyky ymmärtää ja käsitellä omia ja muiden tunteita, kyky sietää pettymyksiä, kyky tunnistaa omia vahvuuksia ja kyky löytää keinot, joilla käsitellä vaikeita asioita ovat myös tärkeitä.
Koulukiusaamiseen puuttuminen on tärkeää. Lapsuuden koulukiusaamisen on todettu altistavan mielenterveysongelmille ja koulukiusaajien tekevän myöhemmällä iällä keskimääräistä todennäköisemmin rikoksia.
Kaikille peruskoulunsa päättäville tulisi löytyä jokin opiskelupaikka.
Luokattoman lukion etuja ja haittoja olisi syytä arvioida. Ihmisillä on yleensä tarve kiinnittyä johonkin ryhmään tai yksikköön niin työyhteisössä, koulussa kuin muussakin elämässä. Luokaton lukio aiheuttaa pahimmassa tapauksessa tilanteen, jossa lukiolainen ei kuulu selvästi yhteenkään viiteryhmään kolmen vuoden aikana.
PALVELUJÄRJESTELMÄSSÄ:
Uusimman valtakunnallisen kouluterveyskyselyn mukaan kouluterveydenhoitajan vastaanotolle pääsemistä piti vaikeana 21 % yläasteen ja ammatillisten oppilaitosten oppilaista ja 17 % lukiolaisista. Kouluterveydenhoitajien ja lääkärien määrässä ei vieläkään olla sosiaali- ja terveysministeriön suositusten tasolla. Riittävä kouluterveydenhuollon resursointi edesauttaisi ongelmien ennaltaehkäisyä ja pahenemista.
Myös oppilashuollon ja perheneuvolan resursseja tulisi vahvistaa. Perheneuvolaan on ollut joillain alueilla jopa yli vuoden jono. Jos lapsella on vaikeaa, todennäköisesti myös hänen vanhemmillaan on vaikeaa ja sama toisinpäin. Vanhempien mielenterveys- tai päihdeongelmat vaikuttavat myös lapseen. Koko perheeseen keskittyminen olisi siksi tärkeää. Apua tulisi saada jo ennen kuin ongelmat kärjistyvät.
Hoitotakuun 3kk määräaika hoidon aloittamiseen on nuoren ihmisen kohdalla pitkä aika. Hoito pitäisi voida aloittaa nopeammin.
Psykoterapiaan pääseminen on aikuisillekin vaikeaa –liian sairas ei saa olla, koska terapian tavoite on työ- tai opiskelukyvyn palautuminen, liian tervekään ei kuitenkaan voi olla tai psykoterapian joutuu kustantamaan täysin itse. Myös psykoterapiaa tarvitsevilla nuorilla on vaikeuksia päästä terapiaan.
Yhteisölliset ja sosiaaliset, omia voimavaroja kartoittavat ja korostavat kuntoutusmuodot ovat mielestäni nuorille tärkeitä. Asioiden prosessointi ryhmässä ja toisten nuorten tapaaminen muistuttavat, ettei kukaan ole ongelmineen yksin ja auttavat löytämään uusia näkökulmia. Omien hyvien puolien ja vahvuuksien ajattelu vahvistaa positiivista identiteettiä ja auttaa uskomaan itseen –tärkeä ominaisuus haettaessa työ- ja opiskelupaikkoja.
KOTONA
Rikoksia tehneiden aikuisten taustalta löytyy usein väkivaltainen lapsuus ja suurimmalla osalla rikollisista on mielenterveysongelmia. Lapsiin kohdistuvan väkivallan ja muun perheväkivallan torjuminen ehkäisee siis sekä rikollisuutta että mielenterveysongelmia. Väkivaltaa kokevat lapset olisi saatava tavoitettua ja heille ja heidän perheilleen tarjottava apua.
Myös köyhyyden ja vanhempien päihdeongelmien tiedetään vaikuttavan lasten mielenterveyteen. Hyvää tulevaisuutta luodaan nyt tekemällä sellaista politiikkaa, joka ehkäisee syrjäytymistä ja köyhtymistä. Työpaikat, kohtuuhintaiset asunnot, mahdollisuus sovittaa yhteen työ ja perhe, lasten mahdollisuus harrastaa, ne kaikki vaikuttavat perheiden hyvinvointiin.
KOULUSSA:
Viimeistään yläasteen terveystiedon opetuksessa tulisi aina käsitellä niitä asioita, joilla voi vaikuttaa omaan mielialaan positiivisesti. Tunnetaidot eli kyky ymmärtää ja käsitellä omia ja muiden tunteita, kyky sietää pettymyksiä, kyky tunnistaa omia vahvuuksia ja kyky löytää keinot, joilla käsitellä vaikeita asioita ovat myös tärkeitä.
Koulukiusaamiseen puuttuminen on tärkeää. Lapsuuden koulukiusaamisen on todettu altistavan mielenterveysongelmille ja koulukiusaajien tekevän myöhemmällä iällä keskimääräistä todennäköisemmin rikoksia.
Kaikille peruskoulunsa päättäville tulisi löytyä jokin opiskelupaikka.
Luokattoman lukion etuja ja haittoja olisi syytä arvioida. Ihmisillä on yleensä tarve kiinnittyä johonkin ryhmään tai yksikköön niin työyhteisössä, koulussa kuin muussakin elämässä. Luokaton lukio aiheuttaa pahimmassa tapauksessa tilanteen, jossa lukiolainen ei kuulu selvästi yhteenkään viiteryhmään kolmen vuoden aikana.
torstai 14. huhtikuuta 2011
Kilon osaamiskeskuksen yhteisöllinen kuntoutus jatkuu
Päätimme tänään sosiaali- ja terveyslautakunnan 5.5 h kestäneen kokouksen päätteeksi, että Kilon päiväkodissa nykyisellään toteutettavaa vaikeavammaisten lasten yhteisöllistä kuntoutusta ei siirretä KELA:n järjestettäväksi. Siirto olisi tarkoittanut sitä, että jatkossa lapset olisivat saaneet terapiaa vain muutaman tunnin viikossa yksilöterapiana. Nyt terapiaa saadaan ryhmässä ja päiväkodin arjessa.
Päätös eteni niin, että tein ensin muutosesityksen, joka kuului näin: ”Sosiaali- ja terveyslautakunta päättää, että Kilon osaamiskeskuksen terapiatoimintaa jatketaan nykymuodossaan eli osaamiskeskuksessa nykyisellään toteutettavaa vaikeavammaisten lasten kuntoutusta ei siirretä KELA:n järjestettäväksi.”
Toinen lautakunnan jäsen eli Kaisa Alaviiri (kok.) toi sen jälkeen oman esityksensä, jonka alku oli samanlainen kuin omani, mutta hänen esityksensä jatkui niin, että kunta jatkaa neuvotteluja KELA:n kanssa kuntoutuksen rahoittamisesta sekä että Kilon osaamiskeskuksen terapeutteja hyödynnetään jatkossa muissakin päiväkodeissa.
Olin hieman skeptinen neuvottelujen aloittamiseen uudelleen KELA:n kanssa. Sosiaalitoimi on vast’ikään päättänyt edelliset neuvottelut tuloksettomina. Tunnen myös kuntoutuskäytäntöjä työni puolesta ja tiedän, että KELA kilpailuttaa terapeutit, KELA:n kuntoutuskäytäntöjä säätelevät tiukat kriteerit ja kuntoutus toteutetaan koko maassa samalla tavalla. KELA ei siis yhtäkkiä ala tukemaan kuntoutusta, joka poikkeaa sen standardeista. Myös ajatus siitä, että terapeutteja aletaan hyödyntää muissakin päiväkodeissa, mietitytti minua. Emme nyt mitenkään rajanneet sitä, miten terapeuttien työaikaa aletaan allakoida. Jos heidän työnkuvansa muuttuu selkeästi, se tietää yt-neuvotteluprosessia. Toivottavasti kyse on lähinnä konsultointitoiminnasta. Toin esille sen uhkakuvan, että terapeuttien vapauttaminen muidenkin päiväkotien käyttöön johtaa siihen, että vuosien kuluessa he eivät enää järjestä intensiivistä, yhteisöllistä kuntoutusta vaan käyvät pitämässä yksilöterapiaa useassa eri päiväkodissa.
Alaviirin esitys kuitenkin voitti lautakunnassa ja toivotaan, että kyseessä on hyvä kompromissi oman nykytilan jatkoa puoltavan esitykseni ja yhteisöllisen kuntoutusmuodon lopettavan virkamiesesityksen välillä. Pääasia, että yhteisöllinen kuntoutus jatkuu.
Päätös eteni niin, että tein ensin muutosesityksen, joka kuului näin: ”Sosiaali- ja terveyslautakunta päättää, että Kilon osaamiskeskuksen terapiatoimintaa jatketaan nykymuodossaan eli osaamiskeskuksessa nykyisellään toteutettavaa vaikeavammaisten lasten kuntoutusta ei siirretä KELA:n järjestettäväksi.”
Toinen lautakunnan jäsen eli Kaisa Alaviiri (kok.) toi sen jälkeen oman esityksensä, jonka alku oli samanlainen kuin omani, mutta hänen esityksensä jatkui niin, että kunta jatkaa neuvotteluja KELA:n kanssa kuntoutuksen rahoittamisesta sekä että Kilon osaamiskeskuksen terapeutteja hyödynnetään jatkossa muissakin päiväkodeissa.
Olin hieman skeptinen neuvottelujen aloittamiseen uudelleen KELA:n kanssa. Sosiaalitoimi on vast’ikään päättänyt edelliset neuvottelut tuloksettomina. Tunnen myös kuntoutuskäytäntöjä työni puolesta ja tiedän, että KELA kilpailuttaa terapeutit, KELA:n kuntoutuskäytäntöjä säätelevät tiukat kriteerit ja kuntoutus toteutetaan koko maassa samalla tavalla. KELA ei siis yhtäkkiä ala tukemaan kuntoutusta, joka poikkeaa sen standardeista. Myös ajatus siitä, että terapeutteja aletaan hyödyntää muissakin päiväkodeissa, mietitytti minua. Emme nyt mitenkään rajanneet sitä, miten terapeuttien työaikaa aletaan allakoida. Jos heidän työnkuvansa muuttuu selkeästi, se tietää yt-neuvotteluprosessia. Toivottavasti kyse on lähinnä konsultointitoiminnasta. Toin esille sen uhkakuvan, että terapeuttien vapauttaminen muidenkin päiväkotien käyttöön johtaa siihen, että vuosien kuluessa he eivät enää järjestä intensiivistä, yhteisöllistä kuntoutusta vaan käyvät pitämässä yksilöterapiaa useassa eri päiväkodissa.
Alaviirin esitys kuitenkin voitti lautakunnassa ja toivotaan, että kyseessä on hyvä kompromissi oman nykytilan jatkoa puoltavan esitykseni ja yhteisöllisen kuntoutusmuodon lopettavan virkamiesesityksen välillä. Pääasia, että yhteisöllinen kuntoutus jatkuu.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Kilon osaamiskeskus ja vaikeavammaisten lasten kuntoutus
Ensi torstain (14.4) sosiaali- ja terveyslautakunnan esityslistalla ehdotetaan lakkautettavaksi Kilon osaamiskeskuksen nykyään kaupungin omana toimintana tuottamat terapiapalvelut. Palvelut siirrettäisiin vaikeavammaisten lasten osalta KELA:n toteutettavaksi valtakunnallisen työnjaon ja asetusten mukaisesti. KELA vastaa vaikeavammaisten lääkinnällisestä kuntoutuksesta ja historiallisten syiden takia palvelu on ollut tähän asti kunnan vastuulla. Kyse on siis tänään (10.4) Helsingin Sanomissa esitellystä päiväkodista ja sen lapsista, jotka saavat tällä hetkellä jatkuvasti mm. toimintaterapiaa päivähoidon lomassa.
Toiminnan lakkauttamista on vaikea perustella mihinkään muuhun kuin lakisäädöksiin vedoten. On aivan eri asia, saavatko lapset terapiaa joka päivä vai muutaman kerran viikossa muutaman tunnin kerrallaan. Vammaisille lapsille terapeutin tuttuus on erityisen tärkeä asia. Tuttu terapeutti osaa lukea mahdollisesti puhekyvytöntä lasta pienistä eleistä ja lapsi voi luottaa häneen. Nyt kuntoutus tapahtuu myös ryhmässä ja kehittää myös lasten sosiaalisia taitoja, jatkossa kyse olisi yksilöterapiasta eli edes terapian muoto ei säily täysin samana.
Kilon osaamiskeskus on tehnyt ilmeisen menestyksekästä pioneerityötä yhteisöllisen kuntoutuksen saralla. On sääli, että KELA ei ole suostunut osallistumaan kuntoutuksen kustannuksiin.
Tuntuu järjettömältä lopettaa jotain vaivalla kehitettyä ja hyvin toimivaa siksi, että kukaan ei saa saada toista enemmän eikä olla ketään muuta suurempi menoerä. Onko asetusten noudattaminen aina välttämätöntä vai voisiko jonkun kunnan valtti olla se, että halutessaan se voisi pitää jonkun toiminnan itsellään ja järjestää sen niin hyvin kuin tahtoa on? Lakisäädöksistä huolimatta kunta saa halutessaan tuottaa palvelun myös itse. Mielestäni Espoo on onnistunut kehittämään jotain, joka olisi säilyttämisen arvoista. Osaamiskeskus ja yhteisöllisen kuntoutuksen järjestäminen ja kehittäminen voisivat jatkossakin olla Espoon erikoisuus ja ylpeys.
Toiminnan lakkauttamista on vaikea perustella mihinkään muuhun kuin lakisäädöksiin vedoten. On aivan eri asia, saavatko lapset terapiaa joka päivä vai muutaman kerran viikossa muutaman tunnin kerrallaan. Vammaisille lapsille terapeutin tuttuus on erityisen tärkeä asia. Tuttu terapeutti osaa lukea mahdollisesti puhekyvytöntä lasta pienistä eleistä ja lapsi voi luottaa häneen. Nyt kuntoutus tapahtuu myös ryhmässä ja kehittää myös lasten sosiaalisia taitoja, jatkossa kyse olisi yksilöterapiasta eli edes terapian muoto ei säily täysin samana.
Kilon osaamiskeskus on tehnyt ilmeisen menestyksekästä pioneerityötä yhteisöllisen kuntoutuksen saralla. On sääli, että KELA ei ole suostunut osallistumaan kuntoutuksen kustannuksiin.
Tuntuu järjettömältä lopettaa jotain vaivalla kehitettyä ja hyvin toimivaa siksi, että kukaan ei saa saada toista enemmän eikä olla ketään muuta suurempi menoerä. Onko asetusten noudattaminen aina välttämätöntä vai voisiko jonkun kunnan valtti olla se, että halutessaan se voisi pitää jonkun toiminnan itsellään ja järjestää sen niin hyvin kuin tahtoa on? Lakisäädöksistä huolimatta kunta saa halutessaan tuottaa palvelun myös itse. Mielestäni Espoo on onnistunut kehittämään jotain, joka olisi säilyttämisen arvoista. Osaamiskeskus ja yhteisöllisen kuntoutuksen järjestäminen ja kehittäminen voisivat jatkossakin olla Espoon erikoisuus ja ylpeys.
torstai 17. maaliskuuta 2011
Espoo tarvitsee oman saattohoitoyksikön
(Espoon Seurakuntasanomat 17.3.2011) Sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa 27.1.2011 tuli ilmi, että yhdelle Puolarmetsän sairaalan kuntoutusosastoista on pyritty keskittämään saattohoito-osaamista ja tilat on remontoitu saattohoitoyksikölle soveltuvaksi. Yksikköä ei ole kuitenkaan voitu perustaa puuttuvien taloudellisten resurssien takia.
Saattohoitoa toteutetaan Espoossa nyt muun muassa kotisairaanhoidossa ja vuodeosastoilla. Saattohoito kuitenkin vaatii hoitohenkilöstöltä erityistä jaksamista ja siten myös koulutusta ja työnohjausta. Osaamisen keskittäminen olisi perusteltua niin hoitohenkilöstön, kuolevien omaisten kuin kuolevien itsensä kannalta.
Saattohoitoyksikössä pystyttäisiin kiinnittämään erityistä huomiota siihen, että hoitohenkilöstö ehtii käydä omaisten kanssa kiireettömiä keskusteluja. Sillä, millaisiksi kuolevan viimeiset viikot siten muodostuvat, on merkitystä omaisten surutyön käynnistymisen kannalta. Kaikissa tapauksissa kuolevilla itsellään on samanlaisia tarpeita alkaen hyvästä kivunhoidosta ja psyykkisten, sosiaalisten ja hengellisten tarpeiden täyttämisestä.
Mielestäni Espoo tarvitsee oman ”Terhokotinsa” edes erillisen saattohoitoyksikön muodossa. Toivon, että asiaa pidetään esillä ja saattohoitoyksikkö saadaan järjestymään kaupungin budjetoinnissa. Tuntuu järjettömältä, että näin tärkeälle toiminnalle on olemassa tilat ja osaamista, muttei enää rahaa toteutukseen.
Pinja Nieminen
sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (vihr)
Saattohoitoa toteutetaan Espoossa nyt muun muassa kotisairaanhoidossa ja vuodeosastoilla. Saattohoito kuitenkin vaatii hoitohenkilöstöltä erityistä jaksamista ja siten myös koulutusta ja työnohjausta. Osaamisen keskittäminen olisi perusteltua niin hoitohenkilöstön, kuolevien omaisten kuin kuolevien itsensä kannalta.
Saattohoitoyksikössä pystyttäisiin kiinnittämään erityistä huomiota siihen, että hoitohenkilöstö ehtii käydä omaisten kanssa kiireettömiä keskusteluja. Sillä, millaisiksi kuolevan viimeiset viikot siten muodostuvat, on merkitystä omaisten surutyön käynnistymisen kannalta. Kaikissa tapauksissa kuolevilla itsellään on samanlaisia tarpeita alkaen hyvästä kivunhoidosta ja psyykkisten, sosiaalisten ja hengellisten tarpeiden täyttämisestä.
Mielestäni Espoo tarvitsee oman ”Terhokotinsa” edes erillisen saattohoitoyksikön muodossa. Toivon, että asiaa pidetään esillä ja saattohoitoyksikkö saadaan järjestymään kaupungin budjetoinnissa. Tuntuu järjettömältä, että näin tärkeälle toiminnalle on olemassa tilat ja osaamista, muttei enää rahaa toteutukseen.
Pinja Nieminen
sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (vihr)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)