(Länsiväylä 9.3.2011) Viime syksynä tuli voimaan sosiaali- ja terveyspalveluiden ostoa koskeva palvelusetelilaki. Kunnat päättävät siitä, otetaanko kunnassa palveluseteli käyttöön vai ei. Niin ikään kunnat tekevät valinnan siitä, missä palveluissa ja missä laajuudessa palveluseteliä käytetään.
Palvelusetelin idea on, että kunta antaa asukkaalleen palvelusetelin ja asukas itse valitsee palvelutarjoajan. Palveluseteli voi korvata kulut osittain tai kokonaisuudessaan. Palveluseteli ei muuta kunnan perustehtävää - kunnan tehtävä on tarjota asukkailleen heidän tarvitsemansa palvelut välittämättä siitä, kuka palvelut viime kädessä tuottaa.
Kyseessä on kuitenkin kunnille merkittävä strateginen linjaus. Palvelusetelin käyttöä ei pidä miettiä vain yksi tapaus kerrallaan, vaan samassa yhteydessä tulee tarkastella kokonaisuutta.
Parhaimmillaan palveluseteli parantaa kuntalaisten mahdollisuutta päättää asioistaan. Esimerkiksi Ruotsissa Tukholman seudulla asukkaat saavat vapaasti valita, mistä terveyspalvelunsa hakevat. Etuna on myös se, että kunnat saavat tietoa niistä palveluntarjoajista joihin asiakkaat ovat tyytyväisiä sekä tiedon niistä yrityksistä, joiden palveluita asukkaat eivät halua käyttää. Parhaimmillaan palveluseteli lisää myös tarjolla olevien vaihtoehtojen määrää.
Riskejäkin on. Jos palveluntarjoajien väille ei synny kilpailua eikä markkinoita, todellista valinnanvapautta ei ole ja palvelun hinta saattaa kohota korkeaksi. Jos palveluseteli korvaa vain pienen osan kustannuksista, pienituloisimmat eivät pääse valitsemaan. Jos kunnan oman palvelutarjonnan määrä samaan aikaan jopa vähenee, valinnanmahdollisuudet parantuvat vain niillä, joilla on varaa maksaa lisää palveluista.
Lain mukaan palvelusetelin käyttö on vapaavalintaista, eli asukas voi kieltäytyä käyttämästä sitä. Palveluseteli voi tulla asiakkaalle liian kalliiksi tai tuntua esimerkiksi vaikeavammaisen näkökulmasta liian hankalalta käyttää.
Kieltäytymisen täytyy voida olla oikeasti mahdollista, joten kunnan täytyy jatkossakin järjestää palveluita joko omana tuotantona tai ostopalveluina.
Palveluseteli ei saa tarkoittaa sitä, että kaupunki tarjoaa esimerkiksi aiempaa vähemmän hoivakotipaikkoja joko omana tuotantona tai ostopalveluna. Palvelusetelin arvon pitää niin ikään olla realistinen eikä siitä saa muodostua säästökeino. Kuntalaisen omavastuuosuus ei saa palvelusetelin varjolla nousta. Kunnan palvelutaso pitää säilyttää, ja palvelusetelin avulla sitä pitää lähinnä täydentää.
Espoossa palveluseteli on käytössä tai kokeilussa muun muassa vammaispalvelulain mukaisessa henkilökohtaisessa avussa, kotipalveluissa ja vanhusten palvelujen hoiva-asumisessa. Palvelusetelin toimivuutta on seurattava tarkasti. Kyseessä on uusi palveluiden järjestämismuoto, joka todennäköisesti sopii joihinkin palveluihin paremmin kuin toisiin.
Niin sosiaali- ja terveyslautakunnan, kaupunginhallituksen kuin valtuustonkin on syytä seurata palvelusetelimallin toimivuutta ennen uusia linjauksia. Esimerkiksi Helsingissä palvelusetelimalli on nostanut hoiva-asumisen kustannuksia. Potentiaalia palvelusetelissä on, mutta se pitää osata käyttää.
Tony Hagerlund
Espoon kaupunginhallituksen jäsen (vihr)
Pinja Nieminen
Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (vihr)
keskiviikko 9. maaliskuuta 2011
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
Sosiaali- ja terveyslautakunnan kokous 27.1.2011
Lautakunnan viimeisimmässä kokouksessa käsittelimme muun muassa laboratoriopalveluiden palveluverkkoa ja palvelusetelikokeilua vanhusten palveluiden hoiva-asumisessa.
Lautakunta päätti äänestyksen jälkeen palauttaa virkamiesten esityksen laboratoriopalvelujen palveluverkosta valmisteltavaksi niin, että jatkossa kaikilla terveysasemilla olisi jälleen kiinteä näytteenottopiste. Kokoomuslaisten ohella myös asiasta vastaavat virkamiehet jättivät päätökseen eriävät mielipiteet, joten todennäköisesti päätöstä ei lähdetä aivan heti toteuttamaan.
Päädyin itse toivomaan laboratoriopalveluita takaisin muun muassa seuraavista syistä: laboratoriopalvelujen palveluverkon karsiminen on johtanut matka- ja kuljetuskustannusten siirtymiseen ihmisille itselleen ja KELA:lle, kuntalaisilta on tullut kuukaudesta toiseen asiasta huomattavan paljon palautetta ja jalkautuvan näytteenoton järjestäminen ei vakuuttunut minua niin toiminnan organisoinnin kuin kustannussäästöjenkään kannalta.
Päätöksiä tehdessäni pyrin aina pohtimaan huolellisesti sitä, mitkä ihmisryhmät tulevat päätösten seurauksista hyötymään ja keille ne saattavat aiheuttaa suoranaista haittaa.
Laboratoriopalveluasiassa kantani ratkaisivat ne monisairaat, heikosti liikkuvat ja yleensä pienituloiset ihmiset, jotka eivät ole vielä kotisairaanhoidon palveluiden piirissä. Tämän päätöksen kohdalla huomasin jälleen myös sen, mitä ongelmia terveydenhuollon monikanavaisesta rahoituksesta on. Tuntuu järjettömältä, että kunnalle on edullista siirtää kustannuksia (kuljetuskustannukset) KELA:n maksettavaksi. Kyse on kuitenkin samasta julkisesta rahasta.
Edellä mainituista seikoista huolimatta päätös ei ollut minulle helppo ja olen virkamiesten ja työntekijöiden puolesta hyvin pahoillani lautakunnan soutamisesta ja huopaamisesta. Kesäkuussa päätimme toisin. Laboratoriopalveluiden keskittämistä puolsi moni seikka. Esimerkiksi kertaalleen suljetussa Matinkylän laboratoriossa kävi vuodessa vain 3000 ihmistä, Tapiolassa taas 20 000. Laboratoriopalvelujen keskittämisen mahdollistamat henkilöjärjestelyt lyhensivät odotusjonoja. Pienet laboratoriot ovat myös haavoittuvaisia ja usein flunssakaudella kiinni. Alalla on työvoimapulaa ja varahenkilöjärjestelmän rakentaminen ei liene helppoa. Esimerkiksi Kalajärven terveysasema olisi tarvinnut laboratoriopalveluista leikattavaa lisätilaa. Enemmistö tiheästi näytteenottoa tarvitsevista käyttää verenohennuslääkitystä ja lääkitys on ilmeisesti lähivuosina kehittymässä niin, että näytteenottoväli harvenee. Keskimääräinen espoolainen käy vain 2-3 vuoden välein näytteenotossa.
Palveluverkkoa kehitettäessä pitäisi mielestäni muistaa niin sanottu Humen giljotiini eli ”siitä, miten asiat ovat nyt, ei voida päätellä, miten niiden tulisi olla.” Tarkoitan tällä sitä, että kuntapalveluja kehitettäessä on muistettava, että nykyhetki on seurausta erinäisistä kehityskuluista eikä mikään absoluuttinen ideaalitila.
Olemme tottuneet siihen, että palvelut sijaitsevat tietyissä paikoissa ja niissä on tietty määrä henkilökuntaa. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat toteutettu ihanteellisella tavalla. Ideaalitila ei mielestäni ole se, että kaikissa kaupunginosissa on täsmälleen yhtä paljon kaikkia palveluita tai että palvelut keskittyvät sellaisille alueille, joissa äänestysaktiivisuus on korkea. Sen sijaan pitäisi kiinnittää huomiota siihen, mikä palveluiden tarve tietyillä alueilla on nyt ja mikä sen voidaan olettaa olevan tulevaisuudessa. Onko esimerkiksi järkevää tai oikein, että ikääntyvässä Tapiolassa on kolme lukiota ja Espoon keskustassa ei yhtään? Jos joku keksisi nyt, että Olariin pitää rakentaa vielä kaksi lukiota lisää, pitäisimme ajatusta luultavasti järjettömänä.
Palvelusetelikokeilu vanhusten palvelujen hoiva-asumisessa
Espoo kokeilee vuosina 2011-2012 palveluseteliä vanhusten palvelujen ympärivuorokautisessa hoiva-asumisessa. Espoon palvelusetelimalli on sinänsä varsin tasa-arvoinen, koska palvelusetelin määrä on sidoksissa setelin käyttäjän nettotuloihin. Setelin arvo on maksimissaan 2500€ ja minimissään 100€, mikäli henkilön tulot ylittävät 3300 euroa. Tästä huolimatta suhtaudun skeptisesti palveluseteliin. Uskon, että pitkällä aikavälillä omavastuuosuus palvelussa nousee ja lopulta seteli lisää vain erittäin hyvätuloisten valinnanvapautta. Teimme kansanedustaja Johanna Karimäen kanssa jo ennen kokousta erillisen kannanoton aiheesta.
Kaupungille palveluseteli olisi huomattavasti helpompi tapa järjestää palvelut. Raskaan kilpailutusmenettelyn sijasta tietyt ehdot täyttävät palveluntarjoajat hyväksytään listalle, jolta asiakas tekee valinnan.
Kokouksessa kannatin setelin kokeilemista, koska vanhusten palveluja tullaan aivan varmasti seuraavan kymmenen vuoden aikana kehittämään johonkin suuntaan ja nyt on hankittava mahdollisimman paljon tietoa tulevan päätöksenteon pohjaksi. Mikäli palvelusetelin voidaan olettaa esimerkiksi hidastavan pienituloisten vanhusten mahdollisuutta saada hoitopaikka tai vähentävän hänelle käteen jäävää rahasummaa, kokeilua ei missään nimessä tule vakinaistaa. Tällä hetkellä hoivakotiasuminen vie 85 % asiakkaan nettotuloista, mutta hänelle on jäätävä 212€ käytettäväksi kuukausittaisiin menoihin, kuten lääkkeisiin. Tuo summa on pieni, mutta koska palveluseteliin ei sovelleta asiakasmaksulakia, tuollaista alarajaa ei ole siinä ollenkaan.
Ehdotuksestani kokouksessa päätösesitykseen lisättiin kohta ”Sosiaali- ja terveyslautakunnan kokoukseen 22.3.2011 tuodaan selvitys siitä, mitä asioita palvelusetelikokeilussa seurataan.” Toivoin myös vanhus- ja terveyspalvelujaoston pureutuvan selvitykseen huolella. Seurantakriteerit ja mittarit ovat ensiarvoisen tärkeitä, jotta kokeilun tulokset ovat myöhemmin hyödynnettävissä.
Toivon, että sekä lautakunta että valtuusto kävisivät lähivuosina perusteellisen keskustelun siitä, mihin suuntaan vanhusten palveluja tullaan viemään.
Lautakunta päätti äänestyksen jälkeen palauttaa virkamiesten esityksen laboratoriopalvelujen palveluverkosta valmisteltavaksi niin, että jatkossa kaikilla terveysasemilla olisi jälleen kiinteä näytteenottopiste. Kokoomuslaisten ohella myös asiasta vastaavat virkamiehet jättivät päätökseen eriävät mielipiteet, joten todennäköisesti päätöstä ei lähdetä aivan heti toteuttamaan.
Päädyin itse toivomaan laboratoriopalveluita takaisin muun muassa seuraavista syistä: laboratoriopalvelujen palveluverkon karsiminen on johtanut matka- ja kuljetuskustannusten siirtymiseen ihmisille itselleen ja KELA:lle, kuntalaisilta on tullut kuukaudesta toiseen asiasta huomattavan paljon palautetta ja jalkautuvan näytteenoton järjestäminen ei vakuuttunut minua niin toiminnan organisoinnin kuin kustannussäästöjenkään kannalta.
Päätöksiä tehdessäni pyrin aina pohtimaan huolellisesti sitä, mitkä ihmisryhmät tulevat päätösten seurauksista hyötymään ja keille ne saattavat aiheuttaa suoranaista haittaa.
Laboratoriopalveluasiassa kantani ratkaisivat ne monisairaat, heikosti liikkuvat ja yleensä pienituloiset ihmiset, jotka eivät ole vielä kotisairaanhoidon palveluiden piirissä. Tämän päätöksen kohdalla huomasin jälleen myös sen, mitä ongelmia terveydenhuollon monikanavaisesta rahoituksesta on. Tuntuu järjettömältä, että kunnalle on edullista siirtää kustannuksia (kuljetuskustannukset) KELA:n maksettavaksi. Kyse on kuitenkin samasta julkisesta rahasta.
Edellä mainituista seikoista huolimatta päätös ei ollut minulle helppo ja olen virkamiesten ja työntekijöiden puolesta hyvin pahoillani lautakunnan soutamisesta ja huopaamisesta. Kesäkuussa päätimme toisin. Laboratoriopalveluiden keskittämistä puolsi moni seikka. Esimerkiksi kertaalleen suljetussa Matinkylän laboratoriossa kävi vuodessa vain 3000 ihmistä, Tapiolassa taas 20 000. Laboratoriopalvelujen keskittämisen mahdollistamat henkilöjärjestelyt lyhensivät odotusjonoja. Pienet laboratoriot ovat myös haavoittuvaisia ja usein flunssakaudella kiinni. Alalla on työvoimapulaa ja varahenkilöjärjestelmän rakentaminen ei liene helppoa. Esimerkiksi Kalajärven terveysasema olisi tarvinnut laboratoriopalveluista leikattavaa lisätilaa. Enemmistö tiheästi näytteenottoa tarvitsevista käyttää verenohennuslääkitystä ja lääkitys on ilmeisesti lähivuosina kehittymässä niin, että näytteenottoväli harvenee. Keskimääräinen espoolainen käy vain 2-3 vuoden välein näytteenotossa.
Palveluverkkoa kehitettäessä pitäisi mielestäni muistaa niin sanottu Humen giljotiini eli ”siitä, miten asiat ovat nyt, ei voida päätellä, miten niiden tulisi olla.” Tarkoitan tällä sitä, että kuntapalveluja kehitettäessä on muistettava, että nykyhetki on seurausta erinäisistä kehityskuluista eikä mikään absoluuttinen ideaalitila.
Olemme tottuneet siihen, että palvelut sijaitsevat tietyissä paikoissa ja niissä on tietty määrä henkilökuntaa. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat toteutettu ihanteellisella tavalla. Ideaalitila ei mielestäni ole se, että kaikissa kaupunginosissa on täsmälleen yhtä paljon kaikkia palveluita tai että palvelut keskittyvät sellaisille alueille, joissa äänestysaktiivisuus on korkea. Sen sijaan pitäisi kiinnittää huomiota siihen, mikä palveluiden tarve tietyillä alueilla on nyt ja mikä sen voidaan olettaa olevan tulevaisuudessa. Onko esimerkiksi järkevää tai oikein, että ikääntyvässä Tapiolassa on kolme lukiota ja Espoon keskustassa ei yhtään? Jos joku keksisi nyt, että Olariin pitää rakentaa vielä kaksi lukiota lisää, pitäisimme ajatusta luultavasti järjettömänä.
Palvelusetelikokeilu vanhusten palvelujen hoiva-asumisessa
Espoo kokeilee vuosina 2011-2012 palveluseteliä vanhusten palvelujen ympärivuorokautisessa hoiva-asumisessa. Espoon palvelusetelimalli on sinänsä varsin tasa-arvoinen, koska palvelusetelin määrä on sidoksissa setelin käyttäjän nettotuloihin. Setelin arvo on maksimissaan 2500€ ja minimissään 100€, mikäli henkilön tulot ylittävät 3300 euroa. Tästä huolimatta suhtaudun skeptisesti palveluseteliin. Uskon, että pitkällä aikavälillä omavastuuosuus palvelussa nousee ja lopulta seteli lisää vain erittäin hyvätuloisten valinnanvapautta. Teimme kansanedustaja Johanna Karimäen kanssa jo ennen kokousta erillisen kannanoton aiheesta.
Kaupungille palveluseteli olisi huomattavasti helpompi tapa järjestää palvelut. Raskaan kilpailutusmenettelyn sijasta tietyt ehdot täyttävät palveluntarjoajat hyväksytään listalle, jolta asiakas tekee valinnan.
Kokouksessa kannatin setelin kokeilemista, koska vanhusten palveluja tullaan aivan varmasti seuraavan kymmenen vuoden aikana kehittämään johonkin suuntaan ja nyt on hankittava mahdollisimman paljon tietoa tulevan päätöksenteon pohjaksi. Mikäli palvelusetelin voidaan olettaa esimerkiksi hidastavan pienituloisten vanhusten mahdollisuutta saada hoitopaikka tai vähentävän hänelle käteen jäävää rahasummaa, kokeilua ei missään nimessä tule vakinaistaa. Tällä hetkellä hoivakotiasuminen vie 85 % asiakkaan nettotuloista, mutta hänelle on jäätävä 212€ käytettäväksi kuukausittaisiin menoihin, kuten lääkkeisiin. Tuo summa on pieni, mutta koska palveluseteliin ei sovelleta asiakasmaksulakia, tuollaista alarajaa ei ole siinä ollenkaan.
Ehdotuksestani kokouksessa päätösesitykseen lisättiin kohta ”Sosiaali- ja terveyslautakunnan kokoukseen 22.3.2011 tuodaan selvitys siitä, mitä asioita palvelusetelikokeilussa seurataan.” Toivoin myös vanhus- ja terveyspalvelujaoston pureutuvan selvitykseen huolella. Seurantakriteerit ja mittarit ovat ensiarvoisen tärkeitä, jotta kokeilun tulokset ovat myöhemmin hyödynnettävissä.
Toivon, että sekä lautakunta että valtuusto kävisivät lähivuosina perusteellisen keskustelun siitä, mihin suuntaan vanhusten palveluja tullaan viemään.
lauantai 6. marraskuuta 2010
Terveyskeskusten lääkärivajeeseen puututtava nyt
Lautakuntatyön haastavimpia asioita ovat luultavasti ongelmat perusterveydenhuollossa. Espoossa on useita terveysasemia, jossa on jatkuvaa lääkärivajetta. Viime viikolla kuulin, että Samarian terveysasemalla on nyt täyttämättä kuusi lääkärinvirkaa eikä kiireettömiä aikoja ole. Myös Espoonlahden terveysasemalla tilanne on pitkään ollut huono. Pieni Eestinmetsän terveysasema piti sulkea työvoimapulan vuoksi.
Suomessa on kuitenkin enemmän lääkäreitä kuin koskaan. Tiedämme, että lääkärit pitävät terveyskeskustyötä usein niin raskaana, että he siirtyvät mieluummin yksityiselle puolelle töihin.
Mielestäni terveyskeskuslääkäreiden työolosuhteisiin ja työhyvinvointiin on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota tai julkinen terveyshuolto lähtee entistä synkempään syöksykierteeseen. Terveyskeskuksessa työskentelystä olisi tehtävä sellaista, että se olisi jälleen houkutteleva vaihtoehto esimerkiksi työterveyshuollossa työskentelylle.
Useita eri ammattialoja koskevissa työhyvinvointitutkimuksissa on todettu, että johtajien korkeampia työhyvinvointilukuja suhteessa alaisiin selittävät paremmat vaikutusmahdollisuudet omaan työhön. Ihmisellä on tarve tuntea hallitsevansa elämäänsä ja tekemistään. Terveyskeskuslääkärit ja varsin usein myös muut kunnan työntekijät valittavat työn pakkotahtisuutta ja puuttuvia vaikutusmahdollisuuksia. Mikäli työntekijä kokee olevansa vain ratas koneistossa, hän harvemmin kokee voivansa toteuttaa itseään työssään. Vaikutusmahdollisuuksiin ja oman työn hallintaan olisi kiinnitettävä huomiota.
Haastava työ ei ole este työhyvinvoinnille, vaan voi pikemminkin lisätä mielenkiintoa työtä kohtaan. Siten terveyskeskustyö ei luultavasti lähtökohtaisesti ole vähemmän mielenkiintoista työterveyshuoltoon verrattuna. Työterveyshuollon asiakkaat ovat homogeenisempi ja terveempi ryhmä. Työn haastavuus kääntyy kuitenkin tällä hetkellä ongelmaksi, koska lääkäreillä ei ole riittävästi aikaa potilasta kohden. Kiire ja resurssipula tekevät työstä liian raskasta.
Myös puuttuvat konsultaatiomahdollisuudet aiheuttavat lisärasitusta. Työ muuttuu liian haastavaksi ja lisää riittämättömyyden tunnetta, jos esimerkiksi mahdollisuutta geriatrian konsultaatioon ei tahdo löytyä monisairaan vanhuksen kohdalla.
Kaikki, mikä madaltaa perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välistä rajaa, tulee mielestäni tarpeeseen. Terveyskeskuksiin pitäisi saada lisää erikoislääkäreitä ja se olisi sekä potilaiden ja lääkäreiden etu. Työhyvinvointiin vaikuttavat yleensä moniammatillisen työskentelyn mahdollisuus ja sosiaalisen tuen määrä. Uskon, että myös näitä tarvittaisiin lisää terveyskeskuksissa. Lääkärin työ on yksinäistä, mutta ihmiset haluavat yleensä työskennellä myös ryhmässä.
Oma lukunsa on prosessien kulku yleensä. Jos lääkärien aika menee etenevissä määrin tietokonetyöhön tai muuhun kuin varsinaiseen potilastyöhön, se on omiaan heikentämään työtyytyväisyyttä.
Myös lääkärivaje itsessään aiheuttaa rasitusta terveysaseman jäljelle jääneiden lääkärien työhön eli myös täyttämättömät vakanssit, puuttuvat sijaiset tai virkojen täyttökiellot heikentävät työtyytyväisyyttä.
Perusterveydenhuollossa olisi siis uskoakseni tehtävissä vielä paljon lääkärivajeen paikkaamiseksi. Lääkäreiden ohella myös hoitajien työhyvinvointiin on etenevissä määrin kiinnitettävä huomiota. Jatkossa yhä useampi asiakas käy ensin hoitajan luona ja hoitajille siirtyy lääkäreiltä tehtäviä. Toivottavasti emme ole muutaman vuoden päästä sellaisessa tilanteessa, että myös hoitajavaje on pahentunut entisestään. Sitä ennen toivon, että terveydenhuollon työhyvinvointiin todella yritetään kaupungin taholta vaikuttaa.
Suomessa on kuitenkin enemmän lääkäreitä kuin koskaan. Tiedämme, että lääkärit pitävät terveyskeskustyötä usein niin raskaana, että he siirtyvät mieluummin yksityiselle puolelle töihin.
Mielestäni terveyskeskuslääkäreiden työolosuhteisiin ja työhyvinvointiin on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota tai julkinen terveyshuolto lähtee entistä synkempään syöksykierteeseen. Terveyskeskuksessa työskentelystä olisi tehtävä sellaista, että se olisi jälleen houkutteleva vaihtoehto esimerkiksi työterveyshuollossa työskentelylle.
Useita eri ammattialoja koskevissa työhyvinvointitutkimuksissa on todettu, että johtajien korkeampia työhyvinvointilukuja suhteessa alaisiin selittävät paremmat vaikutusmahdollisuudet omaan työhön. Ihmisellä on tarve tuntea hallitsevansa elämäänsä ja tekemistään. Terveyskeskuslääkärit ja varsin usein myös muut kunnan työntekijät valittavat työn pakkotahtisuutta ja puuttuvia vaikutusmahdollisuuksia. Mikäli työntekijä kokee olevansa vain ratas koneistossa, hän harvemmin kokee voivansa toteuttaa itseään työssään. Vaikutusmahdollisuuksiin ja oman työn hallintaan olisi kiinnitettävä huomiota.
Haastava työ ei ole este työhyvinvoinnille, vaan voi pikemminkin lisätä mielenkiintoa työtä kohtaan. Siten terveyskeskustyö ei luultavasti lähtökohtaisesti ole vähemmän mielenkiintoista työterveyshuoltoon verrattuna. Työterveyshuollon asiakkaat ovat homogeenisempi ja terveempi ryhmä. Työn haastavuus kääntyy kuitenkin tällä hetkellä ongelmaksi, koska lääkäreillä ei ole riittävästi aikaa potilasta kohden. Kiire ja resurssipula tekevät työstä liian raskasta.
Myös puuttuvat konsultaatiomahdollisuudet aiheuttavat lisärasitusta. Työ muuttuu liian haastavaksi ja lisää riittämättömyyden tunnetta, jos esimerkiksi mahdollisuutta geriatrian konsultaatioon ei tahdo löytyä monisairaan vanhuksen kohdalla.
Kaikki, mikä madaltaa perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välistä rajaa, tulee mielestäni tarpeeseen. Terveyskeskuksiin pitäisi saada lisää erikoislääkäreitä ja se olisi sekä potilaiden ja lääkäreiden etu. Työhyvinvointiin vaikuttavat yleensä moniammatillisen työskentelyn mahdollisuus ja sosiaalisen tuen määrä. Uskon, että myös näitä tarvittaisiin lisää terveyskeskuksissa. Lääkärin työ on yksinäistä, mutta ihmiset haluavat yleensä työskennellä myös ryhmässä.
Oma lukunsa on prosessien kulku yleensä. Jos lääkärien aika menee etenevissä määrin tietokonetyöhön tai muuhun kuin varsinaiseen potilastyöhön, se on omiaan heikentämään työtyytyväisyyttä.
Myös lääkärivaje itsessään aiheuttaa rasitusta terveysaseman jäljelle jääneiden lääkärien työhön eli myös täyttämättömät vakanssit, puuttuvat sijaiset tai virkojen täyttökiellot heikentävät työtyytyväisyyttä.
Perusterveydenhuollossa olisi siis uskoakseni tehtävissä vielä paljon lääkärivajeen paikkaamiseksi. Lääkäreiden ohella myös hoitajien työhyvinvointiin on etenevissä määrin kiinnitettävä huomiota. Jatkossa yhä useampi asiakas käy ensin hoitajan luona ja hoitajille siirtyy lääkäreiltä tehtäviä. Toivottavasti emme ole muutaman vuoden päästä sellaisessa tilanteessa, että myös hoitajavaje on pahentunut entisestään. Sitä ennen toivon, että terveydenhuollon työhyvinvointiin todella yritetään kaupungin taholta vaikuttaa.
maanantai 25. lokakuuta 2010
Uskalla epäonnistua, uskalla heittäytyä
Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Stranius teki hienon blogikirjoituksen epäonnistumisen tärkeydestä. Erityisesti seuraava lause jäi Leon kirjoituksesta mieleeni: "Epäonnistumisia sietävä kulttuuri luo tilanteen, jossa ihmiset uskaltavat syöksyä uusiin haasteisiin. Pelon ilmapiiri lamaannuttaa.”
Olin opiskeluaikana kahteen otteeseen töissä Etelä-Amerikassa. Ensin toimin vuonna 2003 Perussa vapaaehtoisena sosiaalityöntekijänä ja kaksi vuotta myöhemmin tein korkeakouluharjoitteluni Argentiinassa oikeusasiamiehen kansliassa. Näiltä matkoilta on jäänyt kaipaus joitakin latinalaisamerikkalaisen kulttuurin piirteitä kohtaan.
Yksi tällainen piirre on suomalaiseen kulttuurin nähden voimakas heittäytyminen asioihin. Paikalliset tuntuivat suomalaisesta näkökulmasta harvemmin pohtivan, mitä heistä ajatellaan, jos he sanovat tai tekevät jotain tai että kannattaako jotain tehdä, jos ei ole varma, osaako. Kuvaavaa on, että Limassa on erittäin vahva harrastajateatterikulttuuri. Suomessa kaikille lienee ”selvää”, että teatteria harrastavat ne, jotka osaavat näytellä. Suomalainen kieltenopetus on luultavasti aiheen klassikko ja saanut aika monta sukupolvea ennemmin vaikenemaan ulkomailla kuin ottamaan kielioppivirheen riskin.
Miksi siis edistää kulttuuria, jossa epäonnistuminen on mahdollista?
Yleisen hyvinvoinnin vuoksi. Epäonnistumisen pelko ja naurunalaiseksi joutuminen saa lapset pelkäämään esitelmän pitämistä koulussa ja aikuiset kehittämisideoiden esittämistä töissä.
Uusien innovaatioiden keksiminen vaatii uskallusta epäonnistua. Kaikki ei voi kannattaa, mutta mitään uutta ei keksi, jos ei yritä. Parhaat innovaatiot vaativat yleensä jonkinlaista rohkeutta ja rohkeus vaatii riskinottoa. Kiinnostus yrittäjyyteen on Suomessa varsin matala ja uusien työpaikkojen syntymisen kannalta huolestuttava.
Epäonnistumisen pelolla voi olla synkät seuraukset. Työssäni kriisikeskuksessa joudun huomaamaan, että esimerkiksi konkurssin tekeminen on edelleen yrittäjälle niin kova pala, että se saattaa synnyttää itsemurha-ajatuksia. Epäonnistumisen ja häpeän pelko näkyy ylipäätänsä itsetuhoisten ajatusten taustalla.
Miten edistää kulttuuria, jossa epäonnistuminen on mahdollista?
Parantamalla yrittäjien sosiaaliturvaa ja turvaverkkoja. Yrittäjien sosiaaliturvaa on kehitetty, mutta esimerkiksi henkilökohtaisen konkurssin mahdollisuus pitäisi selvittää kunnolla ja todennäköisesti myös ottaa käyttöön. Yrittäjyys on tällä hetkellä kohtuuton taloudellinen riski yrittäjän koko perheelle.
Kouluopetukseen tunnetaitoja tuomalla. Kouluopetukseen pitäisi sisältyä oman ja muiden hyvinvointiin tähtääviä taitoja aivan toisella tavalla kuin nykyään. Esimerkiksi sosiaalisten taitojen ja tunteiden säätelyn oppiminen olisi tärkeää jo ala-asteella. Viimeistään yläasteella terveystiedon opetuksessa tulisi aina olla mukana mielenhyvinvoinnin opetusta.
Säilyttämällä yleinen sosiaaliturva riittävän vahvana. Sosiaaliturvajärjestelmä ja erilaiset etuudet, kuten työttömyyskorvaus ja aikuiskoulutustuki loiventavat vaikeiden elämäntilanteiden seurauksia ja mahdollistavat uudet valinnat.
Takaamalla uusien alkujen mahdollisuus eri koulutusasteilla. Suhtaudun kielteisesti uudistukseen, jossa ylioppilastutkinnon painoarvoa kasvatetaan pääsykokeiden kustannuksella korkeakoulutukseen hakeuduttaessa. Mahdollisuudet korkeakoulutukseen eivät saa heikentyä siksi, että nuori ihminen on syystä tai toisesta epäonnistunut ylioppilaskirjoituksista tai löytänyt opiskelumotivaation vasta hieman myöhemmin. Myös koulutusohjelman vaihto tulee olla jatkossakin mahdollista korkeakouluissa. Esimerkiksi opetuksen maksullisuus olisi uhka tälle. Monesti oma ala löytyy vasta kokeilemalla.
Edistämällä suvaitsevaisuutta ja erilaisuutta yhteiskunnassa ja lainsäädännössä. Erilaisten ratkaisujen, elämäntapojen ja elämäntilanteiden hyväksyminen edistää todennäköisesti myös uskallusta heittäytyä ja siten myös joskus epäonnistua. Jos vain yksi olemistapa on oikea, siitä poikkeaminen on jo lähtökohtaisesti epäonnistumista.
Olin opiskeluaikana kahteen otteeseen töissä Etelä-Amerikassa. Ensin toimin vuonna 2003 Perussa vapaaehtoisena sosiaalityöntekijänä ja kaksi vuotta myöhemmin tein korkeakouluharjoitteluni Argentiinassa oikeusasiamiehen kansliassa. Näiltä matkoilta on jäänyt kaipaus joitakin latinalaisamerikkalaisen kulttuurin piirteitä kohtaan.
Yksi tällainen piirre on suomalaiseen kulttuurin nähden voimakas heittäytyminen asioihin. Paikalliset tuntuivat suomalaisesta näkökulmasta harvemmin pohtivan, mitä heistä ajatellaan, jos he sanovat tai tekevät jotain tai että kannattaako jotain tehdä, jos ei ole varma, osaako. Kuvaavaa on, että Limassa on erittäin vahva harrastajateatterikulttuuri. Suomessa kaikille lienee ”selvää”, että teatteria harrastavat ne, jotka osaavat näytellä. Suomalainen kieltenopetus on luultavasti aiheen klassikko ja saanut aika monta sukupolvea ennemmin vaikenemaan ulkomailla kuin ottamaan kielioppivirheen riskin.
Miksi siis edistää kulttuuria, jossa epäonnistuminen on mahdollista?
Yleisen hyvinvoinnin vuoksi. Epäonnistumisen pelko ja naurunalaiseksi joutuminen saa lapset pelkäämään esitelmän pitämistä koulussa ja aikuiset kehittämisideoiden esittämistä töissä.
Uusien innovaatioiden keksiminen vaatii uskallusta epäonnistua. Kaikki ei voi kannattaa, mutta mitään uutta ei keksi, jos ei yritä. Parhaat innovaatiot vaativat yleensä jonkinlaista rohkeutta ja rohkeus vaatii riskinottoa. Kiinnostus yrittäjyyteen on Suomessa varsin matala ja uusien työpaikkojen syntymisen kannalta huolestuttava.
Epäonnistumisen pelolla voi olla synkät seuraukset. Työssäni kriisikeskuksessa joudun huomaamaan, että esimerkiksi konkurssin tekeminen on edelleen yrittäjälle niin kova pala, että se saattaa synnyttää itsemurha-ajatuksia. Epäonnistumisen ja häpeän pelko näkyy ylipäätänsä itsetuhoisten ajatusten taustalla.
Miten edistää kulttuuria, jossa epäonnistuminen on mahdollista?
Parantamalla yrittäjien sosiaaliturvaa ja turvaverkkoja. Yrittäjien sosiaaliturvaa on kehitetty, mutta esimerkiksi henkilökohtaisen konkurssin mahdollisuus pitäisi selvittää kunnolla ja todennäköisesti myös ottaa käyttöön. Yrittäjyys on tällä hetkellä kohtuuton taloudellinen riski yrittäjän koko perheelle.
Kouluopetukseen tunnetaitoja tuomalla. Kouluopetukseen pitäisi sisältyä oman ja muiden hyvinvointiin tähtääviä taitoja aivan toisella tavalla kuin nykyään. Esimerkiksi sosiaalisten taitojen ja tunteiden säätelyn oppiminen olisi tärkeää jo ala-asteella. Viimeistään yläasteella terveystiedon opetuksessa tulisi aina olla mukana mielenhyvinvoinnin opetusta.
Säilyttämällä yleinen sosiaaliturva riittävän vahvana. Sosiaaliturvajärjestelmä ja erilaiset etuudet, kuten työttömyyskorvaus ja aikuiskoulutustuki loiventavat vaikeiden elämäntilanteiden seurauksia ja mahdollistavat uudet valinnat.
Takaamalla uusien alkujen mahdollisuus eri koulutusasteilla. Suhtaudun kielteisesti uudistukseen, jossa ylioppilastutkinnon painoarvoa kasvatetaan pääsykokeiden kustannuksella korkeakoulutukseen hakeuduttaessa. Mahdollisuudet korkeakoulutukseen eivät saa heikentyä siksi, että nuori ihminen on syystä tai toisesta epäonnistunut ylioppilaskirjoituksista tai löytänyt opiskelumotivaation vasta hieman myöhemmin. Myös koulutusohjelman vaihto tulee olla jatkossakin mahdollista korkeakouluissa. Esimerkiksi opetuksen maksullisuus olisi uhka tälle. Monesti oma ala löytyy vasta kokeilemalla.
Edistämällä suvaitsevaisuutta ja erilaisuutta yhteiskunnassa ja lainsäädännössä. Erilaisten ratkaisujen, elämäntapojen ja elämäntilanteiden hyväksyminen edistää todennäköisesti myös uskallusta heittäytyä ja siten myös joskus epäonnistua. Jos vain yksi olemistapa on oikea, siitä poikkeaminen on jo lähtökohtaisesti epäonnistumista.
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Talousarviosta, vanhusten palveluista ja päätöksenteosta
Sosiaali- ja terveyslautakunta käsitteli toimialan talousarviota ensi vuodelle kokouksessaan 23.9. Seuraavan kerran talousarvioon paneutuvat ryhmien budjettineuvottelijat kaupunginjohtajan talousarvioesityksen jälkeen loka-marraskuun vaihteessa. Kuukautta myöhemmin valtuusto hyväksyy kunnan talousarvion vuodelle 2011.
Tunnelmat lautakunnassa eivät olleet erityisen positiiviset. Valtuustoryhmien budjettineuvottelijoille päätettiin viestittää perusturvajohtajan esityksen mukaisesti, että vanhusten pitkäaikaishoitoon tarvittaisiin vielä lisää rahaa 1, 4 miljoonaa euroa, erikoissairaanhoitoon 5 miljoonaa, toimeentulotuen määrärahoihin 2 miljoonaa, lasten sijaishuoltoon 0,4 miljoonaa ja subjektiivisiin vammaispalveluihin 0,5 miljoonaa. Koska samaan aikaan kokoontunut varhaiskasvatus- ja opetuslautakunta on myös todennut kehysbudjetin riittämättömäksi, budjettineuvotteluista tulee varmasti erittäin haasteelliset.
Lautakunta hyväksyi virkamiesten tekemän budjettiesityksen sellaisenaan. Eri tulosyksiköiden johdantojen tekstiosioiden sanamuotoja muokattiin, mutta määrärahoihin ei puututtu. Tämä on ollut käytäntö myös edeltävinä vuosina. Tästä huolimatta toin lautakuntaan esityksen, jossa vanhusten avopalveluista ja pitkäaikaishoidosta olisi leikattu pohjaesitystä vähemmän määrärahoja.
Olen osallistunut viitisentoista vuoden ajan jonkinlaiseen kansalaisjärjestö- tai poliittiseen toimintaan. Tänä aikana olen ollut hyväksymässä esimerkiksi ylioppilaskunnan, ison terveysaseman ja pienen kansalaisjärjestön budjettia. Tämä oli ensimmäinen kerta kuin tein missään kokouksessa esityksen, jonka tiesin poikkeavan yleisistä käytännöistä ja jolla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta tulla hyväksytyksi. Koskaan ennen en kuitenkaan ole kokenut samanlaista voimattomuutta ja omia arvoja vastaan sotivan päätöksenteon tunnetta.
Talousarviossa leikattiin vanhusten palveluiden määrärahoista 1,2% kuluvan vuoden tasoon nähden. Rahassa tämä on pyöreästi 1 400 000 euroa. Käytännössä se näkyy esimerkiksi niin, että omaishoitajien vapaapäiviä on laskettu ensi vuonna voitavan pitää 4000 (tänä vuonna 6490), vanhusten päivätoiminnassa ostopalveluissa hoitopäiviä olisi ensi vuonna 2100 (tänä vuonna 2560), kaupungin omana toimintana tuotetussa päivätoiminnassa samat luvut ovat 7400 (8900).
Edellä mainitut luvut koskivat vanhusten avopalveluita ja omaishoidon tukea. Ympärivuorokautinen hoito vaatii niin kipeästi lisämäärärahoja, että budjettineuvottelijoille suunnattu toive koski vanhusten palveluiden osalta vain pitkäaikaishoitoa. Vähennykset omaishoitajien vapaapäiviin ovat siis jäämässä varmasti voimaan, ellei budjettineuvotteluissa tapahdu ihmeitä. Vapaapäivien määrä per omaishoitaja per kuukausi on lakisääteinen, mutta ehdot ja toteutus jäävät kunnan harkinnan piiriin.
Omaishoitajilta ja vanhusten palveluista leikkaaminen on asia, mitä minun on erittäin vaikea hyväksyä. Omaiset ovat jo nyt erittäin tiukilla. Avopalveluita kehittämällä voidaan myös viivästyttää vanhusten laitoshoidon tarvetta eli avopalveluihin panostaminen tuottaa jopa kustannussäästöjä. Yli 75-vuotiaiden määrä on myös Espoossa kasvussa ja tutkimusten mukaan nyt vanhenevat ikäluokat eivät ole vielä edeltäjiään paremmassa kunnossa.
Omaishoitajat tekevät nyt todella pienellä korvauksella erittäin arvokasta ja raskasta työtä. Mikäli kotona hoidettava vanhus päätyy laitoshoitoon, kunta menettää muutamassa päivässä saman summan, mitä omaishoitaja kuukaudessa työstään saa. Omaishoitajien jaksamisen kehittäminen on myös jo pelkästään heidän oman hyvinvointinsa kannalta tärkeää. Vanhusten pitkäaikaishoito taas vaatisi jo aivan oman blogikirjoituksensa.
Edellä kirjoitin, että omaishoidosta leikkaaminen sotii omia arvojani vastaan. Tämän ohella omaishoitajien ja avopalveluiden määrärahaleikkaukset ovat myös vastoin sosiaali- ja terveyslautakunnan lautakuntasopimuksen tavoitteita.
"Lautakuntasopimus on lautakunnassa olevien jäsenten sopimus kyseisessä asiakirjassa olevien asioiden hoitamiseksi ja eteenpäin viemiseksi.” Lautakuntasopimuksessa omaishoidosta sanotaan näin: ”4. Omaishoito: Toimenpiteet: Parannetaan omaishoitajien mahdollisuutta pitää vapaita. Selvitetään omaishoitajien tuen tarve ja parannetaan tukea.” Muita vanhustenpalveluihin liittyviä toimenpiteitä lautakuntasopimuksessa on esimerkiksi päätös kehittää avohoitoa.
Parhaimmillaan valtuustokauden mittainen lautakuntasopimus voisi olla erinomainen toiminnanohjauksen väline. Toiminta ei olisi vuosittain tempoilevaa ja poliittinen tahtotila olisi selvästi ilmaistu. Operatiivinen johto voi rauhassa tehdä työtään, jos strategisen johon (lautakunnan) tahtotila on selvästi ilmaistu. Poliittisen ohjauksen toteutuminen on myös demokratian toteutumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää.
Sosiaali- ja terveyspoliittisella toimialalla on erittäin taitavat ja asiantuntevat virkamiehet. Luotan täysin heidän kykyynsä tehdä priorisointeja ja tiedän, että paras käsitys toiminnan kokonaiskuvasta on aivan varmasti heillä. Tästä huolimatta pidän demokratian toteutumisen kannalta ongelmallisena sitä, että lautakunnan käytäntönä on budjetin hyväksyminen sellaisenaan. Miten kantaa poliittista vastuuta sellaisesta, johon ei ole ollut valtaa vaikuttaa?
Toimialan talousarvio on yli 590 miljoonaa euroa. Se on yli 40 % koko kunnan budjetista. Tiedostan, että toimialan palvelut ovat valtavan iso ja vaikea paletti. Silti olen sitä mieltä, että lautakunnalla pitäisi olla enemmän vaikutusmahdollisuuksia talousarvioon edes silloin, jos se tuntuu olevan ristiriidassa lautakuntasopimuksen kanssa.
Olen ollut joitain vuosia sitten yliopisto-opiskelijoiden terveydenhuollosta vastaavan säätiön Helsinki-Espoon terveysaseman johtokunnan jäsen. Kyseisessä johtokunnassa talousarvion käsittely tapahtui siten, että operatiivinen johto tarjosi muutamia vaihtoehtoisia esityksiä, joiden väliltä johtokunta joutui tekemään valintoja. Keskustelut olivat usein repiviä ja ratkaisut vaikeita. Lisätäkö rahaa hammashoitoon vai mielenterveyteen? Tiettyyn toimipisteeseen kaksi terveydenhoitajaa vai yksi uusi erikoislääkäri?
Pohjasin oman päätöksentekoni hankkimalla asioista mahdollisimman paljon taustatietoja ja yrittämällä muodostaa mahdollisimman selkeän käsityksen erilaisten päätösten seurauksista. Koska johtokunnalta odotettiin mielipiteen ilmaisua, näin oli myös pakko tehdä. Tietojen hankkiminen ja mielipiteenmuodostus vei todella paljon aikaa ja joskus yöunetkin, mutta budjettikokouksen päätyttyä oli vuodesta toiseen sellainen olo, että pystyi seisomaan päätöstensä takana.
Viime kädessä palvelujen toteutuminen on kuitenkin määrärahoista kiinni. Rahallisia resursseja koskevat päätökset ovat ne vuoden tärkeimmät. Niissä sekä operatiivisen että poliittisen johdon yhteistyö ja molempien tahojen paneutuminen on demokratian kannalta ensiarvoisen tärkeää.
Tunnelmat lautakunnassa eivät olleet erityisen positiiviset. Valtuustoryhmien budjettineuvottelijoille päätettiin viestittää perusturvajohtajan esityksen mukaisesti, että vanhusten pitkäaikaishoitoon tarvittaisiin vielä lisää rahaa 1, 4 miljoonaa euroa, erikoissairaanhoitoon 5 miljoonaa, toimeentulotuen määrärahoihin 2 miljoonaa, lasten sijaishuoltoon 0,4 miljoonaa ja subjektiivisiin vammaispalveluihin 0,5 miljoonaa. Koska samaan aikaan kokoontunut varhaiskasvatus- ja opetuslautakunta on myös todennut kehysbudjetin riittämättömäksi, budjettineuvotteluista tulee varmasti erittäin haasteelliset.
Lautakunta hyväksyi virkamiesten tekemän budjettiesityksen sellaisenaan. Eri tulosyksiköiden johdantojen tekstiosioiden sanamuotoja muokattiin, mutta määrärahoihin ei puututtu. Tämä on ollut käytäntö myös edeltävinä vuosina. Tästä huolimatta toin lautakuntaan esityksen, jossa vanhusten avopalveluista ja pitkäaikaishoidosta olisi leikattu pohjaesitystä vähemmän määrärahoja.
Olen osallistunut viitisentoista vuoden ajan jonkinlaiseen kansalaisjärjestö- tai poliittiseen toimintaan. Tänä aikana olen ollut hyväksymässä esimerkiksi ylioppilaskunnan, ison terveysaseman ja pienen kansalaisjärjestön budjettia. Tämä oli ensimmäinen kerta kuin tein missään kokouksessa esityksen, jonka tiesin poikkeavan yleisistä käytännöistä ja jolla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta tulla hyväksytyksi. Koskaan ennen en kuitenkaan ole kokenut samanlaista voimattomuutta ja omia arvoja vastaan sotivan päätöksenteon tunnetta.
Talousarviossa leikattiin vanhusten palveluiden määrärahoista 1,2% kuluvan vuoden tasoon nähden. Rahassa tämä on pyöreästi 1 400 000 euroa. Käytännössä se näkyy esimerkiksi niin, että omaishoitajien vapaapäiviä on laskettu ensi vuonna voitavan pitää 4000 (tänä vuonna 6490), vanhusten päivätoiminnassa ostopalveluissa hoitopäiviä olisi ensi vuonna 2100 (tänä vuonna 2560), kaupungin omana toimintana tuotetussa päivätoiminnassa samat luvut ovat 7400 (8900).
Edellä mainitut luvut koskivat vanhusten avopalveluita ja omaishoidon tukea. Ympärivuorokautinen hoito vaatii niin kipeästi lisämäärärahoja, että budjettineuvottelijoille suunnattu toive koski vanhusten palveluiden osalta vain pitkäaikaishoitoa. Vähennykset omaishoitajien vapaapäiviin ovat siis jäämässä varmasti voimaan, ellei budjettineuvotteluissa tapahdu ihmeitä. Vapaapäivien määrä per omaishoitaja per kuukausi on lakisääteinen, mutta ehdot ja toteutus jäävät kunnan harkinnan piiriin.
Omaishoitajilta ja vanhusten palveluista leikkaaminen on asia, mitä minun on erittäin vaikea hyväksyä. Omaiset ovat jo nyt erittäin tiukilla. Avopalveluita kehittämällä voidaan myös viivästyttää vanhusten laitoshoidon tarvetta eli avopalveluihin panostaminen tuottaa jopa kustannussäästöjä. Yli 75-vuotiaiden määrä on myös Espoossa kasvussa ja tutkimusten mukaan nyt vanhenevat ikäluokat eivät ole vielä edeltäjiään paremmassa kunnossa.
Omaishoitajat tekevät nyt todella pienellä korvauksella erittäin arvokasta ja raskasta työtä. Mikäli kotona hoidettava vanhus päätyy laitoshoitoon, kunta menettää muutamassa päivässä saman summan, mitä omaishoitaja kuukaudessa työstään saa. Omaishoitajien jaksamisen kehittäminen on myös jo pelkästään heidän oman hyvinvointinsa kannalta tärkeää. Vanhusten pitkäaikaishoito taas vaatisi jo aivan oman blogikirjoituksensa.
Edellä kirjoitin, että omaishoidosta leikkaaminen sotii omia arvojani vastaan. Tämän ohella omaishoitajien ja avopalveluiden määrärahaleikkaukset ovat myös vastoin sosiaali- ja terveyslautakunnan lautakuntasopimuksen tavoitteita.
"Lautakuntasopimus on lautakunnassa olevien jäsenten sopimus kyseisessä asiakirjassa olevien asioiden hoitamiseksi ja eteenpäin viemiseksi.” Lautakuntasopimuksessa omaishoidosta sanotaan näin: ”4. Omaishoito: Toimenpiteet: Parannetaan omaishoitajien mahdollisuutta pitää vapaita. Selvitetään omaishoitajien tuen tarve ja parannetaan tukea.” Muita vanhustenpalveluihin liittyviä toimenpiteitä lautakuntasopimuksessa on esimerkiksi päätös kehittää avohoitoa.
Parhaimmillaan valtuustokauden mittainen lautakuntasopimus voisi olla erinomainen toiminnanohjauksen väline. Toiminta ei olisi vuosittain tempoilevaa ja poliittinen tahtotila olisi selvästi ilmaistu. Operatiivinen johto voi rauhassa tehdä työtään, jos strategisen johon (lautakunnan) tahtotila on selvästi ilmaistu. Poliittisen ohjauksen toteutuminen on myös demokratian toteutumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää.
Sosiaali- ja terveyspoliittisella toimialalla on erittäin taitavat ja asiantuntevat virkamiehet. Luotan täysin heidän kykyynsä tehdä priorisointeja ja tiedän, että paras käsitys toiminnan kokonaiskuvasta on aivan varmasti heillä. Tästä huolimatta pidän demokratian toteutumisen kannalta ongelmallisena sitä, että lautakunnan käytäntönä on budjetin hyväksyminen sellaisenaan. Miten kantaa poliittista vastuuta sellaisesta, johon ei ole ollut valtaa vaikuttaa?
Toimialan talousarvio on yli 590 miljoonaa euroa. Se on yli 40 % koko kunnan budjetista. Tiedostan, että toimialan palvelut ovat valtavan iso ja vaikea paletti. Silti olen sitä mieltä, että lautakunnalla pitäisi olla enemmän vaikutusmahdollisuuksia talousarvioon edes silloin, jos se tuntuu olevan ristiriidassa lautakuntasopimuksen kanssa.
Olen ollut joitain vuosia sitten yliopisto-opiskelijoiden terveydenhuollosta vastaavan säätiön Helsinki-Espoon terveysaseman johtokunnan jäsen. Kyseisessä johtokunnassa talousarvion käsittely tapahtui siten, että operatiivinen johto tarjosi muutamia vaihtoehtoisia esityksiä, joiden väliltä johtokunta joutui tekemään valintoja. Keskustelut olivat usein repiviä ja ratkaisut vaikeita. Lisätäkö rahaa hammashoitoon vai mielenterveyteen? Tiettyyn toimipisteeseen kaksi terveydenhoitajaa vai yksi uusi erikoislääkäri?
Pohjasin oman päätöksentekoni hankkimalla asioista mahdollisimman paljon taustatietoja ja yrittämällä muodostaa mahdollisimman selkeän käsityksen erilaisten päätösten seurauksista. Koska johtokunnalta odotettiin mielipiteen ilmaisua, näin oli myös pakko tehdä. Tietojen hankkiminen ja mielipiteenmuodostus vei todella paljon aikaa ja joskus yöunetkin, mutta budjettikokouksen päätyttyä oli vuodesta toiseen sellainen olo, että pystyi seisomaan päätöstensä takana.
Viime kädessä palvelujen toteutuminen on kuitenkin määrärahoista kiinni. Rahallisia resursseja koskevat päätökset ovat ne vuoden tärkeimmät. Niissä sekä operatiivisen että poliittisen johdon yhteistyö ja molempien tahojen paneutuminen on demokratian kannalta ensiarvoisen tärkeää.
lauantai 21. elokuuta 2010
Sosiaali- ja terveyslautakunnan kokous 19.8.2010
Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa 19.8.2010 tehtiin päätöksiä muun muassa vaikeavammaisten henkilökohtaisen avun järjestämiseen liittyvissä asioissa sekä hyväksyttiin Espoon perhe- ja lähisuhdeväkivallan vastainen ohjelma nimeltään Puhu – älä lyö!
Päätimme lautakunnassa, että espoolaisille vaikeavammaisille voidaan tarjota henkilökohtaista apua myös palvelusetelin muodossa keväästä 2011 lähtien. Tällä hetkellä henkilökohtainen apu toteutetaan pääsääntöisesti niin sanotulla työnantajamallilla, jossa vammainen toimii itse avustajan työnantajana. Osa vammaisista toimii mielellään työnantajana, mutta on myös paljon vaikeavammaisia, jotka kokevat työnantajana toimimisen aivan liian vaikeana. Joitain heistä palvelusetelimalli saattaa auttaa, mutta olen iloinen siitä, että lautakunta päätti pyytää virkamiehiltä myös esityksen siitä, miten henkilökohtainen apu voitaisiin toteuttaa joko ostopalveluina, kaupungin omana toimintana tai yhteistyössä pääkaupunkiseudun kuntien kanssa.
Sen jälkeen kun palveluseteli on otettu käyttöön, sen toimivuutta on tarkasti seurattava. Tärkeitä kysymyksiä ovat muun muassa palvelun helppokäyttöisyys vammaisen näkökulmasta, kaupungin tarjoama tuki palvelun käyttöön, palvelun laatu, markkinoiden muodostuminen (ilman toimivia markkinoita palvelusetelimalli ei tuo kaivattua valinnanvapautta) ja palvelusetelin optimaalisen arvon määrittäminen pitkällä tähtäimellä sekä tähän liittyvä palvelun kulut kunnalle verrattuna muihin palveluntoteutustapoihin. Vammaiselle itselleen palvelusetelissä ei ole omavastuuta, koska henkilökohtainen apu on lakisääteisesti asiakkaalle maksuton palvelu.
Lautakunnassa hyväksyttiin myös lähisuhde- ja perheväkivallan vastainen ohjelma. Ohjelma menee vielä kaupunginhallituksen ja –valtuuston hyväksyttäväksi.
Ohjelman jalkauttaminen eli sen saattaminen käytäntöön tulee olemaan haaste. Ohjelmasta keskusteltaessa painotin itse yhteistyötä ja koulutusta myös sivistystoimen suuntaan. Lasten kokeman väkivallan havaitsemisessa sivistystoimen alaiset koulut ja päiväkodit ovat ensiarvoisen tärkeitä paikkoja neuvoloiden, hammashoitoloiden ja terveyskeskusten ohella.
Toivoin myös, että ohjelmasta tiedottamisessa panostettaisiin siihen, että samalla kerrotaan millaista ja mistä kaikkialta väkivaltaan on saatavissa apua. Kunnan sosiaalipalveluiden ohella apua sekä kokijoille että tekijöille tarjoavat esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liitto ja sen alaiset organisaatiot. Lasten ja nuorten osalta kannattaa vilkaista Nettiturvakotia. SPR ylläpitää nuorille turvataloja.
Ensiarvoisen tärkeää on, että kunta resursoi sosiaali- ja terveyspalveluihin riittävästi rahaa. Osa väkivallan vastaisesta työstä tehdään lastensuojelun ohella esimerkiksi päihdehuollossa ja perheneuvolassa.
Lähi- ja perheväkivallan ehkäisemisessä paitsi kunta, myös jokainen kuntalainen voi tarvittaessa toimia. Jos epäilee läheisen, aikuisen tai lapsen kokevan väkivaltaa, on asiasta hyvä uskaltaa rohkeasti kysyä. Lapsen ollessa kyseessä, voi tarvittaessa tehdä lastensuojeluilmoituksen. Lähisuhdeväkivalta on ilmiö, joka aiheuttaa usein kokijalleen häpeää. Tekijöillä on myös usein tapana syyllistää uhria. Häpeä voi estää hakemasta apua, tekemästä rikosilmoitusta tai edes kertomasta asiasta kellekään. Väkivaltaan ei ole koskaan syytä ja uhrilla on aina oikeus saada apua.
Tutkimusten mukaan lapsena väkivaltaisessa kodissa eläneet joutuvat aikuisiällä kokemaan muita todennäköisemmin parisuhteessaan väkivaltaa. Myös väkivallan tekijät ovat erittäin usein joutuneet lapsena väkivallan kohteiksi itse. Lasten kokemaan ja näkemään väkivaltaan puuttuminen ehkäisee siis väkivaltaa tulevaisuudessa.
Edellä mainittujen asioiden ohella lautakunnan kokouksessa päätettiin esimerkiksi perustaa vammaisneuvola ja toteuttaa pitkäaikaisasunnottomuuteen liittyviä hankkeita julkisena palveluvelvoitteena.
Päätimme lautakunnassa, että espoolaisille vaikeavammaisille voidaan tarjota henkilökohtaista apua myös palvelusetelin muodossa keväästä 2011 lähtien. Tällä hetkellä henkilökohtainen apu toteutetaan pääsääntöisesti niin sanotulla työnantajamallilla, jossa vammainen toimii itse avustajan työnantajana. Osa vammaisista toimii mielellään työnantajana, mutta on myös paljon vaikeavammaisia, jotka kokevat työnantajana toimimisen aivan liian vaikeana. Joitain heistä palvelusetelimalli saattaa auttaa, mutta olen iloinen siitä, että lautakunta päätti pyytää virkamiehiltä myös esityksen siitä, miten henkilökohtainen apu voitaisiin toteuttaa joko ostopalveluina, kaupungin omana toimintana tai yhteistyössä pääkaupunkiseudun kuntien kanssa.
Sen jälkeen kun palveluseteli on otettu käyttöön, sen toimivuutta on tarkasti seurattava. Tärkeitä kysymyksiä ovat muun muassa palvelun helppokäyttöisyys vammaisen näkökulmasta, kaupungin tarjoama tuki palvelun käyttöön, palvelun laatu, markkinoiden muodostuminen (ilman toimivia markkinoita palvelusetelimalli ei tuo kaivattua valinnanvapautta) ja palvelusetelin optimaalisen arvon määrittäminen pitkällä tähtäimellä sekä tähän liittyvä palvelun kulut kunnalle verrattuna muihin palveluntoteutustapoihin. Vammaiselle itselleen palvelusetelissä ei ole omavastuuta, koska henkilökohtainen apu on lakisääteisesti asiakkaalle maksuton palvelu.
Lautakunnassa hyväksyttiin myös lähisuhde- ja perheväkivallan vastainen ohjelma. Ohjelma menee vielä kaupunginhallituksen ja –valtuuston hyväksyttäväksi.
Ohjelman jalkauttaminen eli sen saattaminen käytäntöön tulee olemaan haaste. Ohjelmasta keskusteltaessa painotin itse yhteistyötä ja koulutusta myös sivistystoimen suuntaan. Lasten kokeman väkivallan havaitsemisessa sivistystoimen alaiset koulut ja päiväkodit ovat ensiarvoisen tärkeitä paikkoja neuvoloiden, hammashoitoloiden ja terveyskeskusten ohella.
Toivoin myös, että ohjelmasta tiedottamisessa panostettaisiin siihen, että samalla kerrotaan millaista ja mistä kaikkialta väkivaltaan on saatavissa apua. Kunnan sosiaalipalveluiden ohella apua sekä kokijoille että tekijöille tarjoavat esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liitto ja sen alaiset organisaatiot. Lasten ja nuorten osalta kannattaa vilkaista Nettiturvakotia. SPR ylläpitää nuorille turvataloja.
Ensiarvoisen tärkeää on, että kunta resursoi sosiaali- ja terveyspalveluihin riittävästi rahaa. Osa väkivallan vastaisesta työstä tehdään lastensuojelun ohella esimerkiksi päihdehuollossa ja perheneuvolassa.
Lähi- ja perheväkivallan ehkäisemisessä paitsi kunta, myös jokainen kuntalainen voi tarvittaessa toimia. Jos epäilee läheisen, aikuisen tai lapsen kokevan väkivaltaa, on asiasta hyvä uskaltaa rohkeasti kysyä. Lapsen ollessa kyseessä, voi tarvittaessa tehdä lastensuojeluilmoituksen. Lähisuhdeväkivalta on ilmiö, joka aiheuttaa usein kokijalleen häpeää. Tekijöillä on myös usein tapana syyllistää uhria. Häpeä voi estää hakemasta apua, tekemästä rikosilmoitusta tai edes kertomasta asiasta kellekään. Väkivaltaan ei ole koskaan syytä ja uhrilla on aina oikeus saada apua.
Tutkimusten mukaan lapsena väkivaltaisessa kodissa eläneet joutuvat aikuisiällä kokemaan muita todennäköisemmin parisuhteessaan väkivaltaa. Myös väkivallan tekijät ovat erittäin usein joutuneet lapsena väkivallan kohteiksi itse. Lasten kokemaan ja näkemään väkivaltaan puuttuminen ehkäisee siis väkivaltaa tulevaisuudessa.
Edellä mainittujen asioiden ohella lautakunnan kokouksessa päätettiin esimerkiksi perustaa vammaisneuvola ja toteuttaa pitkäaikaisasunnottomuuteen liittyviä hankkeita julkisena palveluvelvoitteena.
tiistai 3. elokuuta 2010
Espoon palveluverkkouudistuksesta
Teimme sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa 10.6 päätöksiä Espoon palveluverkkouudistuksen vaikutuksista sosiaali- ja terveyspalveluihin. Eli siis yksinkertaisesti sanottuna kokouksessa päätettiin, miten karsia ja keskittää palveluita, jotta valtuuston asettaman tuottavuusohjelman tavoitteet toteutuisivat. Kokouksessa päätettiin muun muassa tiivistää neuvolaverkkoa vuoteen 2020 mennessä siten, että nykyisten 27 neuvolan sijasta neuvoloita olisi 18. Hammashoitoloissa samat luvut ovat nykyään 29 ja jatkossa 10, myös laboratorioiden näytteenottopisteitä ja röntgenpisteitä vähennettiin. Päätökset menevät vielä kaupunginvaltuuston käsittelyyn syyskuussa. Kaupungin tiedote asiasta.
Keskustelu lautakunnassa oli vilkasta ja esitin itsekin huoleni ikääntyneiden ihmisten mahdollisuuksista tavoittaa palvelut muun muassa kysymällä, voisiko koululaisille suunnattua hammashoitobussia hyödyntää myös ikäihmisten hoidossa.
Palveluverkkouudistuksen kaltaisten päätösten tekeminen on aina vaikeaa. Ne pakottavat miettimään, mitä palveluja on priorisoitava ja missä palveluissa riittää hieman matalampikin palvelutaso. Sosiaali- ja terveyspoliittisen toimialan ulkopuolelta pidän tärkeimpinä lähipalveluina ehdottomasti päiväkoteja ja kirjastoja. Päiväkoti koskettaa monen vanhemman elämää vuosia jokaisena arkipäivänä. On aiheellista, että matkaan sinne ei tuhraudu ylimääräistä aikaa.
Sosiaali- ja terveyspalveluissa erittäin tärkeää olisi esimerkiksi saada lyhennettyä terveyskeskusten jonoja ja parantaa ajanvarausjärjestelmää. Kesäkuun kokouksessa päätettiin yrittää alkaa tarjota terveyskeskuksissa ilta-aikoja. Myös takaisinsoittojärjestelmää kehitetään. Kokouksessa ei siis tehty pelkästään ikäviä päätöksiä.
Palveluverkkouudistuksessa on olennaista pohtia, miten asioita voitaisiin tehdä toisin ja tässä mielestäni virkamiehet olivatkin kiitettävästi käyttäneet luovuuttaan. Näin voidaan vähentää palveluverkon supistumisen aiheuttamaa haittaa. Esimerkiksi neuvolapalvelujen keskittämisen seurauksena tehdään kaksi isompaa perhekeskusta, joissa on jatkossa tarjolla moniammatillista osaamista ja useita perheille tarkoitettuja palveluja saman katon alla. Aikuissosiaalityötä keskitetään samalle suunnalle KELA:n ja TE-keskuksen kanssa ja pyritään siihen, että työntekijät erikoistuvat tiettyihin asiakasryhmiin ja kehittävät niissä osaamistaan. Myös jalkautuvaa työtä lisätään. Palvelupisteiden sijaintia miettiessä hyvät liikenneyhteydet ovat aina tärkeät.
Kesäkuinen kokous sai minut miettimään, miten vaikeaa on joskus myöntyä siihen, että priorisointeja on tehtävä. Kokouksessa esiintyi myös mielipiteitä siitä, että esimerkiksi röntgenpisteitä ei saisi vähentää yhtään. Kivenlahden röntgenpiste on virkamiesten mukaan ollut nyt jatkuvasti rikki ja uusi maksaisi 1-2 milj. euroa. Koska verotulot vähenevät ja sosiaali- ja terveystoimen menot kasvavat samaan aikaan, jotain on kuitenkin myös tällä sektorilla tehtävä toisin. Itse olen sitä mieltä, että silloin on ensisijaisesti säästettävä seinistä ja erittäin harvoin käytettävistä palveluista, kuten röntgenpisteiden määrästä. (Espoolainen käyttää röntgeniä keskimäärin kerran viidessä vuodessa.)
On toimialoja, joiden palvelutasoa ei missään nimessä pidä heikentää entisestään, kuten vanhusten palvelut. Niissä menolisäysten hillitseminen vaatii uskallusta sijoittaa ennaltaehkäisemiseen eli niihin keinoihin, millä ikääntyvät ihmiset saadaan pysymään mahdollisimman pitkään hyväkuntoisina (liikunta-alennukset, erilainen ryhmätoiminta, omaishoitajien tukeminen..) Myös mielenterveyden häiriöistä kärsivien, syrjäytyneiden ja päihdeongelmaisten kanssa tehtävään työhön pitää panostaa paitsi inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi, niin myös siksi, että mikäli näiden ryhmien ongelmia ei hoideta, kustannukset vain kasvavat tulevaisuudessa.
Palveluverkon uusimisen kaltaisessa tilanteessa on mielestäni hyvä pysähtyä miettimään, mitä sosiaali- ja terveyspolitiikalta todella halutaan myös tulevaisuudessa ja miten erilaisten päätösten seuraukset näkyvät espoolaisten arjessa käytännössä. Haluammeko röntgenin ja hammashoitolan joka kulman taakse vaiko ennemmin, että mielenterveyden ongelmista kärsivä perheenäiti saa ajoissa apua ja kuumeinen lapsi pääsee mahdollisimman nopeasti terveyskeskuksen vastaanotolle.
Keskustelu lautakunnassa oli vilkasta ja esitin itsekin huoleni ikääntyneiden ihmisten mahdollisuuksista tavoittaa palvelut muun muassa kysymällä, voisiko koululaisille suunnattua hammashoitobussia hyödyntää myös ikäihmisten hoidossa.
Palveluverkkouudistuksen kaltaisten päätösten tekeminen on aina vaikeaa. Ne pakottavat miettimään, mitä palveluja on priorisoitava ja missä palveluissa riittää hieman matalampikin palvelutaso. Sosiaali- ja terveyspoliittisen toimialan ulkopuolelta pidän tärkeimpinä lähipalveluina ehdottomasti päiväkoteja ja kirjastoja. Päiväkoti koskettaa monen vanhemman elämää vuosia jokaisena arkipäivänä. On aiheellista, että matkaan sinne ei tuhraudu ylimääräistä aikaa.
Sosiaali- ja terveyspalveluissa erittäin tärkeää olisi esimerkiksi saada lyhennettyä terveyskeskusten jonoja ja parantaa ajanvarausjärjestelmää. Kesäkuun kokouksessa päätettiin yrittää alkaa tarjota terveyskeskuksissa ilta-aikoja. Myös takaisinsoittojärjestelmää kehitetään. Kokouksessa ei siis tehty pelkästään ikäviä päätöksiä.
Palveluverkkouudistuksessa on olennaista pohtia, miten asioita voitaisiin tehdä toisin ja tässä mielestäni virkamiehet olivatkin kiitettävästi käyttäneet luovuuttaan. Näin voidaan vähentää palveluverkon supistumisen aiheuttamaa haittaa. Esimerkiksi neuvolapalvelujen keskittämisen seurauksena tehdään kaksi isompaa perhekeskusta, joissa on jatkossa tarjolla moniammatillista osaamista ja useita perheille tarkoitettuja palveluja saman katon alla. Aikuissosiaalityötä keskitetään samalle suunnalle KELA:n ja TE-keskuksen kanssa ja pyritään siihen, että työntekijät erikoistuvat tiettyihin asiakasryhmiin ja kehittävät niissä osaamistaan. Myös jalkautuvaa työtä lisätään. Palvelupisteiden sijaintia miettiessä hyvät liikenneyhteydet ovat aina tärkeät.
Kesäkuinen kokous sai minut miettimään, miten vaikeaa on joskus myöntyä siihen, että priorisointeja on tehtävä. Kokouksessa esiintyi myös mielipiteitä siitä, että esimerkiksi röntgenpisteitä ei saisi vähentää yhtään. Kivenlahden röntgenpiste on virkamiesten mukaan ollut nyt jatkuvasti rikki ja uusi maksaisi 1-2 milj. euroa. Koska verotulot vähenevät ja sosiaali- ja terveystoimen menot kasvavat samaan aikaan, jotain on kuitenkin myös tällä sektorilla tehtävä toisin. Itse olen sitä mieltä, että silloin on ensisijaisesti säästettävä seinistä ja erittäin harvoin käytettävistä palveluista, kuten röntgenpisteiden määrästä. (Espoolainen käyttää röntgeniä keskimäärin kerran viidessä vuodessa.)
On toimialoja, joiden palvelutasoa ei missään nimessä pidä heikentää entisestään, kuten vanhusten palvelut. Niissä menolisäysten hillitseminen vaatii uskallusta sijoittaa ennaltaehkäisemiseen eli niihin keinoihin, millä ikääntyvät ihmiset saadaan pysymään mahdollisimman pitkään hyväkuntoisina (liikunta-alennukset, erilainen ryhmätoiminta, omaishoitajien tukeminen..) Myös mielenterveyden häiriöistä kärsivien, syrjäytyneiden ja päihdeongelmaisten kanssa tehtävään työhön pitää panostaa paitsi inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi, niin myös siksi, että mikäli näiden ryhmien ongelmia ei hoideta, kustannukset vain kasvavat tulevaisuudessa.
Palveluverkon uusimisen kaltaisessa tilanteessa on mielestäni hyvä pysähtyä miettimään, mitä sosiaali- ja terveyspolitiikalta todella halutaan myös tulevaisuudessa ja miten erilaisten päätösten seuraukset näkyvät espoolaisten arjessa käytännössä. Haluammeko röntgenin ja hammashoitolan joka kulman taakse vaiko ennemmin, että mielenterveyden ongelmista kärsivä perheenäiti saa ajoissa apua ja kuumeinen lapsi pääsee mahdollisimman nopeasti terveyskeskuksen vastaanotolle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)