Keskustelimme tänään kotihoidontuesta ja Espoo-lisästä Espoon kaupunginvaltuustossa kahden valtuutetun tekemän valtuustokysymyksen pohjalta.
Ennen ja jälkeen yhteensä kolmen eri puolueen yksittäiset edustajat ovat kommentoineet sitä, että kysymyksen tehneet valtuutetut ovat lapsettomia. Ja tehneet sen jälkeen selväksi, että heidän mukaansa lapsettomilla ei ole oikeutta ottaa kantaa asiaan.
Kukaan ei sano, että vanhusten palveluista ei saa puhua, jos ei ole itse vanha. Ja niin edelleen. Tuo edellä mainittu periaate tuottaisi nopeasti aivan kaheleita tilanteita. Ja on ihan demokratian periaatteiden vastainen.
On kiinnostavaa, miten jotkut asiat herättävät niin paljon tunteita, että niiden pohjalta voi sanoa vaikka mitä oikeastaan hyvin asiatonta. Miten tunteet ylipäätänsä vaikuttavat poliittiseen keskusteluun ja tiettyihin teemoihin.
Ja miten ajatus kokemusasiantuntijuudesta on joskus ongelmallinen. Sitä pitää arvostaa - esimerkiksi käyttäjäkokemusten huomioiminen palvelujen kehittämisessä. Mutta minusta on myös arvostettava tieteellistä tietoa, perehtymistä ja sitä, että kaiken tiedon ei tarvitse perustua itse koettuun.
Me ehkä elämme nyt jälleen aikaa, jolloin ihmisen omat kokemukset ja tunteet ovat kovassa arvossa tietopohjaisen politiikan ja analyyttisen ajattelun arvostamisen sijaan.
Ja se on joskus aika rasittavaa.
maanantai 21. marraskuuta 2016
maanantai 14. marraskuuta 2016
Valtuustopuheeni esteettömyysohjelmasta
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut, olen iloinen siitä, että esteettömyysohjelmaa ollaan viimeinkin pääsemässä pian toivottavasti toteuttamaan. Mielestäni meidän pitää nyt saada tämä ohjelma hyväksyttyä ja sitten ohjelmatyön ollessa käynnissä mahdollistaa sen jatkuva kehittäminen.
Puhun nyt niistä asioista tai toimenpiteistä, mitkä näen keskeisimpinä ohjelman toteuttamisessa ja esitän myös kaksi toivomusta, jotka ovat jaettu teille numeroilla 6 ja 7.
Ensimmäinen asia, minkä haluan mainita on riittävien valtuuksien takaaminen esteettömyysasiantuntijalle ja vammaisasiamiehelle. Heillä täytyy olla aito mahdollisuus ja valta sekä riittävät resurssit toteuttaa muutoksia ja ohjata esteettömyyden edistämistä toimialoilla. Tämä tarkoittaa sitä, että toimialojen budjetoinneissa myös varmuudella huomioidaan esteettömyyden edistäminen.
Toinen mainitsemani asia on toimialojen sitouttaminen ja siihen liittyvä toimenpiteiden toteutumisen seuraaminen. Tähän liittyen teen toivomuksen, joka kuuluu näin
"Valtuusto toivoo, että esteettömyysohjelman tulosmittarit tuodaan lautakuntien käsiteltäviksi". On tärkeää, että myös toimialojen poliittinen johto ensin osallistetaan ja sitten sitoutetaan edistämään ohjelmaa. Esteettömyyttä täytyy edistää läpäisyperiaatteella eli niin, että se leikkaa kaikki hallinnon tasot ja käytännössä kaikki toimialat, koska esteettömyyden tulee toteutua niin liikenneratkaisuissa, kaupungin viestinnässä, palveluissa, kaupunkisuunnittelussa kuin eri ryhmien osallistumisessa päätöksentekoon.
Toinen toivomukseni koskee poikkihallinnollisuutta ja ylikunnallisia toimintoja ja kuuluu näin:
"Valtuusto toivoo, että Espoon esteettömyystyössä huomioidaan espoolaisten kannalta keskeisimmät ylikunnalliset/kuntayhtymien hallinnoimat uudet toiminnot ja hankkeet".
Toimenpiteissä on mainittu toimialojen ja tulosyksiköiden ylikunnallisen yhteistyön tärkeys, mutta tämä toivomus tarkoittaa myös sitä, että Espoo erityisesti varautuu lausumaan niistä uusista toiminnoista ja hankkeista, jotka erityisesti espoolaisiin vaikuttavat.
Esteettömyystyössä järjestelmällisyys ja hyvä etukäteissuunnittelu ovat olennaisia. Asioiden muuttaminen jälkikäteen esteettömiksi tulee kalliimmaksi eikä ole aina edes mahdollista. Karimäen mainitsema HSLn matkakortin lukulaitteiden uudistaminen on esimerkki tilanteesta, johon olisi alunperin toivonut parempaa ratkaisua. Uudet lukulaitteet ovat hyvin esteellisiä.
Odotan myös Espoolta vahvaa kehittämishenkisyyttä ja halua edelläkävijyyteen. Itse vaikutuin muutama vuosi sitten Denverin kaupungissa Yhdysvalloissa siitä, miten jokaiseen linja-autoon saattoi nousta pyörätuolilla. Jokainen bussi oli matalalattiabussi nostohissillä ja pyörätuolin kiinnitysmahdollisuudella. En voi olla ajattelematta, miten tällainen systeemi muuttaisi Suomessa vammaisten nyt invatakseihin ja yhdeksään edestakaiseen matkaan kuukaudessa perustuvaa liikkumista.
Kaupunki muuttuu juuri nyt voimakkaasti ja se tarkoittaa myös sitä, että meillä on mahdollisuuksia tehdä asioita alusta asti todella hyvin. Mitä rakennetun ympäristön esteettömyyteen muutenkin tulee, niin myös vanhan korjaamiseen tulee rohkeasti ryhtyä. Hyvä kaupunki ei ole museo, vaan paikka, jossa kaikkien kuntalaisten on mahdollista toimia.
Lopuksi haluan vielä korostaa sitä, että esteetöntä kaupunkia rakentamalla rakennetaan kaikille hyvää kaupunkia, Jokainen meistä hyötyy jossain elämänsä vaiheessa siitä, että kaupungin palvelut, toimitilat ja koko yleinen infra on järjestetty niin, että se mahdollistaa kaikkien ihmisten lapsista vanhuksiin ja vammaisiin toimijuuden.
Kannatan myös valtuutettujen Karimäki ja Kasvi ja Mustakallio toivomuksia.
Puhun nyt niistä asioista tai toimenpiteistä, mitkä näen keskeisimpinä ohjelman toteuttamisessa ja esitän myös kaksi toivomusta, jotka ovat jaettu teille numeroilla 6 ja 7.
Ensimmäinen asia, minkä haluan mainita on riittävien valtuuksien takaaminen esteettömyysasiantuntijalle ja vammaisasiamiehelle. Heillä täytyy olla aito mahdollisuus ja valta sekä riittävät resurssit toteuttaa muutoksia ja ohjata esteettömyyden edistämistä toimialoilla. Tämä tarkoittaa sitä, että toimialojen budjetoinneissa myös varmuudella huomioidaan esteettömyyden edistäminen.
Toinen mainitsemani asia on toimialojen sitouttaminen ja siihen liittyvä toimenpiteiden toteutumisen seuraaminen. Tähän liittyen teen toivomuksen, joka kuuluu näin
"Valtuusto toivoo, että esteettömyysohjelman tulosmittarit tuodaan lautakuntien käsiteltäviksi". On tärkeää, että myös toimialojen poliittinen johto ensin osallistetaan ja sitten sitoutetaan edistämään ohjelmaa. Esteettömyyttä täytyy edistää läpäisyperiaatteella eli niin, että se leikkaa kaikki hallinnon tasot ja käytännössä kaikki toimialat, koska esteettömyyden tulee toteutua niin liikenneratkaisuissa, kaupungin viestinnässä, palveluissa, kaupunkisuunnittelussa kuin eri ryhmien osallistumisessa päätöksentekoon.
Toinen toivomukseni koskee poikkihallinnollisuutta ja ylikunnallisia toimintoja ja kuuluu näin:
"Valtuusto toivoo, että Espoon esteettömyystyössä huomioidaan espoolaisten kannalta keskeisimmät ylikunnalliset/kuntayhtymien hallinnoimat uudet toiminnot ja hankkeet".
Toimenpiteissä on mainittu toimialojen ja tulosyksiköiden ylikunnallisen yhteistyön tärkeys, mutta tämä toivomus tarkoittaa myös sitä, että Espoo erityisesti varautuu lausumaan niistä uusista toiminnoista ja hankkeista, jotka erityisesti espoolaisiin vaikuttavat.
Esteettömyystyössä järjestelmällisyys ja hyvä etukäteissuunnittelu ovat olennaisia. Asioiden muuttaminen jälkikäteen esteettömiksi tulee kalliimmaksi eikä ole aina edes mahdollista. Karimäen mainitsema HSLn matkakortin lukulaitteiden uudistaminen on esimerkki tilanteesta, johon olisi alunperin toivonut parempaa ratkaisua. Uudet lukulaitteet ovat hyvin esteellisiä.
Odotan myös Espoolta vahvaa kehittämishenkisyyttä ja halua edelläkävijyyteen. Itse vaikutuin muutama vuosi sitten Denverin kaupungissa Yhdysvalloissa siitä, miten jokaiseen linja-autoon saattoi nousta pyörätuolilla. Jokainen bussi oli matalalattiabussi nostohissillä ja pyörätuolin kiinnitysmahdollisuudella. En voi olla ajattelematta, miten tällainen systeemi muuttaisi Suomessa vammaisten nyt invatakseihin ja yhdeksään edestakaiseen matkaan kuukaudessa perustuvaa liikkumista.
Kaupunki muuttuu juuri nyt voimakkaasti ja se tarkoittaa myös sitä, että meillä on mahdollisuuksia tehdä asioita alusta asti todella hyvin. Mitä rakennetun ympäristön esteettömyyteen muutenkin tulee, niin myös vanhan korjaamiseen tulee rohkeasti ryhtyä. Hyvä kaupunki ei ole museo, vaan paikka, jossa kaikkien kuntalaisten on mahdollista toimia.
Lopuksi haluan vielä korostaa sitä, että esteetöntä kaupunkia rakentamalla rakennetaan kaikille hyvää kaupunkia, Jokainen meistä hyötyy jossain elämänsä vaiheessa siitä, että kaupungin palvelut, toimitilat ja koko yleinen infra on järjestetty niin, että se mahdollistaa kaikkien ihmisten lapsista vanhuksiin ja vammaisiin toimijuuden.
Kannatan myös valtuutettujen Karimäki ja Kasvi ja Mustakallio toivomuksia.
maanantai 19. syyskuuta 2016
Paperittomien terveydenhuollosta
Inka Hopsun (vihr) aloitetta paperittomien* maahanmuuttajien terveydenhuollosta käsitellään jälleen huomisessa sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa. Aloite oli lautakunnassa edellisen kerran maaliskuussa, jolloin se palautui valmisteluun. Virkamiesvastaus aloitteeseen on aiemman kaltainen eli että Espoon kaupungin sijasta valtion tulisi ryhtyä toimiin asiassa.
On aivan totta, että kyseessä on asia, joka tulisi hoitaa valtion tasolla eli yhtäläisesti koko Suomessa. Viime hallituskaudella asiasta jo annettiin muun muassa Lääkäriliiton tukema lakiesitys, joka raukesi vaalikauden loppumetreillä erään kansanedustajan tahallisen taktikoinnin takia.
Ja kuten kaupungin vastauksessa sanotaan, nykyinen hallitus ei ole tekemässä asialle mitään. Asiaa ei ole kirjattu hallitusohjelmaan eikä se muutenkaan ole nykyisen hallituksen agendalla. Aloitteen vastauksessa sanotaan, että asia pitäisi hoitaa valtakunnallisella tasolla, koska paperittomien henkilöiden terveydenhuollon järjestämisessä ei saisi syntyä ”perusteettomia kuntakohtaisia eroja”. Helsinki on jo kuitenkin järjestänyt paperittomien terveyspalvelut Hopsun aloitteessa kuvatulla tavalla, mikä puoltaisi pikemminkin sitä, että Espoo tulisi toimia samoin kuin jättää tekemättä mitään.
Maaliskuun kokouksessa tein lopulta Turun mallin mukaisen esityksen eli järjestäisimme palvelut raskaana oleville naisille sekä alle 18-vuotiaille lapsille. Tällä hetkellä vain kiireellinen hoito on mahdollista ja silloinkin peritään palvelun tuottamisesta syntyvät kustannukset. Tämä tarkoittaa sitä, että raskaana oleva paperiton maahanmuuttaja pääsee synnyttämään, mutta sitä ennen tai jälkeen hän ei ole oikeutettu julkisiin terveyspalveluihin.
Paperittomat maahanmuuttajat ovat kaikista haavoittuvimmassa tilanteessa. Alaikäisillä lapsilla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Meidän tulisi turvata edes raskaana oleville naisille, alaikäisille ja syntymättömille lapsille pääsy terveyspalveluihin.
Kyllä, valtion tulisi hoitaa asia. Mutta nämä naiset ja lapset ovat täällä nyt. Naiset ovat nyt raskaana. He eivät voi odottaa sitä, että ehkä nykyistä seuraava hallitus saa asiassa jotain aikaiseksi.
Meidän pitää kyetä erottamaan maahanmuuttopolitiikka ja siihen liittyvän lainsäädännön toteuttaminen terveyspolitiikasta ja terveydenhuollon järjestämisestä. Se, että joku henkilö tulee lakisääteisesti karkottaa, ei oikeuta vaarantamaan hänen tai hänen (syntymättömien) lastensa terveyttä. Maahanmuuttajien määrän säätely ja rajoittaminen ja ilman lupaa maassa olevien henkilöiden karkottaminen pitää toteuttaa terveyspolitiikasta ja terveydenhuollosta erillisenä asiana.
Minä en halua, että joku nainen kärsii vakavasta raskausmyrkytyksestä tai jonkun lapsen syöpä jää ajoissa toteamatta siksi, että hän on niin haavoittuvaisessa asemassa, että joutuu elämään käytännössä maan alla.
Paperittomien tilanne on yleensä kaikista maahanmuuttajista hankalimpia. Heillä ei ole mahdollisuutta rakentaa elämäänsä Suomessa, mutta syystä tai toisesta he eivät myöskään voi palata kotimaahansa. Paperittomissa on tutkitusti esimerkiksi ihmiskaupan uhreja.
Alla vielä lisää Lääkärilehdestä poimittuja huomioita asiasta. Muun muassa selostus siitä, että raskauden aikaisen seurannan toteuttaminen on itse asissa kustannustehokkaampaa verrattuna siihen, että nainen kohdataan vasta hänen saapuessaan synnyttämään. Lautakuntaa lähestynyt lastentautien erikoislääkäri ja espoolainen naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri kirjoittivat samasta asiasta. He kirjoittivat myös näin: ” Perus- ja ihmisoikeuksien turvaaminen kaikille ei kuulu ainoastaan valtiolle, myös kunnalla on velvollisuus turvata oikeudet, vaikka kansallinen lainsäädäntö on puutteellinen. Vastuu kaikkein heikoimmassa asemassa olevista kuuluu kaikille meistä.”
Toivon, että voisimme lautakunnassa huomenna maaliskuussa tekemäni esityksen tapaan päättää järjestää alle 18-vuotiaiden lasten ja nuorten sekä raskaana olevien terveyspalvelut eli antaa näille henkilöille mahdollisuuden hakeutua julkisiin terveyspalveluihin. Vuonna 2015 Helsingissä oli tilastoitu 23 paperitonta äitiys- ja lastenneuvolasiakasta, joten kovin suurista henkilömääristä ei mitenkään voi olla kyse, vaikka paperittomien määrä onkin todennäköisesti nousussa.
Muutamia lainauksia tästä Lääkärilehden artikkelista:
"Kunnat voivat päättää myös muun kuin kiireellisen terveydenhuollon järjestämisestä paperittomille. Helsingin kaupunki on päättänyt (6), että kaupungissa oleskelevat paperittomat lapset ja raskaana olevat naiset saavat kiireetöntä perusterveydenhuoltoa kuten kunnan asukkaat, ja paperittomat maksavat samansuuruiset asiakasmaksut kuin kuntalaiset. Turku on tehnyt vastikään päätöksen paperittomien äitien ja lasten hoitamisesta (7), ja samansuuntaiset esitykset odottavat käsittelyä useassa kaupungissa.
Suomesta ei ole saatavilla tietoa paperittomien potilaiden välttämättömän hoidon tarpeesta. Muualta Euroopasta ja Yhdysvalloista tiedetään, että paperittomat käyttävät terveydenhuoltoa vähemmän kuin kantaväestö ja myös oletettua vähemmän, vaikka pääsyä terveydenhuoltoon ei systemaattisesti rajattaisi (8,9,10). Taustalla on todennäköisesti sekä valikoitumista (ns. terve maahanmuuttaja -ilmiö) että erilaisia teknisiä, kulttuurisia, sosioekonomisia sekä hallinnollisia esteitä hoitoon pääsyssä (3,9).
Usein epäillään (3,10,11), että terveydenhuollon avaaminen paperittomille johtaisi hallitsemattomiin kustannuksiin toimimalla maahanmuuton "vetovoimatekijänä". Lääkärin on hyvä tiedostaa, etteivät väitteet perustu tutkimusnäyttöön (3,11). Päinvastoin, on enenevästi näyttöä siitä, että maahanmuuttajien hoidon rajaaminen pelkkään akuuttihoitoon tulee järjestelmälle kalliimmaksi kuin se, että tarjotaan myös kiireetöntä ja ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa (12,13). Terveyspalvelujen tarjoamisella ja maahanmuuttajien määrällä ei ole voitu osoittaa yhteyttä muissa Euroopan maissa (5,11), ei edes naapurimaassamme Ruotsissa (10). Onkin ilmeistä, että maahanmuuttoa ohjaavat paljon monimutkaisemmat tekijät kuin yksittäisen palvelun saatavuus (3,10,11)."
"Paperittomien lasten ja raskaana olevien naisten välttämättömän hoidon takaava alemman tason lainsäädäntö puuttuu Suomesta. Tämä on selkeimmin ristiriidassa kansainvälisten sopimusten (taulukko 1) ja EU-suositusten (9) kanssa. Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan sopimuksen perusteella naisille tulee antaa raskauden, synnytyksen ja lapsivuodeajan palvelut asianmukaisesti (17). Lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa tarjoamaan kaikille maan lainkäyttövallan alaisille lapsille saman terveydenhuollon (18). Suomalainen käytäntö rajata paperittomat lapset ennaltaehkäisevän ja muun ei-kiireellisen terveydenhoidon ulkopuolelle on eurooppalaisittain poikkeuksellinen (9).
Tuoreen tutkimustiedon mukaan paperittomien äitien raskaudenaikainen seuranta on esimerkiksi Saksassa ja Ruotsissa kustannustehokasta verrattuna siihen, että äidit hakeutuisivat suoraan synnyttämään (13). Suurimmat säästöt syntyvät ennenaikaisten synnytysten ja raskaudenaikaisten infektiosairauksien ennaltaehkäisystä ja oikea-aikaisesta hoidosta."
* Paperittomalla henkilöllä tarkoitetaan valtuustoaloitteessa:
- Maassa ilman oleskelulupaa oleskelevaa, muualta kuin EU- tai Eta-valtiosta tai Sveitsistä kotoisin olevaa henkilöä, jolla ei ole vakuutusturvaa sairauden tai sairaanhoidon varalle
- Suomeen muualta kuin EU- tai Eta-valtiosta tai Sveitsistä tullutta henkilöä, jonka oleskeluluvan tai viisumin edellytyksenä on ollut yksityinen sairausvakuutus, mutta vakuutusturva on päättynyt tai se ei ole kattava (esim. tietyt opiskelijat, joilla on määräaikaiseen maassa oloon oikeuttava oleskelulupa)
- EU-kansalaista, jolla ei ole vakuutusturvaa sairauden tai sairaanhoidon varalle (esim. tietyt Itä-Euroopan väestöryhmät, joilla ei ole vakuutusturvaa kotimaassaan).
On aivan totta, että kyseessä on asia, joka tulisi hoitaa valtion tasolla eli yhtäläisesti koko Suomessa. Viime hallituskaudella asiasta jo annettiin muun muassa Lääkäriliiton tukema lakiesitys, joka raukesi vaalikauden loppumetreillä erään kansanedustajan tahallisen taktikoinnin takia.
Ja kuten kaupungin vastauksessa sanotaan, nykyinen hallitus ei ole tekemässä asialle mitään. Asiaa ei ole kirjattu hallitusohjelmaan eikä se muutenkaan ole nykyisen hallituksen agendalla. Aloitteen vastauksessa sanotaan, että asia pitäisi hoitaa valtakunnallisella tasolla, koska paperittomien henkilöiden terveydenhuollon järjestämisessä ei saisi syntyä ”perusteettomia kuntakohtaisia eroja”. Helsinki on jo kuitenkin järjestänyt paperittomien terveyspalvelut Hopsun aloitteessa kuvatulla tavalla, mikä puoltaisi pikemminkin sitä, että Espoo tulisi toimia samoin kuin jättää tekemättä mitään.
Maaliskuun kokouksessa tein lopulta Turun mallin mukaisen esityksen eli järjestäisimme palvelut raskaana oleville naisille sekä alle 18-vuotiaille lapsille. Tällä hetkellä vain kiireellinen hoito on mahdollista ja silloinkin peritään palvelun tuottamisesta syntyvät kustannukset. Tämä tarkoittaa sitä, että raskaana oleva paperiton maahanmuuttaja pääsee synnyttämään, mutta sitä ennen tai jälkeen hän ei ole oikeutettu julkisiin terveyspalveluihin.
Paperittomat maahanmuuttajat ovat kaikista haavoittuvimmassa tilanteessa. Alaikäisillä lapsilla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Meidän tulisi turvata edes raskaana oleville naisille, alaikäisille ja syntymättömille lapsille pääsy terveyspalveluihin.
Kyllä, valtion tulisi hoitaa asia. Mutta nämä naiset ja lapset ovat täällä nyt. Naiset ovat nyt raskaana. He eivät voi odottaa sitä, että ehkä nykyistä seuraava hallitus saa asiassa jotain aikaiseksi.
Meidän pitää kyetä erottamaan maahanmuuttopolitiikka ja siihen liittyvän lainsäädännön toteuttaminen terveyspolitiikasta ja terveydenhuollon järjestämisestä. Se, että joku henkilö tulee lakisääteisesti karkottaa, ei oikeuta vaarantamaan hänen tai hänen (syntymättömien) lastensa terveyttä. Maahanmuuttajien määrän säätely ja rajoittaminen ja ilman lupaa maassa olevien henkilöiden karkottaminen pitää toteuttaa terveyspolitiikasta ja terveydenhuollosta erillisenä asiana.
Minä en halua, että joku nainen kärsii vakavasta raskausmyrkytyksestä tai jonkun lapsen syöpä jää ajoissa toteamatta siksi, että hän on niin haavoittuvaisessa asemassa, että joutuu elämään käytännössä maan alla.
Paperittomien tilanne on yleensä kaikista maahanmuuttajista hankalimpia. Heillä ei ole mahdollisuutta rakentaa elämäänsä Suomessa, mutta syystä tai toisesta he eivät myöskään voi palata kotimaahansa. Paperittomissa on tutkitusti esimerkiksi ihmiskaupan uhreja.
Alla vielä lisää Lääkärilehdestä poimittuja huomioita asiasta. Muun muassa selostus siitä, että raskauden aikaisen seurannan toteuttaminen on itse asissa kustannustehokkaampaa verrattuna siihen, että nainen kohdataan vasta hänen saapuessaan synnyttämään. Lautakuntaa lähestynyt lastentautien erikoislääkäri ja espoolainen naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri kirjoittivat samasta asiasta. He kirjoittivat myös näin: ” Perus- ja ihmisoikeuksien turvaaminen kaikille ei kuulu ainoastaan valtiolle, myös kunnalla on velvollisuus turvata oikeudet, vaikka kansallinen lainsäädäntö on puutteellinen. Vastuu kaikkein heikoimmassa asemassa olevista kuuluu kaikille meistä.”
Toivon, että voisimme lautakunnassa huomenna maaliskuussa tekemäni esityksen tapaan päättää järjestää alle 18-vuotiaiden lasten ja nuorten sekä raskaana olevien terveyspalvelut eli antaa näille henkilöille mahdollisuuden hakeutua julkisiin terveyspalveluihin. Vuonna 2015 Helsingissä oli tilastoitu 23 paperitonta äitiys- ja lastenneuvolasiakasta, joten kovin suurista henkilömääristä ei mitenkään voi olla kyse, vaikka paperittomien määrä onkin todennäköisesti nousussa.
Muutamia lainauksia tästä Lääkärilehden artikkelista:
"Kunnat voivat päättää myös muun kuin kiireellisen terveydenhuollon järjestämisestä paperittomille. Helsingin kaupunki on päättänyt (6), että kaupungissa oleskelevat paperittomat lapset ja raskaana olevat naiset saavat kiireetöntä perusterveydenhuoltoa kuten kunnan asukkaat, ja paperittomat maksavat samansuuruiset asiakasmaksut kuin kuntalaiset. Turku on tehnyt vastikään päätöksen paperittomien äitien ja lasten hoitamisesta (7), ja samansuuntaiset esitykset odottavat käsittelyä useassa kaupungissa.
Suomesta ei ole saatavilla tietoa paperittomien potilaiden välttämättömän hoidon tarpeesta. Muualta Euroopasta ja Yhdysvalloista tiedetään, että paperittomat käyttävät terveydenhuoltoa vähemmän kuin kantaväestö ja myös oletettua vähemmän, vaikka pääsyä terveydenhuoltoon ei systemaattisesti rajattaisi (8,9,10). Taustalla on todennäköisesti sekä valikoitumista (ns. terve maahanmuuttaja -ilmiö) että erilaisia teknisiä, kulttuurisia, sosioekonomisia sekä hallinnollisia esteitä hoitoon pääsyssä (3,9).
Usein epäillään (3,10,11), että terveydenhuollon avaaminen paperittomille johtaisi hallitsemattomiin kustannuksiin toimimalla maahanmuuton "vetovoimatekijänä". Lääkärin on hyvä tiedostaa, etteivät väitteet perustu tutkimusnäyttöön (3,11). Päinvastoin, on enenevästi näyttöä siitä, että maahanmuuttajien hoidon rajaaminen pelkkään akuuttihoitoon tulee järjestelmälle kalliimmaksi kuin se, että tarjotaan myös kiireetöntä ja ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa (12,13). Terveyspalvelujen tarjoamisella ja maahanmuuttajien määrällä ei ole voitu osoittaa yhteyttä muissa Euroopan maissa (5,11), ei edes naapurimaassamme Ruotsissa (10). Onkin ilmeistä, että maahanmuuttoa ohjaavat paljon monimutkaisemmat tekijät kuin yksittäisen palvelun saatavuus (3,10,11)."
"Paperittomien lasten ja raskaana olevien naisten välttämättömän hoidon takaava alemman tason lainsäädäntö puuttuu Suomesta. Tämä on selkeimmin ristiriidassa kansainvälisten sopimusten (taulukko 1) ja EU-suositusten (9) kanssa. Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan sopimuksen perusteella naisille tulee antaa raskauden, synnytyksen ja lapsivuodeajan palvelut asianmukaisesti (17). Lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa tarjoamaan kaikille maan lainkäyttövallan alaisille lapsille saman terveydenhuollon (18). Suomalainen käytäntö rajata paperittomat lapset ennaltaehkäisevän ja muun ei-kiireellisen terveydenhoidon ulkopuolelle on eurooppalaisittain poikkeuksellinen (9).
Tuoreen tutkimustiedon mukaan paperittomien äitien raskaudenaikainen seuranta on esimerkiksi Saksassa ja Ruotsissa kustannustehokasta verrattuna siihen, että äidit hakeutuisivat suoraan synnyttämään (13). Suurimmat säästöt syntyvät ennenaikaisten synnytysten ja raskaudenaikaisten infektiosairauksien ennaltaehkäisystä ja oikea-aikaisesta hoidosta."
* Paperittomalla henkilöllä tarkoitetaan valtuustoaloitteessa:
- Maassa ilman oleskelulupaa oleskelevaa, muualta kuin EU- tai Eta-valtiosta tai Sveitsistä kotoisin olevaa henkilöä, jolla ei ole vakuutusturvaa sairauden tai sairaanhoidon varalle
- Suomeen muualta kuin EU- tai Eta-valtiosta tai Sveitsistä tullutta henkilöä, jonka oleskeluluvan tai viisumin edellytyksenä on ollut yksityinen sairausvakuutus, mutta vakuutusturva on päättynyt tai se ei ole kattava (esim. tietyt opiskelijat, joilla on määräaikaiseen maassa oloon oikeuttava oleskelulupa)
- EU-kansalaista, jolla ei ole vakuutusturvaa sairauden tai sairaanhoidon varalle (esim. tietyt Itä-Euroopan väestöryhmät, joilla ei ole vakuutusturvaa kotimaassaan).
sunnuntai 4. syyskuuta 2016
Randilainen maailmankäsitys ei toteudu kansalaisjärjestötoiminnassa
Ayn Rand oli yhdysvaltalainen filosofi, jonka äärimmäinen usko liberalismiin sai hänet vihaamaan muun muassa verotusta ja hyvinvointivaltiota sekä vastustamaan ajatusta epäitsekkyydestä hyveenä. Randin individualistinen filosofia uskoi ns. yövartijavaltion ihanteeseen. Tällainen valtio ei tee juuri mitään muuta kuin valvoo lakia ja järjestystä.
Minä sen sijaan olen tavallinen espoolainen, joka on työskennellyt viimeiset kahdeksan vuotta sosiaali- ja terveysalan järjestöissä ja viihtynyt kansalaistoiminnan kentällä vielä paljon pidempään.
Miksi kuitenkin kirjoitan Randista?
Siksi, että arvostamani kirjailija Sirpa Kähkönen teki taannoisessa kolumnissaan omituisen päätelmän sosiaali- ja terveysjärjestöjen merkityksestä Suomessa.
Kähkönen kirjoittaa: "Kun sote-uudistuksen yhtenä tukipilarina mainitaan kansalaisjärjestöt ja vapaaehtoistyö, ollaan randilaisen maailmannäkemyksen ytimessä."
Kähkönen tulee paradoksaalisesti määritelleeksi sosiaali- ja terveysjärjestöt osaksi hyvinvointivaltion alasajoa haluavia ryhmiä, vaikka nämä järjestöt ovat nimenomaan syntyneet tarpeesta ratkaista jokin yhteiskunnallinen epäkohta tai tarpeesta auttaa haavoittuvassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Kansalaisjärjestöt tekevät julkisia lakisääteisiä palveluja täydentävää tai ongelmia ennaltaehkäisevää työtä, osa myös tuottaa sosiaali- ja terveyspalveluita. Järjestöt ovat hyvin vakiintunut osa suomalaista auttamisjärjestelmää. Sosiaali- ja terveysalan järjestöjen päärahoittaja on Raha-automaattiyhdistys RAY, joka tekee avustuspäätökset tarpeeseen, tuloksellisuuteen ja vaikuttavuuteen nojaten.
Järjestöt ovat myös tärkeä osa demokraattista yhteiskuntaa, jossa jokaisella on mahdollisuus toimia paremman maailman ja hyvinvoivien ihmisten puolesta ryhtymällä vapaaehtoiseksi. Osa vapaaehtoisista on saanut joskus itse apua, osa haluaa vain tehdä jotain merkityksellistä.
Joskus järjestötoiminta tai osa siitä perustuu vertaistukeen eli samanlaisessa elämäntilanteessa olevien keskinäiseen tukeen. Esimerkiksi Leijonaemot ry on sosiaali- ja terveysalan järjestö, jonka toiminta perustuu erityislasten vanhempien väliseen vertaistukeen, vanhempien hyvinvoinnin ja jaksamisen sekä erityislasten vanhempien ja sosiaali- ja kasvatusalan ammattilaisten välisen vuoropuhelun kehittämiseen. Pääsääntöisesti järjestöt koostuvat sekä palkatuista työntekijöistä että vapaaehtoisista. Esimerkiksi entisen työnantajani Suomen Mielenterveysseuran kriisipuhelintoiminnassa toimintaa koordinoi ja vapaaehtoisten hyvinvoinnista ja jaksamisesta huolehtii vapaaehtoistoiminnan koordinaattori ja vapaaehtoisia tukevat ja kouluttavat myös kriisityöntekijät. Vuonna 2015 kriisipuhelimeen tuli noin 182 800 soittoa. Samantapainen kaava toimii useammissa järjestöissä.
Kähkönen ei siis määrittele kansalaisjärjestöjä niiden omista lähtökohdista ja suomalaisesta perspektiivista käsin, vaan ottaa ne osaksi ideologiaa, jossa vaikeassa elämäntilanteissa olevien auttaminen tulisi hoitaa julkisen rahoituksen sijasta hyväntekeväisyyden voimin.
Tämä ideologia on myös olemassa. Se ei kuitenkaan asu paremman maailman eteen toimivissa kansalaisjärjestöissä, joiden työ nimenomaan mahdollistetaan pitkäkestoisella, vakaalla rahoituksella. Hyväntekeväisyyteen pohjaava yhteiskunta ja auttamisjärjestelmä toimii toisin. Siinä apua eivät saa ne, jotka sitä eniten tarvitsevat eivätkä sitä välttämättä tarjoa ne, jotka sen osaavat parhaiten. Hyväntekeväisyyteen pohjaavassa yhteiskunnassa kärsivät ryhmät, jotka eivät herätä ihmisissä positiivisia mielikuvia ja auttamishalua. Tällaisessa yhteiskunnassa myös pääsääntöisesti varakkaat ihmiset päättävät, kuka saa apua ja kuka ei. Suomalaisten sosiaali- ja terveysjärjestöjen tarkoitus on sen sijaan voittoa tavoittelematta tarjota apua kaikille, jotka sitä tarvitsevat.
Ajattelin jo hetkeksi, että en kommentoi Kähkösen kirjoitusta. Kirjoitus kuitenkin palasi eilen mieleeni huomattuani uutiset ihmisoikeus- rauhan-, ja kehitysyhteistyöjärjestöjen rahoituksen (lisä)leikkauksista. Onko jossain jokin yhteiskunta, joka on kehittynyt hyvään suuntaan sen seurauksena, että kansalaisjärjestötoiminnan edellytykset ovat heikentyneet? Tästä syystä on tärkeää ymmärtää, mistä kansalaisjärjestötoiminnassa on kyse ja osata erottaa se pyrkimyksistä purkaa pohjoismaista yhteiskuntamallia, koska nämä ovat kaksi täysin eri asiaa. Kansalaisjärjestötoimintaa puolustettaessa puolustetaan samanaikaisesti yhteiskuntaa, jossa ihmiset saavat apua vaikeissa elämäntilanteissa ja yhteiskuntaa, jossa kansalaiset työskentelevät yhdessä paremman maailman puolesta.
Kansalaisjärjestötoiminta ei asetu Suomessa vastakohdaksi julkisille palveluille, vaan se toimii niiden rinnalla, palveluiden ylläpitämiseen ja kehittämiseen kannustaen.
Tutkija Anne-Birgitta Pessi on kuvannut ns. vapaaehtoistoiminnan timanttimallissa niitä syitä, miksi ihmiset ryhtyvät vapaaehtoisiksi ja lähtevät mukaan kansalaisjärjestötoimintaan. Yksi näistä syistä on auttamisen halu "giving" ja kokemus siitä, miten toisten ihmisten auttaminen tuntuu hyvältä. Tutkimusten mukaan toisten ihmisten auttaminen jopa pidentää omaa elinikää. Tämä, jos mikä on kaukana Ayn Randin maailmankäsityksestä.
Minä sen sijaan olen tavallinen espoolainen, joka on työskennellyt viimeiset kahdeksan vuotta sosiaali- ja terveysalan järjestöissä ja viihtynyt kansalaistoiminnan kentällä vielä paljon pidempään.
Miksi kuitenkin kirjoitan Randista?
Siksi, että arvostamani kirjailija Sirpa Kähkönen teki taannoisessa kolumnissaan omituisen päätelmän sosiaali- ja terveysjärjestöjen merkityksestä Suomessa.
Kähkönen kirjoittaa: "Kun sote-uudistuksen yhtenä tukipilarina mainitaan kansalaisjärjestöt ja vapaaehtoistyö, ollaan randilaisen maailmannäkemyksen ytimessä."
Kähkönen tulee paradoksaalisesti määritelleeksi sosiaali- ja terveysjärjestöt osaksi hyvinvointivaltion alasajoa haluavia ryhmiä, vaikka nämä järjestöt ovat nimenomaan syntyneet tarpeesta ratkaista jokin yhteiskunnallinen epäkohta tai tarpeesta auttaa haavoittuvassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Kansalaisjärjestöt tekevät julkisia lakisääteisiä palveluja täydentävää tai ongelmia ennaltaehkäisevää työtä, osa myös tuottaa sosiaali- ja terveyspalveluita. Järjestöt ovat hyvin vakiintunut osa suomalaista auttamisjärjestelmää. Sosiaali- ja terveysalan järjestöjen päärahoittaja on Raha-automaattiyhdistys RAY, joka tekee avustuspäätökset tarpeeseen, tuloksellisuuteen ja vaikuttavuuteen nojaten.
Järjestöt ovat myös tärkeä osa demokraattista yhteiskuntaa, jossa jokaisella on mahdollisuus toimia paremman maailman ja hyvinvoivien ihmisten puolesta ryhtymällä vapaaehtoiseksi. Osa vapaaehtoisista on saanut joskus itse apua, osa haluaa vain tehdä jotain merkityksellistä.
Joskus järjestötoiminta tai osa siitä perustuu vertaistukeen eli samanlaisessa elämäntilanteessa olevien keskinäiseen tukeen. Esimerkiksi Leijonaemot ry on sosiaali- ja terveysalan järjestö, jonka toiminta perustuu erityislasten vanhempien väliseen vertaistukeen, vanhempien hyvinvoinnin ja jaksamisen sekä erityislasten vanhempien ja sosiaali- ja kasvatusalan ammattilaisten välisen vuoropuhelun kehittämiseen. Pääsääntöisesti järjestöt koostuvat sekä palkatuista työntekijöistä että vapaaehtoisista. Esimerkiksi entisen työnantajani Suomen Mielenterveysseuran kriisipuhelintoiminnassa toimintaa koordinoi ja vapaaehtoisten hyvinvoinnista ja jaksamisesta huolehtii vapaaehtoistoiminnan koordinaattori ja vapaaehtoisia tukevat ja kouluttavat myös kriisityöntekijät. Vuonna 2015 kriisipuhelimeen tuli noin 182 800 soittoa. Samantapainen kaava toimii useammissa järjestöissä.
Kähkönen ei siis määrittele kansalaisjärjestöjä niiden omista lähtökohdista ja suomalaisesta perspektiivista käsin, vaan ottaa ne osaksi ideologiaa, jossa vaikeassa elämäntilanteissa olevien auttaminen tulisi hoitaa julkisen rahoituksen sijasta hyväntekeväisyyden voimin.
Tämä ideologia on myös olemassa. Se ei kuitenkaan asu paremman maailman eteen toimivissa kansalaisjärjestöissä, joiden työ nimenomaan mahdollistetaan pitkäkestoisella, vakaalla rahoituksella. Hyväntekeväisyyteen pohjaava yhteiskunta ja auttamisjärjestelmä toimii toisin. Siinä apua eivät saa ne, jotka sitä eniten tarvitsevat eivätkä sitä välttämättä tarjoa ne, jotka sen osaavat parhaiten. Hyväntekeväisyyteen pohjaavassa yhteiskunnassa kärsivät ryhmät, jotka eivät herätä ihmisissä positiivisia mielikuvia ja auttamishalua. Tällaisessa yhteiskunnassa myös pääsääntöisesti varakkaat ihmiset päättävät, kuka saa apua ja kuka ei. Suomalaisten sosiaali- ja terveysjärjestöjen tarkoitus on sen sijaan voittoa tavoittelematta tarjota apua kaikille, jotka sitä tarvitsevat.
Ajattelin jo hetkeksi, että en kommentoi Kähkösen kirjoitusta. Kirjoitus kuitenkin palasi eilen mieleeni huomattuani uutiset ihmisoikeus- rauhan-, ja kehitysyhteistyöjärjestöjen rahoituksen (lisä)leikkauksista. Onko jossain jokin yhteiskunta, joka on kehittynyt hyvään suuntaan sen seurauksena, että kansalaisjärjestötoiminnan edellytykset ovat heikentyneet? Tästä syystä on tärkeää ymmärtää, mistä kansalaisjärjestötoiminnassa on kyse ja osata erottaa se pyrkimyksistä purkaa pohjoismaista yhteiskuntamallia, koska nämä ovat kaksi täysin eri asiaa. Kansalaisjärjestötoimintaa puolustettaessa puolustetaan samanaikaisesti yhteiskuntaa, jossa ihmiset saavat apua vaikeissa elämäntilanteissa ja yhteiskuntaa, jossa kansalaiset työskentelevät yhdessä paremman maailman puolesta.
Kansalaisjärjestötoiminta ei asetu Suomessa vastakohdaksi julkisille palveluille, vaan se toimii niiden rinnalla, palveluiden ylläpitämiseen ja kehittämiseen kannustaen.
Tutkija Anne-Birgitta Pessi on kuvannut ns. vapaaehtoistoiminnan timanttimallissa niitä syitä, miksi ihmiset ryhtyvät vapaaehtoisiksi ja lähtevät mukaan kansalaisjärjestötoimintaan. Yksi näistä syistä on auttamisen halu "giving" ja kokemus siitä, miten toisten ihmisten auttaminen tuntuu hyvältä. Tutkimusten mukaan toisten ihmisten auttaminen jopa pidentää omaa elinikää. Tämä, jos mikä on kaukana Ayn Randin maailmankäsityksestä.
sunnuntai 28. elokuuta 2016
Hyvästä vanhuudesta
Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskolan ajatukset vanhuudesta ja vanhenemisesta ovat kiinnostavia.
Jäin miettimään erityisesti seuraavia kohtia haastattelussa.
"Kyllä minäkin haluan asua kotona niin pitkään kuin mahdollista, mutta varmasti tulee raja, jolloin en enää nimenomaan halua."
Vanhusten palvelut tuntuvat kehittyvän jotenkin dialektisesti. Ensin vanhukset hoidettiin Suomessa sänkyyn seurauksena toimintakyvyn romahdus. Vanhainkoti oli keskellä ei-mitään ja hoito tapahtui laitosolosuhteissa. Jos sairaalaan kerran jouduttiin, niin kotiin ei enää palattu.
Nyt toivottavasti ei olla menossa tai olla jo toisessa ääripäässä, jossa kotona asutaan myös tilanteessa, jossa se ei ole inhimillisesti eikä taloudellisesti järkevää. Totta kai jokainen meistä haluaa asua kotonaan mahdollisimman kauan, mutta ihmisarvoisissa olosuhteissa.
Asiantuntijoiden ja poliitikkojen pitäisi kyetä nykyistä paremmin optimoimaan se, milloin kotona asuminen ei ole enää inhimillisesti eikä taloudellisesti järkevää ja palveluasuminen olisi parempi vaihtoehto. Huonoin vaihtoehto on kehitys, jossa ei kyetä käymään avointa ja rehellistä keskustelua siitä, miksi ja missä olosuhteissa kotona asumista tavoitellaan. Joissain tilanteissa on myös kyettävä kyseenalaistamaan se väite, että kotona asuminen on (hyvin heikkokuntoisten) vanhusten oma tahto. Osalla ikääntyneistä on virheelliset käsitykset nykypäivän hoiva- ja palveluasumisesta. Jos myös itse sairastaisin esimerkiksi pitkälle edennyttä muistisairautta, niin toivoisin läheisteni huomioivan sairauden vaikutuksen omaa tahtoani tulkittaessa.
Vielä tätäkin huonompi vaihtoehto on hyvinvointivaltion mureneminen niin, että varakkailla ikääntyneillä on mahdollisuus ostaa itselleen palveluasumispaikka, mutta vähävaraiset ja keskituloiset joutuvat sinnittelemään kotona aivan liian pitkään. Sosiaaliekonomisten taustojen vaikutuksista lasten elämänlaatuun puhutaan paljon, mutta tulotasolla on luonnollisesti merkittäviä vaikutuksia myös elämänkaaren loppupäässä. Varakkaan ja terveen vanhuksen elämä on hyvin erilaista verrattuna tilanteeseen, jossa elämä pienillä tuloilla ja korkeilla lääkekustannuksilla on jatkuvaa sinnittelyä päivästä toiseen.
Parhaassa tapauksessa kotihoidon ja kotona asumisen kehittäminen jatkuu - hyvän elämän ja kotihoidon yhdistäminen onnistuu - mutta samalla kyetään optimoimaan nykyistä paremmin se, milloin hyvin huonokuntoisen ihmisen kotona asuminen ei ole enää millään lailla järkevää. Hyvän ja tasavertaisen tulevaisuuden vanhustenhoidon turvaamiseksi julkinen talous on myös saatava nykyistä paremmin tasapainoon.
Seuraava lainaus: "Silti Eskola on sitä mieltä, että niin passiivinen kuin aktiivinenkin vanhuskuva on vanhan ihmisen toimintaa rajoittava."
Tämä on niin hyvä huomio! Ja jälleen kiinnostavaa, miten ajatukset asiasta menevät aikojen kuluessa laidasta laitaan. Joskus vanhukset nähtiin avuttomina toiminnan kohteina, nyt korostetaan vireyttä ja aktiivisuutta. Mielestäni tavoitteena pitäisi olla oman näköinen elämä, onnellisuus. Se voi tarkoittaa myös elämää, jossa ei jatkuvasti tavoitella parempia suorituksia ja pyritä kehittämään itseä. Eristäytyminen esimerkiksi masennuksen ja ei-toivotun yksinolon vuoksi on eri asia.
Pääsääntöisesti ihmisten elämänlaatu on aina kohentunut yksilöllistymisen ja yksilöllisyyden paremman ymmärtämisen ja hyväksymisen myötä. Kun esimerkiksi naisiin ei ole enää suhtauduttu ensisijaisesti naisina ja ihmisryhmänä, vaan yksilöllisinä ihmisinä, joilla on keskenään erilaisia toiveita, ajatuksia ja tarpeita. Toivottavasti myös vanhuksiin suhtautumisessa sama kehitys etenee. On vanhuksia, jotka haluavat asua viimeiseen asti kotona, on vanhoja ihmisiä, jotka haluavat olla omaishoitajia ja niitä jotka eivät halua, on vanhuksia jotka haluavat osallistua ja vaikuttaa ja niitä, jotka eivät koe tarvetta siihen. Kaikkien elämän pitäisi olla yhtä arvokasta.
torstai 5. toukokuuta 2016
376 ääntä HOK-Elannon edustajistovaaleissa - Kiitos!!
Valtavat kiitokset kaikille minua HOK-Elannon edustajistovaaleissa äänestäneille ja tukeneille!! 376 ääntä tarkoittavat nyt Vihreiden listan varasijaa nro 1, mutta käytännössä samantien paikkaa edustajistosta, koska listaltamme edustajistoon äänestetty Sini Alén on entuudestaan HOK-Elannon hallintoneuvoston jäsen ja ensimmäisenä varana nousen heti hänen tilalleen edustajistoon.
Vihreiden paikkaluku (6) edustajistossa ei noussut näissä vaaleissa, mikä hieman harmittaa - mutta omaan äänimäärään ja sijalukuun kaikista ehdokkaista (63/1005) en voi olla kuin iloinen. Huomattava osa edustajistoon valituista on nykyisiä tai entisiä kansanedustajia ja monet muutkin julkisuudesta tuttuja, mikä kertoo näiden vaalien profiilista ja siitä, että tällaisesta tuloksesta saa olla kunnallispoliitikkona hyvin tyytyväinen.
Tästä on hyvä lähteä tekemään sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävää politiikkaa HOK-Elannossa.
Vihreiden paikkaluku (6) edustajistossa ei noussut näissä vaaleissa, mikä hieman harmittaa - mutta omaan äänimäärään ja sijalukuun kaikista ehdokkaista (63/1005) en voi olla kuin iloinen. Huomattava osa edustajistoon valituista on nykyisiä tai entisiä kansanedustajia ja monet muutkin julkisuudesta tuttuja, mikä kertoo näiden vaalien profiilista ja siitä, että tällaisesta tuloksesta saa olla kunnallispoliitikkona hyvin tyytyväinen.
Tästä on hyvä lähteä tekemään sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävää politiikkaa HOK-Elannossa.
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
HOK-Elannon edustajistovaaleissa ehdolla numerolla 876
Olen ehdolla HOK-Elannon edustajistovaaleissa numerolla 876.
Olen ehdolla, koska kaupan alan toiminnalla on merkittäviä yhteiskunnallisia vaikutuksia ja jäsenyys HOK-Elannon edustajistossa on hyvä tilaisuus päästä vaikuttamaan asioihin yhden kauppaketjun osalta.
Keskeiset tavoitteeni ovat seuraavat:
- Eettisen ruuantuotannon, tuotantoketjujen jäljittämisen, tuotantoeläinten hyvinvoinnin ja reilun kaupan edistäminen
- Jalkaisin tai julkisilla kauppaan jatkossakin - palvelut löydyttävä omasta lähiöstä
- Ruokahävikin ja jätteen synnyn minimoiminen ja kierrättämisen tehostaminen
- Kaupan alan työntekijöiden työhyvinvoinnin ja toimeentulon edistäminen
- S-ryhmä edelläkävijäksi sosiaalisessa, ekologisessa ja taloudellisessa kestävyydessä.
Täältä löydät vaalikonevastaukseni.
Vaalit pidetään 18-29.4.2016. Äänestää voi postitse tai intenetissä. Äänestysmateriaali postitetaan uusimaalaisille HOK-Elannon asiakasomistajille ennen vaalien alkua. Kotipaikkakunnalla ei ole näissä vaaleissa väliä eli ketä tahansa ehdolla olevaa saa äänestää riippumatta omasta kotikunnasta. Koko HOK-Elannon toimialue on siis yhtä vaalipiiriä. Äänestäneiden kesken arvotaan palkintoja.
Pinja Nieminen - 876
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)